Itse olen sairastanut masennusta jo muutaman vuoden yhdessä muiden mielenterveyshäiriöiden kanssa... Viimeisen vuoden aikana paranin jo aika lailla ja elämä oli ihanaa, sitten tuli ero....
Alkuun ero tuntui aika helpoltakin ja kaikki asiat ns. loksahtivat kohdalleen... Nyt olen koulussa, minulla on uusi asunto ja periaatteessa kaikki on ihan ok, mutta silti minua on alkanut taas masentamaan oikein urakalla...
Seurustelumme aikanakin haaveilin kuolemasta usein, mutta sen kaiken jaksoi, koska oli joku ihminen, jonka takia jaksoi jaksaa sitä... Nyt en enää tiedä, miksi kärsisin, kun ei ole "ketään", joka oikeasti minua tarvitsisi.
Olemme eksäni kanssa tavallaan tapailleet nyt jonkun aikaa, koska eromme johtui suuresti ongelmista, mitä ei enää ole... Olen kuitenkin suhteellisen varma, että hänen tunteensa ei enää palaa....
Järkevä lopettaisi tämän säätämisen, mutta en tiedä, onko minulla sitten enää pienintäkään kiinnostusta tähän elämään.....
Minä kun todellakin tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta eipä minulla olisi edes voimia enää tutustua kehenkään uusin ihmisiin.... Elämä yksin ei myöskään oikein kiinnosta, koska silloin tämä masennus tuntuu liian rankalta ja turhalta kestää...
Mites muut masentuneet ovat selvinneet eroista? Palaako se elämänhalu, jos elää yksinään vaan? Vai onko se palannut vasta uuden suhteen myötä?
Ja tiedän, että uudet harrastukset, oma elämä, aika yms. parantaa..... Mutta mitä jos ei vaan jaksa enää odottaa?
Alkuun ero tuntui aika helpoltakin ja kaikki asiat ns. loksahtivat kohdalleen... Nyt olen koulussa, minulla on uusi asunto ja periaatteessa kaikki on ihan ok, mutta silti minua on alkanut taas masentamaan oikein urakalla...
Seurustelumme aikanakin haaveilin kuolemasta usein, mutta sen kaiken jaksoi, koska oli joku ihminen, jonka takia jaksoi jaksaa sitä... Nyt en enää tiedä, miksi kärsisin, kun ei ole "ketään", joka oikeasti minua tarvitsisi.
Olemme eksäni kanssa tavallaan tapailleet nyt jonkun aikaa, koska eromme johtui suuresti ongelmista, mitä ei enää ole... Olen kuitenkin suhteellisen varma, että hänen tunteensa ei enää palaa....
Järkevä lopettaisi tämän säätämisen, mutta en tiedä, onko minulla sitten enää pienintäkään kiinnostusta tähän elämään.....
Minä kun todellakin tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta eipä minulla olisi edes voimia enää tutustua kehenkään uusin ihmisiin.... Elämä yksin ei myöskään oikein kiinnosta, koska silloin tämä masennus tuntuu liian rankalta ja turhalta kestää...
Mites muut masentuneet ovat selvinneet eroista? Palaako se elämänhalu, jos elää yksinään vaan? Vai onko se palannut vasta uuden suhteen myötä?
Ja tiedän, että uudet harrastukset, oma elämä, aika yms. parantaa..... Mutta mitä jos ei vaan jaksa enää odottaa?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulla täällä menossa sama pohdinta.. Masennus on aika pahana ja mies kyllästyi sitä katselemaan. 14 vuotta ehdittiin olla yhdessä. Olen nyt 36 enkä näe mitään pointtia missään, kun en jaksa nähdä ihmisiä enkä edes lähteä kotoa. Tähän asti toivoa on luonut tuo parisuhde.
