Uhrautuva poika/mies, ikuinen poikamies

Missä tämä komistus asuu? Minähän otan siitä heti miehen ja adoptoimme lapsen. Kerro heti, vai aiotko estää onnemme?

Kasvatus on vaikea laji. Me vanhemmat olemme tekevämme oikein,ymmärtämättä kuitenkaan tekevämme väärin. Tunnen myös samankaltaisen tapauksen."Mies" on yli neljänkymmen ,ja asuu kotona.On riippuvainen vanhemistaan,eritoten Äidistään.
Muutama vuosi sitten kesällä satuin näkemään kun lintu-emo tiputti pesästään linnunpoikasia maahan, josta ne sitten kipittivät pensaiden alle suojaan.
Ihmis-emojen pitäisi myös ohjata "pentujaan" ulos pesästä.

On valitettavaa, että äidit tekevät lapsilleen tämän laista pahaa.
Tiedän useita äitejä, jotka todella riippuvat lapsissaan kiinni, varsinkin pojissa.
Äidit keksivät vaikka minkälaisia keinoja, joilla toimivat. Aina tarvitsee tehdä jotain, saat sitten jotain. Paapovat vaikka yöllä ruuan pöytään. Äiti pelkää yksinjäämistä ja siksi ei irrota lapsestaan.

Omalla kohdalla mieheni äiti oli kaikessa määräämässä.
No aika ei ollut kovin pitkä, missä olin se "toinen nainen". Hän sairastui ja kuoli kyllä ihan liian nuorena pois.

Muutama juttu kyllä tulee mieleen. Kun hankimme asunnon, mieheni se piti ostaa ainoastaan mieheni nimiin, vaikka rahoitinkin sitä osittain. Tämä syystä, että hänen vanhempansa olivat pienelle määräälle takaajina, onneksi ai kauan aikaa. Samlla hänen äitinsä vaati avaimen kotiimme, käytti sitä kaupungissa käydessään kuin omaansa ja samalla hallitsi mitä sinne hankittiin.
Lupasi ostaa sohvan puoliksi, mutta kun olimme mieheni kanssa käyneet katsomassa valmiiksi, olin kyllä aika hämmästynyt kun sitten sohva tuotiin oli se ihan eri värinen, kenkutti kyllä aikalaisesti.

Mysö se oli aika rankaa, kun miehen kotitilalla jotakin tarvittiin, soi puhelin meillä jo aamukuudelta, että tänne nyt ja pian tänään tehdään sitä ja sitä.
Käskyt kävi kyllä minullekin, olen toisen miniän kanssa kitkenyt anopin bisnetoimintaan kuuluvaa porkkanamaata juhannuksen.


No äidin vakavan sairauden myötä alkoi kyllä se kakkein vaikein aika, miehen äidin mielestä olin niin kamala ihminen, että hän sanoi suoraan, että meidän pitäisi erota.
Mieheni ei kuitenkaan tähän lähtenyt, tosin oli aika vaikeaa, kun hänestä tuli lähes puhumaton ja hyvin arvaamaton äitinsä sairauden aikana, kuitenkin yritin ymmärtää, tein ruokaa, mutta usein sen melkein sain heitettynä päälleni.
Sitten vielä uskonlahkon astui sairaan elämään, no tarkoituksena saada sairaalta testamentti. Kun eräänä päivänä tuo lahkon edustaja ilmestyi työpöytäni ääreen saarnaamaan kuinka huonolla tiellä olen ja miehen äitiä ei saa kutsua anopiksi.
Antoi junkun kirjasen vein kotiin, silloin mieheni raivostui ja heitti kirjan saunan uuniin. Nyt hän ymmärsi asian paremmin.

Tuo kaikki kahden pienen lapsen äitinä ja työssäkäyvänä ihmisenä oli todella liikaa, en enää oikein tiennyt mitä ajatella. Hain keskusteluapua, joka olis parasta mitä siinä osasin tehdä.
Sain parhaan keskustelijan, mitä olla voi, erään hyvän ystävän lahja minulle.
Yhdessä päädyimme siihen, että tällä miehen äidillä oli itsellään niin paha olla, että hänen täytyi kaataa se minuun. Olin itse vielä hyvin nuori, vähän yli kolmekymppinen.

Nyt vuosien kuluttua olen iloinen , että jaksoin. Meillä miehein kanssa on ihan hyvä olla, pystymme keskustelemaan kaikesta ja voimemm luottaa toisiimme.

