Äikänopettajat: suhteenne kirjallisuuteen?

Kyllä voi hyvin pärjätä, varsinkin yläkoulussa. Tärkeämpäähän siellä on, että
lukee ne teokset, jotka kokonaisille luokille annetaan luettavaksi.

Itse luen teoksen tai maksimissaan kaksi kuukaudessa, koska olen aika
nirso kirjallisuuden suhteen. Toisin sanoen, aika paljon kirjoja jää keskenkin, eli
luen loppuun vain ne, joista voisi antaa vähintään "kohtalaisen hyvä" -arvion.
Mutta kyllähän nuo tärkeimmät suomalaiset klassikot olisi hyvä olla luettuna
ja itse kirjailijoistakin pitää jonkin verran tietää ulkomuistista. Kasiluokalla
käsitellään esim. dekkareita, ja onhan se eduksi, jos opettaja tietää jotain kirjan
ulkopuoleltakin ja kertoo omista lukukokemuksistaan.

Itselläni ei ole kokemusta lukiossa opettamisesta, joten en siihen ota kantaa.

Joo minä olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että yläkoulussa ainakin voi pärjätä, vaikkei erityisen paljon lukisikaan. Itse olen hiljattain valmistunut äikänope, ja nyt töissä yläkoulussa. Pääaineenani oli kirjallisuus, josta sain erinomaisia arvosanoja. Silti en lue vapaa-ajallani paljon, sillä suoraan sanottuna juuri kirjallisuuden teoreettinen opiskelu tappoi innostukseni kirjallisuuteen, valitettavasti. Itselleni taas suomen kielen opinnot olivat pakkopullaa. Kahlasin ne läpi keskimäärin kolmosen arvosanoin, mutta huomaan kyllä, etten opeta mielelläni yläkoulussakaan esim. lauseenjäsennystä, vaikka toki sen tason jäsennyksen hyvin taidankin. Kai pitää vaan varoa, ettei siirrä oppilaisiin mitään "tämä on nyt tätä tylsää kielitietoa" -asennetta.

Yläkoulun kirjallisuuden analyysi ei ole mitään vaativaa puuhaa, siihen kyllä pystyt vaikka et olisi yliopiston kirjallisuuden kursseilla loistanutkaan. Kirjallisuushistoriaa yläkoulussa käydään myös aika paljon, mutta oppikirjat auttavat, jos omat tiedot eivät riitä.

Kiitos vastauksista! Minäkin olen oleeolin tavoin aika nirso lukija. Joskus tuntuu hankalalta löytää sellainen kirja, jonka jaksan lukea loppuun asti. Klassikoista tykkään, ja niitä (ja niistä) on tullut luettua. Minulle on käynyt myös hieman kuten toiselle kommentoijalle: kirjallisuuden teoreettinen opiskelu on vähentänyt omaa innostustani, sillä monesti lukiessani tunnen syyllisyyttä siitä, että en koko ajan analysoi ja pohdi syvällisesti lukemaani. Lukuinnostusta vähentää myös huono menestyminen tenteissä...

Vaikka en tosiaan lue paljon, enkä ole hyvä analysoinnissa, saan monesti mielettömiä elämyksiä kirjoista, niiden kielestä, tarinoista ja henkilöistä. Olisi mahtavaa, jos saisin oppilaan innostumaan samalla tavalla edes yhdestä ainoasta kirjasta. Olen vain pelännyt sitä, että kirjallisuudentuntemukseni ei ole riittävän laaja-alaista, mutta kommenttienne perusteella siitä ei kannata ottaa niin paljon stressiä (?).

Älä pelkää mitään. Riittämättömyyden tunteet ovat turhia, sillä oikeasti vasta työ opettaa ja toisekseen tulet huomaamaan, että järjestyksenpito vie niin ison osan ajasta etenkin yläkoulussa, että aineenhallinta on toisarvoinen asia. Mutta sanotaanpa nyt oman kokemuksen perusteella jotain aineenhallinnasta, joka siis ei ole ollenkaan niin olennaista kuin se toinen puoli opettajan työstä.

Minä olen lukenut pääaineena kirjallisuutta ja sivuaineena suomen kieltä. Toimin nyt opettajana lukiossa toista vuotta; aiemmin olin vuoden yläkoulun opettajana. Opiskeluaikana huomasi kyllä, että kirjallisuuden pääaineilijoille - kuten myös itselleni - suomen kieli oli usein vaikeaa ja epäkiinnostavaa. Suomen kieltä pääaineena opiskelevat taas kokivat monesti kirjallisuustieteen vaikeaksi ja sen asiasisällöt epäolennaiseksi.

Totuus on mielestäni kuitenkin, että sekä kirjallisuudessa että suomen kielessä pedagoginen hyöty opettajaksi opiskelevalle loppuu aineopintojen puoleen väliin, jos ei jo aiemmin. Äidinkielen opettaja tarvitsee suomen kielen puolelta ennen kaikkea tekstinhuoltotaitoa sekä yläkoulussa että lukiossa. Yläkoulussa kirjallisuuden osalta riittää, että tuntee draaman kaaren ja osaa nimetä proosan, lyriikan ja draaman. Myös kertojista jotain ihan perusjuttuja, kuten minäkertoja ja ulkopuolinen kertoja. Nämähän tulevat seiskalla, eikä seiskoille tietenkään voi ruveta kovin monimutkaisia lähestymistapoja opettamaan, joten siinä suhteessa ison osan yliopistossa käsitellystä voi unohtaa. Ysillä tulevan kirjallisuushistorian suhteen riittää se, että tietää kotimaiset klassikot - niitä ei välttämättä ole edes tarvinnut lukea. Toisaalta kaikki tuntemani äidinkielen opettajat työtä tehdessään lukevat aina esimerkiksi uusia nuortenkirjoja, eli toki opettajan täytyisi kaiketi lukea ainakin ne kirjat, jotka ovat pakollista luettavaa oppilaille.