Asumme yhä samassa osoitteessa muuttoa odotellessa. Tuntuu kuin kello tikittäisi kohti kuolemantuomiota, kun tuo yksinään asumaan muuttamisen aika lähestyy.
Koetetaan jaksaa, justwondering..
Eihän se helppoa ole. Mutta kuitenkin...jotenkin pitäisi päästä eteenpäin niin,että ymmärtäisi elävänsä ITSELLE. Yksin täällä pallolla loppuviimein ollaan, eikä elämää voi täysin toisen ihmisen varaan rakentaa. Onnellisuus lähtee omasta itsestään. Joo tiedän, että on helppo sanoa mutta vaikea toteuttaa. Enkä osaa sanoa millä keinoin sen asian oppisi. Kai pikkuhiljaa. Oppia rakastamaan itseään, elämää. Toivottavasti te masenunteet saatte sairauteenne kaiken mahdollisen avun; lääkityksen, terapian, vertaistukea.
Mene terapiaan.
Kyllähän se epäonnistumisen tunne oli valtava. Meni kuukausia sumussa, itkuisena, masiksen kourissa, pakottavana tunteena siitä toivosta, että exä tulisi takaisin..
Nyt yli vuosi erosta on kulunut ja asia on työstetty. Pohjalla, todella pohjalla tuli käytyä, epätoivoisia ajatuksia oli mukana. Ehkä minun pelastukseni lopulta olivat kaikki keskustelut ystävien/sukulaisten kanssa, joita en halunnut kuitenkaan liikaa ongelmillani rasittaa. Yksin siis yritin selvitä, rankkaa se oli. (avioero eikä vain avioero, vaan lapsihaaveista luopuminen vielä suurempana kriisinä)
Pahimman kriisin kautta selvinneenä..elossa olen ja voin oikeastaan hyvin. Olen jopa onnellinen ja tyytyväinen. Pelastukseni on pohjimmainen uskoni aina paremmasta ja sen tajuamisesta, että ihminen on itse vastuussa onnestaan. Olen oppinut elämään herkkien tunteitteni kanssa ja tiedostamaan ne vaiheet, kun alakulo yrittää vallata elämän. Pakottaudun onnelliseksi ;) eli tsemppaan itseäni. En kuitenkaan siten, etteikö välillä voisi itkustaa ja olla murheellinen. Ne ovat kuitenkin pieniä hetkiä elämässäni, koska olen 98% onnellinen. Koen siis päässeeni voitolle.
Eron myötä irtauduin tunnesiteistä toiseen ihmiseen ja toivon tulevaisuudessa, jos parisuhteessa olen, pystyväni elämään ilman, että alkaisin olla liian kiinni toisessa. Masentuminen huonosta suhteesta oli avioliittoni tuho, mutta ehkä se koituu seuraavan suhteen parhaaksi, koko tämä kokemus.
Olen äärimmäisen kiitollinen (en ole uskossa) ja onnekas siitä, että olen oppinut elämään vapaasti ja hetkestä nauttien! Se on tärkeä taito, koska on vain tämä hetki.
koita jaksaa, kyllä se siitä
Itse keskivaikeasti masentuneena erosin 10kk sitten miehestäni ja lapseni isästä. Suhteemme kesti yli 6v ja olin ollut masentunut kertaalleen jo ennen tätä suhdetta, mutta en näin pahasti. Päätöksen tekeminen vei lähes pari vuotta niin lytätty, loukattu, voimaton ja onneton olin.