Monesti olen kuitenkin ajatellut lapsiamme, sillä vanhempi lapsi joutui kuulemaan sellaista mummolta, mikä ei olisi ollut lapselle suotavaa, toinen oli niin pieni, että hän ei muista yhtään mitään.
Kun nyt tämä vanhempi lapsemme on alkanut elämässään tehdä hyvinkin äkkinäisiä käännöksiä, on tullut mieleen, haavoittiko mummo lapsenlastaan oman huonon olonsa vuoksi.
Nimittäin teki sellaista, että erään toisen perheen lasta alkoi pienelle lapsenlapselleen kehumaan valtavasti ja samalla ikäänkuin mollasi tätä omaansa. ennen kuolemaansa kirjoitti lapsellemme kortin, jossa tavallaan pyyti pieneltä anteeksi, mutta miten sen lapsi on kokenut.
Hän oli myös kovasti tilaisuuden tullut mustamaalannut minua hänen äitiään lapsellemme.
Tämä oli minulle isku vastoin kasvojani, sillä olen aina yrittänyt elää ihan kunniallista elämää. Olen käynyt työssä aina, olen hoitanut lapseni aina sen parhaan taitoni mukaan mukaan, olen pitänyt heidät aina mukana matkoilla ja yrittänyt ohjata oikeaan. Molemmat ovat selviuýtyneet koulunkäynnista keskivertoa paremmin ja käyneet yliopsistotason koulutuksen.
Itse en käytä alkoholia, enkä tupakoi.
Työni on olllut vaativaa ja vaitiolon vaativaa, joten en ole voinut kertoa työstäni. Sen kyllä huomasin tässä vaitolovelvollisen työssä, että aina läheiset ihmiset eivät ymmärrä, että tällaisesta työstä ei voi kerto mitään ja pitivät ylpeänä ihmisenä. Olettekohan muut törmänneet tähän asiaan.

Kasvatus on todeaa vaikea tehtävä, siihen ei ole ohjeita missään, kuten kirjoituksestani huomaatte, en varmasti nuorena äitin'ä osannut ajatella anopin sairauden vaikutusta lapsiini. Mummi tavallaan raksti lapsenlapsiaan, mutta samalla haavoitti.
Poikaansa hän piti ohjauksessaan monella tavalla loppuun saakka.

Tässä raotin vain vähän verhoa äidin ja pojan suhde asiaan, näitä varmasti on monellakin takanaan.

No itsellä hiukan sivuaa tuo anopin pojastaan kiinni pitäminen miestäni, ja meidän elämää. Mies muutti kotoaan anopilta luokseni asumaan vähän alle kolmikymppisenä. Alkuun oli anopille asiaa tämäntästä, kun käskytti poikaansa useasti viikossa milloin mihinkin. Luonnollisesti meni kun anoppi vihelsi..
minunkin anoppini on haukkunut lapsemme, mm valehtelijaksi, itsekkääksi ja makuperseeksi..tyttö oli tuolloin 11.. Itseni on haukuttu niin monin tavoin, ja ompa anoppi tullut kotiini huutamaankin.. suoraa huutoa.

Nyttemmin, vuosia myöhemmin mieheni näkee äitinsä käytöksen todellisemmin, ja on ilmoittanut anopille ettemme tule perheenä vierailuille enää lainkaan. Mies käy anopilla enää joulupäivänä ja synttärinä yksin ja viipyy pari tuntia.. siinä kaikki. Näin on sujunut jo vuosia..

Tilanteeseen ei taida tulla korjausta, puhumaan anoppi ei suostu, ja jos suostuu ainut puhe on minun syyttämistä ja mm rahan vaatimista minulta, vaikken koskaan ole pyytänyt häneltä mitään eikä miehenikään.. Nähtävästi mies ei osaa tai uskalla sanoa anopille suoraan millaisena häntä pitää, eli haukkuu selän takana.. Kumpa anoppi vain tietäisi että poikansa kunnoitusta hänellä ei enää ole.

Kiitos aloittajalle pitkästä tarinasta, se todella sai miettimään tilannetta myös omalla kohdallani.

Tapasin vuosia sitten ihanan miehen, ystävystyimme ja tunteita alkoi olla myös enemmän.Asiaa häiritsi kuitenkin se, että hän vaikutti huolehtivan monin tavoin liikaa äidistään.Ensiajatuksena äidistä huolehtiminen tuntui hienolta, mutta vähitellen alkoi tulla ilmi asioita, jotka jäivät kummastuttamaan.Äiti oli kaikki kaikessa, joka ainoassa asiassa.Tiettyyn rajaan asti sen ymmärtää, mutta kaikkea ei voi käsittää.

