"-- todellinen omanarvontunne tulee kyvykkyydestä, ei päinvastoin."
Alkuviikosta postilaatikkooni ilmestyi teos, joka minun täytyi saada käsiini jo pelkästään otsikossa mainitun nimensä perusteella. Kirjoittaja Susan Cainin mainitaan kannessa toimineen Wall Streetillä yritysjuristina (mistä hän myös kirjassaan kertoo), mikä nostaa ammattikunnan kokonaispisteitä huomattavasti; ilmeisesti kaikki pörssi-ihmiset ja juristit eivät ole läpeensä pahoja... vaikka Cain kyllä kertoo myös jättäneen vanhan työnsä ja keskittyneen kirjoittamiseen, mikä itsekin introverttinä on hänen todellinen intohimonsa.
Se mihinkään liittymättömästä johdannosta, puhutaan itse teoksesta. Vaikka nimi viittaa pamflettiin tai muuhun julistukseen, ote on välillä populaarin poikkitieteellinen, välillä subjektiivinenkin, kauttaaltaan helppotajuinen mutta neutraaliin asiallisuuteen pyrkivä. Vaikka sympatiat ovat "sorrettujen" introverttien puolella - onhan ekstroversio läntisen nyky-yhteiskunnan käyttäytymisnormi - Cainin ote on sovitteleva ja korostaa moneen otteeseen kaikenlaisten luonteenpiirteiden tarpeellisuutta. Ekstrovertit voisivat ottaa oppia introverteiltä - mutta myös päinvastoin.
Ekstroversio yhteiskunnan normina on kuitenkin kirjan painottaman USA:n lisäksi myös rantautunut vahvasti Suomeen. Katsoitteko eilen kuntavaaliväittelyä? Hirvittävää päälle puhumista, tilan ja ajan ottamista väkisin, suut kävivät vaikka sen enempää tietoa kuin asiaa ei juuri kenelläkään arvon herroista ja rouvista ollut... Jos Cainin kirjaan on uskominen, tämä selittyy sillä, että aivan kuten yritysmaailman huipulle, myös politiikan eturiviin hakeutuvien on oltava ekstrovertteja tai ainakin pystyttävä käyttäytymään heidän laillaan.
Cain kuvaa eloisasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän muuttumista 1900-luvulla. 1940-luvun lopulla Harvardin rehtorin mielestä liian herkkää ja neuroottista tyyppiä olleet hakijat tuli hylätä, ja koulut kaipasivat enemmän seurallisia ja mukavia tyyppejä vähän keskiarvoa paremmin arvosanoin kuin nerokkaita mutta sisäänpäinkääntyneitä straight A -nörttejä. Harvard Business School, "maailman tulevien johtajien koulu", vei - ja vie - ihanteen vielä pidemmälle: siellä opiskelijoille kerrotaan, että itsevarmuus ja ulosanti ovat kaiken A ja O, ja oppia yritysten ja maailman johtamiseen haetaan mm. seuraavista nikseistä:
"Vaikka uskoisit asiaasi vain 55-prosenttisesti, sano se ikään kuin uskoisit sen sataprosenttisesti."
"Älä etsi täydellistä vastausta. On parempi osallistua ja sanoa jotakin kuin vaieta kokonaan."
Palatkaamme hetkeksi tuohon eiliseen vaaliväittelyyn ja kuvitellaan, millaista se olisi ollut, jos jokaisen puolueemme johdossa olisi introvertti. Kukaan ei puhuisi toisen päälle, puheenvuorot olisivat toki volyymiltaan alhaisempia mutta asiallisia ja järkeen vetoavia, ja saatettaisiin jopa kuulla rehellisiä sanoja kuten "En tiedä, tähän ongelmaan ei ehkä olekaan poliittista ratkaisua nykyjärjestelmämme puitteissa". Se ei kuitenkaan ole mahdollista maailmassa, jossa elämme. Introvertti ei voi nousta puoluejohtajaksi, ellei häneltä irtoa luonteelleen vierasta käyttäytymistä. (Tällainen mukavuusalueelta poistuminen vaatii hurjasti energiaa ja siten myös palautumista, aikaa jolloin saa luvan kanssa olla taas oma itsensä. Ekstrovertin poliitikon perikuva maassamme on Alexander Stubb; vastaavasti on helppo kuvitella vaikka Timo Soinin olevan perusluonteeltaan introvertti, jonka täytyy politiikan kentälle ottaa aggressiivisempi vitsailijan ja päällepuhujan rooli - ja sitten palautua mökillä tai raveissa poissa julkisuudesta.)