Mutta eron jälkeen, kun lopulta kaikki käytännön asiat oltiin saatu hoidettua eikä minulla ollut muuta sidosta kuin rakas lapsemme mieheen(meni n. 4kk) niin jäljellä oli vain helpotus, ihana rauha! Nyt siis 6kk ollaan asuttu lapsen kanssa. Mies tapaa lasta säännöllisesti ja meillä ihan ok välit. En suostu enää kuuntelemaan vähättelyä, nöyristelemään, riitelemään vaan toimin täysin asiallisesti, vaikka mies tätä yrittäisikin. Ja on yrittänytkin kuten myös maanitella minua takaisin. Mutta olen tehnyt selväksi, että olen onnellinen näin ja tämä on meille kaikille, myös lapselle ehdottomasti paras vaihtoehto. Voin sanoa olevani ensi kertaa vuosiin onnellinen!! Minulla on elämä, ihana lapsi, ystäväni ja työ enkä kaipaa mitään muuta. Elintaso laski roimasti, mut sanon ettei seiniin kannata kiintyä, se ei tee kestään onnellista. Itselleni tämä suhde oli niin turmiollinen, että käyn terapiassa jo 4 vuotta. Masislääkkeeni on hetki sitten lopetettu ja pian terapiakin. Uskokaa itseenne!
Ihana kuulla teidän selviytymistarinoitanne/tarinoitanne.
Tästä viime kirjoituksesta on kulunut taas kuukausi ja siinä ajassa on jo tapahtunut paljon... On tullut suuria putoamisia ja suuria ilon hetkiä.
Eksäni kanssa päätimme olla vain ystäviä (hänen aloitteestaan) ja tiedän tämän olevan ainoa oikea ratkaisu, koska nytkin hän on onnistunut satuttamaan minua, vaikka emme ole edes nähneet. Sovimme, että olisimme hyviä ystäviä, mutta alkaa näyttää siltä, että hän on minut poistamassa kokonaan elämästään... Tai ainakin välttelee minua ihan hyvään malliin...
Tämä alkaa aina aika-ajoin ahdistamaan toden teolla, koska tajuan kuinka yksin olen. Eksäni oli kuitenkin ehkä ainoa ihminen tässä maailmassa, joka tajusin kuinka paha olla minulla on. Edes rakkaimmat läheiseni eivät tunnut olevan kiinnostuneita minun ongelmistani. Tästä olenkin puhunut terapiassani... itse kun olen kuunnellut puoltuttujenkin ongelmia viimeset 10vuotta, joten viimein voisi olla minun aikani avautua... Mutta sitten ketään ei kiinnostakaan kuunnella/tukea.....
Tänään olen juuri ajatellut, että olen kyllä niin yksinäinen.... Samaa aikaa saatan puhua lukuisten kavereideni kanssa netissä ja tekstata sisarelleni, mutta silti tuntuu kun eläisin yksin tällä planeetalla.... Kukaan ei ole samalla aaltopituudella kanssani...
Hyvä olo minulla kereksi olemaan miltei viikon todella paskan viikon jälkeen, joten kai tämän huonon olon oli jo aika tullakin...
Milloinkohan näitä huonoja kausia ei enää tulisi? Joskus kun huomaa olleensa puoli vuottakin onnellinen... Nyt tuntuu että onnen kaudet kestävät maksimissaan muutaman päivän (jos sitäkään).
Olen kuitenkin onnellinen, että suhteemme loppui!
Me masentuneet emme kyllä voi seurustella ilkeiden ihmisten kanssa, sillä tuhoamme vain itseämme lisää..
Paljon jaksamisia kaikille teille
Itse olen myös aikoinani "sairastunut vahvuuteen" ja ollut aina se kuuntelija ja tukija ihmissuhteissani. Jo lapsesta asti. Lopulta se kuppi täyttyy ja menee nurin kuitenkin itse kultakin. Ei kukaan jaksa aina vain antaa saamamatta itse mitään. Huomasin myös saman, että kun aina olin ollut tietyssä roolissa niin, vaikka miten masennuttuani tai vaikeaa suhdettamme työstäessäni yritin niin tuntui todella ettei kukaan kuullut, ei jaksanut tai halunnut.