Pikkuhiljaa paljastui, että äiti dominoi poikansa elämää hyvin mallikkaasti.Poika huolehti kaikesta, siivosi, kävi kaupassa, huolehti juoksevat asiat.Sama kaava toistui koko ajan.En jaksa enää uskoa, että poika pystyy solmimaan toimivaa suhdetta kenekään muuhun kuin äitiinsä.

Kiitos aloittajalle ja "Aika paljon kokenut" nimimerkille kirjoituksista.

Komppaan kirjoituksianne. Ihmettelen, mistä tälläinen äiti - poika symbioosi johtuu. Tälläisellä äidillä olisi tarvetta psykoterapiaan.

Miksi äiti omii poikalapsen ja alkaa tästä kasvattaa läheisriippuvaista? Taivas varjele sitä osapuolta, joka uskaltaa uhata tälläisen äidin tonttia. Siitä alkaa taistelu, jossa kaikki keinot on sallittuja ja oikeita. Läheiset asettuu tukemaan sairaan oikkuja, koska eivät halua/uskalla nostaa "kissaa pöydälle".

Ennen kulttuurissamme oli poikalapsi odotetumpi, kuin tyttö ja häneltä odotettiin vanhempien vanhuuden turvaa. Liekkö se jäänne niistä ajoista?

Miksi halveksua ketään? Se on naapurisi elämäntarina, sossa äiti pomotti poikaansa, samassa lauseessa kerrot, että miehesi laittaa sinut etusijalle. Mitä siis yrität kertoa meille? Senkö, että miehen pomottaminen on oikeutettavampaa vaimon kuin äidin taholta?

Helppo asia:
-äitinsä kanssa yli 20v asuva mies=ei normaalia
-tyttöystävän/vaimon kanssa tai yksin asuva mies=normaalia

Miksi miehet suostuu alistumaan äidin tahtoon niin usein? Naiset eivät yleensä voisi kuvitellakaan asuvansa äitinsä luona saatika miehensä äidin luona.

Tyypillinen homomies naapurisi.

Monet äidit paapovat poikansa ruoalla lihaviksi.

Täällä ihan ihmetapaus jonka vuoksi on aivan pakko kirjoittaa tänne.
Tapasin keväällä hieman yli 4-kymppisen miehen, johon tutustuin jääkiekkohuumassa. Soittelimme ja tekstailimme paljon, ja tietysti tapailimme innokkaasti ja ennenkuin huomasinkaan, olin hänen mukanaan konsertissa, jenkkiautonäyttelyssä jne. Reissumme olivat tosi kivoja ja minusta ihan oikeasti tuntui, että hän tykkää minusta paljon. Niin hän tykkäsikin, nimittäin ei oltu montaa päivää yhdessä, kun hän sanoi rakastavansa minua. Hieman hämmästelin niin nopeaa tunnustusta, mutta totta se oli. Ajattelin, että noniin: tässä se nyt on, elämäni rakkaus.
Kesä tuli, vietimme paljon aikaa yhdessä mm. hänen ja hänen exänsä asuntovaunulla, juhlimme, kiertelimme paikasta toiseen jne. Sain jopa uuden työpaikan ollessamme yhdessä. Kaikki meni tosi hyvin, ja pian jo nukuimme vuorotellen toistemme luona.
Vaan nyt, viime viikonloppuna kaikki muuttui. Viimeisin puhelumme oli lauantai-aamupäivänä, eikä ollut mitään riitaa. Puhelumme oli aivan normaali, niinkuin ennenkin. Jäimme sille puheelle, että hän soittaa minulle kun on nukkunut väsymystään pois ja käynyt saunassa yms.
Mitään puhelua ei ikinä enää tullut. Yritin sunnuntai-iltana soittaa, ei vastannut.
Tulkitsen kaiken perusteella ja kaiken aiemman hänen kertomiensa suhteiden perusteella, että hän on "ikuinen poikamies"- tyyppiä, joka hurmaa naisia yksitellen mutta samalla vilkuilee, josko ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella.
"Tapaat tuhansia ihmisiä, yksikään ei tee vaikutusta. Sitten tapaat yhden ihmisen, ja koko maailma menee sekaisin ikuisiksi ajoiksi".