Alkuviikosta postilaatikkooni ilmestyi teos, joka minun täytyi saada käsiini jo pelkästään otsikossa mainitun nimensä perusteella. Kirjoittaja Susan Cainin mainitaan kannessa toimineen Wall Streetillä yritysjuristina (mistä hän myös kirjassaan kertoo), mikä nostaa ammattikunnan kokonaispisteitä huomattavasti; ilmeisesti kaikki pörssi-ihmiset ja juristit eivät ole läpeensä pahoja... vaikka Cain kyllä kertoo myös jättäneen vanhan työnsä ja keskittyneen kirjoittamiseen, mikä itsekin introverttinä on hänen todellinen intohimonsa.
Se mihinkään liittymättömästä johdannosta, puhutaan itse teoksesta. Vaikka nimi viittaa pamflettiin tai muuhun julistukseen, ote on välillä populaarin poikkitieteellinen, välillä subjektiivinenkin, kauttaaltaan helppotajuinen mutta neutraaliin asiallisuuteen pyrkivä. Vaikka sympatiat ovat "sorrettujen" introverttien puolella - onhan ekstroversio läntisen nyky-yhteiskunnan käyttäytymisnormi - Cainin ote on sovitteleva ja korostaa moneen otteeseen kaikenlaisten luonteenpiirteiden tarpeellisuutta. Ekstrovertit voisivat ottaa oppia introverteiltä - mutta myös päinvastoin.
Ekstroversio yhteiskunnan normina on kuitenkin kirjan painottaman USA:n lisäksi myös rantautunut vahvasti Suomeen. Katsoitteko eilen kuntavaaliväittelyä? Hirvittävää päälle puhumista, tilan ja ajan ottamista väkisin, suut kävivät vaikka sen enempää tietoa kuin asiaa ei juuri kenelläkään arvon herroista ja rouvista ollut... Jos Cainin kirjaan on uskominen, tämä selittyy sillä, että aivan kuten yritysmaailman huipulle, myös politiikan eturiviin hakeutuvien on oltava ekstrovertteja tai ainakin pystyttävä käyttäytymään heidän laillaan.
Cain kuvaa eloisasti amerikkalaisen koulutusjärjestelmän muuttumista 1900-luvulla. 1940-luvun lopulla Harvardin rehtorin mielestä liian herkkää ja neuroottista tyyppiä olleet hakijat tuli hylätä, ja koulut kaipasivat enemmän seurallisia ja mukavia tyyppejä vähän keskiarvoa paremmin arvosanoin kuin nerokkaita mutta sisäänpäinkääntyneitä straight A -nörttejä. Harvard Business School, "maailman tulevien johtajien koulu", vei - ja vie - ihanteen vielä pidemmälle: siellä opiskelijoille kerrotaan, että itsevarmuus ja ulosanti ovat kaiken A ja O, ja oppia yritysten ja maailman johtamiseen haetaan mm. seuraavista nikseistä:
"Vaikka uskoisit asiaasi vain 55-prosenttisesti, sano se ikään kuin uskoisit sen sataprosenttisesti."
"Älä etsi täydellistä vastausta. On parempi osallistua ja sanoa jotakin kuin vaieta kokonaan."
Palatkaamme hetkeksi tuohon eiliseen vaaliväittelyyn ja kuvitellaan, millaista se olisi ollut, jos jokaisen puolueemme johdossa olisi introvertti. Kukaan ei puhuisi toisen päälle, puheenvuorot olisivat toki volyymiltaan alhaisempia mutta asiallisia ja järkeen vetoavia, ja saatettaisiin jopa kuulla rehellisiä sanoja kuten "En tiedä, tähän ongelmaan ei ehkä olekaan poliittista ratkaisua nykyjärjestelmämme puitteissa". Se ei kuitenkaan ole mahdollista maailmassa, jossa elämme. Introvertti ei voi nousta puoluejohtajaksi, ellei häneltä irtoa luonteelleen vierasta käyttäytymistä. (Tällainen mukavuusalueelta poistuminen vaatii hurjasti energiaa ja siten myös palautumista, aikaa jolloin saa luvan kanssa olla taas oma itsensä. Ekstrovertin poliitikon perikuva maassamme on Alexander Stubb; vastaavasti on helppo kuvitella vaikka Timo Soinin olevan perusluonteeltaan introvertti, jonka täytyy politiikan kentälle ottaa aggressiivisempi vitsailijan ja päällepuhujan rooli - ja sitten palautua mökillä tai raveissa poissa julkisuudesta.)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Cain esittää "presentaatio ideaa tärkeämpi" -ajattelutavan olleen yksi keskeisistä syistä viimeisimpään talouslamaan (Irakin sodasta hän ei hienotunteisesti puhu, vaikka mainitseekin Bush Jr.:n olevan HBS:n kasvatteja). Päätöksiä tehtiin 55-prosenttisella tai huonommallakin tiedolla, vaikka vaikeina aikoina introverteille ominaisempi asioiden harkinta ja punnitseminen olisivat tuottaneet paremman tuloksen - itse asiassa harvoista vaikeuksien keskellä hyvin selvinneistä yrityksistä ja sijoittajista monet ovat introvertteja. Ekstroverteillä kun on suurempi biologinen taipumus riskinottoon (iso osa kirjasta käsittelee aivojamme; jos reagoit lapsena herkemmin ärsykkeille, olet todennäköisesti introvertti), mikä hyvinä aikoina toki toimii, mutta huonoina voi johtaa suuriin ongelmiin.