Suomen kielen sisältöjen osalta yläkoulussa tarvitaan sijamuotojen ja lauseenjäsenten ja joidenkin modusten ja tempusten tapaisten verbiasioiden hallintaa. Itse opin sijamuodot kunnolla vasta yhdessä opettamieni seiskojen kanssa. Joten ehdit oppia kirjallisuudestakin asioita vasta itse työssä; se pistää ihan eri tavalla miettimään asioita yksinkertaisten mallien mukaan ja työ myös motivoi ihan eri tavalla kuin yliopisto-opiskelu. Oppikirjoista tosiaan on myös hyötyä, niissä on juuri sellaisia rautalankamalleja. Olennaista on pedagoginen osaaminen ja havainnollistavan ja selkeän lähestymistavan löytäminen. Kaikki sen ulkopuolella on sellaista, jonka voi unohtaa.

Lukiossa kirjallisuuden osalta vaaditaan vähän enemmän. Proosasta pitäisi pystyä tunnistamaan eri novellityyppejä, kyetä nimeämään kertojatyyppi ja löytämään rakenteeseen ja sisältöön liittyviä asioita, kuten aikasuhteita, motiiveja ja teeman. Tässä kohtaa itse kirjallisuusfriikkinä törmään sellaiseen ongelmaan, että lukiossa asiat pitää opettaa aika yksinkertaisesti, ja sitä kautta voisi olla hyväkin, että tietäisi kirjallisuuden käsitteistöstä ja teorioista vähemmän, koska jo nytkin osa asioista tuntuu menevän osalta oppilaista ns. yli hilseen. Tarkoitan siis taas sitä yksinkertaistamista.

Sitten on tietysti yo-koe, jonka esseekoeosuuteen liittyvää kirjoittamisen taitoa ei oikeastaan edes käsitellä yliopisto-opinnoissa ja tekstitaidon koe, jossa siinäkin vaaditaan lähinnä yleistä tekstitaitoa, johon toki myös kaunokirjallisuuden erittely kuuluu.

Ja jos sitten on sellaisia oppilaita, jotka tietävät asioista opettajaa enemmän (tällaisia vaikuttaa olevan yksi joka toisessa ryhmässä eli ei siis kovinkaan paljoa), niin heidän voi antaa tehdä omaa työtään ja kommentoida, jos ovat kommentoijatyyppisiä ja yrittää vain olla olematta heidän oppimisensa esteenä. Opetus on suunnattu keskiverto-oppijaa varten.

Oikeastaan kaikki aineenhallintaan liittyvät asiat, joista voi stressata, ovat siis turhia, koska joka tapauksessa peruskoulun ja lukion kontekstissa jo perusopinnot suomesta tai kirjallisuudesta läpäissyt on oman alansa ehdoton asiantuntija.

Oletko muuten harkinnut suomi toisena kielenä - tai suomi vieraana kielenä -opettajan töitä? Ihan hyvä vaihtoehto äikänopettajan töille, varsinkin, jos on suuntautunut enemmän kieleen kuin kirjallisuuteen.

Suhteeni kirjallisuuteen on mitä mainioin, mutta suhteeni kielioppiasioihin ei todellakaan ole kunnossa! :D Joskus siis näinkin päin.

Minäkin suosittelisin sinulle s2-open hommia. Työtilannekin on parempi kuin äikän opettajilla. Pk-seudulla hyvistä s2-opeista on jopa pulaa. Kantsii siis opiskella valinnaisia s2-kursseja, jos suinkin mahdollista (tarvittaessa vaikka avoimen yliopiston puolella).

Heh. Minusta oli äikänopena aika hassua lukea nimimerkin "luennoinpa nyt" teksti. Ei ymmärrys kirjallisuudesta palaudu mihinkään yksittäisiin kategorioihin kuten ei ymmärrys kielestäkään. Ihanko oikeasti olen pätevä opettamaan äikkää yläasteella, kun tunnistan draaman kaaren ja kertojatyyppejä tai erotan proosan runoudesta. Miksi suorittaa suuri määrä kirjallisuuden opintoja, kun mainitun asiasisällön osaa jokainen lukiolainen, ja (hidas) opiskelija voi omaksua kuvatut kategoriat yhdessä iltapäivässä.

Opettajan on osattava opettamansa sisällöt, mutta ennen kaikkea hänen on osattava perustella (vähintään itselleen) MIKSI OPETTAA sitä mitä opettaa. Opettaja VALITSEE opetussisällöt tietyssä, löysähkössä raamissa(ellei opettaja sitten ole niin tampio, että oppikirja valitsee sisällöt hänen puolestaan). Miksi oppilaiden tulisi tuntea kertojan käsite? Miksi runous tavataan erottaa proosasta ja opiskelijan tulisi tällainen erottelu kyetä tekemään? Miksi kirjallisuushistorian tuntemisella on merkitystä? Yliopisto-opinnot antavat tulokulmia tällaisiin kysymyksiin. Oppikirjan tekstejä voi toistella robottikin.