Miesystäväni tavallaan teki minulle palveluksen, sillä pikku hiljaa minua tallomalla ja nujertamalla henkisesti erotti minut ystävistäni ja perheestäni. Eroni jälkeen olen joutunut uudelleen rakentamaan suhteen heihin. Osa on onnistunut, nyt tasapainoisempana, Osa ei. Parasta tässä on kuitenkin se, että olen löytänyt vanhoista tutuista(oikea termi?)itselleni läheisempiä ns. uusia ystäviä. Heidän kanssaan vanhat roolit eivät paina.
Sinä olet edelleen siinä, mikä päämäärä miehellänikin oli. Saada minut tuntemaan itseni arvottomaksi, tarpeettomaksi ja vajavaiseksi. Sellaiseksi joka ei kelpaa kellekkään ja jonka hän on armeliaisuudessaan ottanut siipiensä suojaan eli tehnyt itsestään riippuvaiseksi. Vaikeaa, tiedän hyvin, mutta olisi varmasti sinun kannaltasi parasta katkaista suhde kokonaan ellei teillä lapsia tms. sidosta ole. Ikävä toisesta vie aikansa ja saa helposti ajautumaan vanhaan tai ainakin toisen pompoteltavaksi. Uskon, että sinä pärjäät! Käytä terapiaasi, puhu puhu ja puhu. Huonoja päiviä ja hetkiä tulee olemaan vielä ja ainahan nekin elämään kuuluvat, mutta joku päivä huomaat ajattelevasi taaksepäin, että oletkin ollut jo aika onnellinen viikon, kuukauden, pari kuukautta..:) Tsemppiä!
Pääasia on mielestäni tuntea ne tunteet juuri sellaisina kuin ne tulevat. Masennus pahenee, jos yrittää olla jotain muuta täysin sen vastaisesti kuin mikä olisi tunnetila.
Pitää sallia itselleen kaikki tunteet ja olotilat. On hyväksyttävä se, että nyt surettaa ja myös se, että jos nyt on hyvä olla eikä se ehkä kestä..
Muista elää hetkessä. Todella. Sillä vain sillä on merkitystä paranemisprosessissa, no tietysti myös toiveilla ja uskosta parempaan.
Kuuntele surua ja pahaa oloa ja tulkitse sitä mistä se tarkalleen ottaen johtuu. Yksinäisyyden voi lopulta kääntää voitoksi, mutta se on hidas prosessi. Monta kuukautta itkin itsekin tyhjyyttä, mutta ajatus siitä, että joku päivä kaikki on toisin piti minut pystyssä.
Tunteet tulevat ja menevät, sekin on tärkeä muistaa. On opittava rakastamaan itseään ja on opittava viihtymään yksin. Jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa ketään muutakaan. Itse pikkuhiljaa, liikaa vaatimatta itseltäni, uskaltauduin yksin kaikkiin niihin paikkoihin, joissa olin ollut parisuhteessa kaksin. Minulle oli tärkeää viettää kaikki juhlapyhät aivan yksin ja näin päästä pois perhepakosta eli olen oppinut nauttimaan yksinolosta ja minusta! Olen itse itselleni hyvää seuraa ;)
Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, kyllä se siitä lähtee muuttumaan. On tärkeää tiedostaa myös avuntarve eli jos et jaksa yksin, hae apua. Minulla on nyt monta rautaa tulessa eli olen vihdoin aloittanut kaikkea sellaista, mistä olen haaveillut vain aiemmin. Vihdoinkin on aikaa ja vapautta tehdä mitä vain. Näin myös sinulla!
riippuu eron syistä ja suhteen pituudesta. kyllähän siinä voi mennä hetki. itse olin ensimmäisen tyttöystävän jälkeen (joka petti) niin 14kk ilman seksiä/naisia. eihän sitä mikään pakko ole alkaa säätämään, jos ei siltä tunnu. mutta kyllä se menee ohi. välillä on paskoja aikoja ja välillä taas parempia. mitä vähemmän toiseen pidät yhteyttä niin sitä nopeammin se menee ohi!