Pariutumisesta tai introverttien ongelmista tällä alueella kirja ei ikävä kyllä puhu paljoakaan; itse asiassa yllättävän vähän puhutaan myöskään hiljaisten puurtajien vaikeudesta päästä huipulle tai edes johonkin. Siinä kirjan amerikkalaisuus näkyy vahvimmin: ote on yltiöoptimistisen tsemppaava ja kannustava, ja Cain korostaa introverttien hyvien ominaisuuksien - etenkin aspergerhenkisen, tieteissä ja taiteissa tärkeän asioihin syventymisen - olevan sellainen vahvuus, että jos osaamme edes vähän leikkiä ekstroverttia ja tehdä itseämme tykö, vain taivas on rajana. Teos päättyy huomioon, että vaikean kouluajan jälkeen moni ujo ja hiljainen löytää todellisen kutsumuksensa ja hakeutuu itselleen sopivaan ammattiin puhjeten täten kukkaansa. Samalla lailla kirjan maailmassa sopiva seurustelukumppanikin vain "löytyy". Olisipa se niin yksinkertaista!
Näistä pienistä motkotuksista huolimatta voin suositella kirjaa jokaiselle, joka pitää itseään introverttina. Se opettaa näkemään kykymme uudessa valossa ja arvostamaan niitä riippumatta siitä, johtavatko ne mihinkään ekstroverttien hallitsemassa maailmassa vai eivät.
Suurin osa ihmisistä maailmassa lienee ekstroverttejä ja enemmän tunteillaan kuin älyllään pääsääntöisesti ajattelevia. Näin ainakin mutun pohjalta. Jos introvertti, vähemmän tunneimpulssienssa perässä heiluva ihminen haluaa pärjätä maailmassa, on tehtävä enemmän töitä, opeteltava itselleen vieraita vuorovaikutustapoja tai löytää tapa käyttää tehokkaammin niitä itselleen luontaisia tapoja. Aika paljon maailmassa on mahdollisuuksia ("hups, se vain tapahtui") jos osaa ja uskaltaa niihin tarttua. Epäröivän pohdiskelijan pitääkin juuri opetella sitä tilaisuuksiin tarttumista sen sijaan, että analysoi puhkia asiat ennen kuin uskaltaa toimia. Päämääränä ei ole tulla sellaiseksi kuin muut, vaan oppia sopivassa määrin mukautumaan muuhun väestöön, tai ainakin niihin joiden kanssa katsoo parhaaksi olla tekemisissä, ja oppia hyväksymään itsensä uhriutumisen sijaan. Itsetutkiskelijalla uskoisi olevan paremmat "eväät" tähän, kuin niillä, joille maailma on vain tunnereaktioita ja toimintaa (heillä kun harvemmin tällaiseen on tarvettakaan).
Hienoja ja hiljaisia mietintöjä.
Mutta, mitä arvoa oppikirjojen opeilla on, jos ei niitä hyödynnä/osaa hyödyntää? Sitä vartenhan ne ova,t kouluttamaan myöhempää ja jos-elämää varten. Jos ja kun tai on mahdollisuus.
Palatkaamme mielummin Ciceron, tuon kuuluisan asianajajan ja oraattorin aikaan, joka ääneen lausutuilla sanoillaan hiljensi senaatin ja kukisti rikollisiakin. Muutti siinä sivussa jopa nykyisen demokratian käsitteen.
Hiljaisuus on kultaa, mutta se tunnetaan myös myöntymisen merkkinä. Ja kirjat ovat hiljaisia, ellei toisin todisteta eli niitä lausuta ÄÄNEEN.
Hah, paljonpa mahtipontiset puheet Ciceroa lopulta hyödyttivät! Kiero nilkki se jätkä oli ja sai ansionsa mukaan.
Niinpä niin... täytyy kyllä myöntää että itse toivoisin olevani enemmän ekstrovertti kuin introvertti mutta toisinpäin taitaa kallistua. Länsimaisessa kulttuurissa ekstrovertit usein korjaavat potin. Hedonismi kukoistaa ja elämää eletään usein fiilispohjalta. Monet ihmiset tuntevat luontaista tarvetta päteä itsellään ja korostaa omaa asemaansa. Maslow´n tarvehierarkia ei petä.
Sinullekin vain ilmestyy kirjoja postilaatikkoon, naps naps vaan :(
Täytyy laittaa kirja ja kirjailija korvan taakse. Oma kokemus työelämästä tukee näkemystä introverteistä ja ekstroverteistä. Aika usein on käynyt niin, että kun minä (kerrankin) olen päässyt sanomaan jotain, alkaa joku puhumaan päälle kovemmalla äänellä, ikään kuin tyypille ei tulisi edes mieleen, että halusin saada sanottavani sanottua. Kyse ei ole siitä, että nämä tyypit olisivat kusipäitä - päinvastoin, usein ihmisiä joista pidän perustelluista syistä. Mutta he ovat ekstrovertteja. Hyviä esiintymään, heidän työnkuviin kuuluu paljon kiinteämmin esiintyminen ja jopa jonkinlainen PR-työ. Jotkut heistä (ne, joista en niin pidä) usein puhuvat jopa asioista, joista eivät selkeästi tiedä (koska minä ja muutamat muut introvertit huomaamme heti että nyt tulee bullshittiä) siihen äänensävyyn, kuin tietäisivät ja uskoisivat asiaansa. Nämä päällepuhujat ja paskapuhujat ovat selvästi urallaan pidemmälle edenneitä kuin minä ja monet vankemman asiantuntemuksen kartuttaneet ja pidemmän uran tehneet kollegani. Kunnallisvaalipaneelivertaus osui siis, vaikken itse sellaisia ole katsonut viime päivinäkään.
Tavallaan olen sitä mieltä, että introverttien olisi hyvä ottaa jotain oppia ekstroverteiltä, tulla vähän vastaan. Oikeastaan ekstroverttienkin pitäisi tulla edes vähän vastaan, mutta niin ei tunnu käyvän, ja se vähän nyppii. Toisaalta se voi olla vaikeaa - minä olen yrittänyt pelata ekstroverttien säännöillä, ja se että minä, tultuani päällepuhutuksi, korotan ääntäni ja jatkan härkäpäisesti puhumistani, ei sekään tunnu kovin luontevalta oikein kenenkään kannalta, kaikkein vähiten minun itseni. Onneksi sentään niissä tilanteissa, joissa annan suosiolla olla, on yleensä mukana yksi introverttityötoveri, jonka kanssa vaihdamme samantien merkitseviä katseita ja naurahdamme muiden kuulematta.
No, ei minulla mitään avartavaa kommentoitavaa lyhyeen kirjaesittelyysi ollut, se nyt vain tarjosi tilaisuuden marmattaa introversioseikoista, joista en ole palstavuosieni aikana viitsinyt tehdä omaa avausta tai saanut muutenkaan hyvää tilaisuutta kertoa (tai jos tilaisuuksia onkin ollut, niin asia ei ole ollut tuoreena mielessä).
Ekstroverttien matkimisen sijaan introvertti voi myös menestyä ja tulla kuulluksi, jos introvertti pystyy viestittämään ulkoisesti henkistä vahvuuttaan, karismaansa ja kantaa itseään arvokkaasti sekä itsevarmasti eikä nöyristele muita.
Justiinsa näin. Jos introvertti esittää asiansa arkaillen, niin tunneihmiset eivät tajua siitä muuta kuin sen, että tuo tyyppi ei ole itsekään varma asiastaan, joten sitä ei kannata kovin tarkkaan miettiä se sanoi ja sivuuttavat introverttien höpinät. Kaikki palautuu itsevarmuuteen. Itsevarma introvertti tulee kuulluksi ja vakavasti otettavaksi vaikkei puhuisi muiden päälle ja käyttäytyisi ahdh-klovnin tyyliin. Itse asiassa aika moni auktoriteetti on introvertti, sellainen hiljainen ja viisas johtaja, jonka jokainen sana painaa, koska jokainen tietää, että hän ei puhu tyhjiä sanoja, vaan harkiten ja varmuudella.
Ekstrovertit tekevät väärin, mutta kaikki pyörii heidän ehdoillaan. Maailma on paha, ihminen on tyhmä. Harkintaa ja analysointia pitäisi kunnioittaa enemmän.
uskonnollinen sinä olet. ja tyhmä.
Kun kerran kyseessä on naisen kirjoittama kirja, niin tuskinpa kannattaa haaskata aikaa sen lukemiseen. Kokemus on osoittanut naisten kirjoittamien kirjojen olevan roskaa.