Ihan täyttä helvettiä

Pakollinen purkautuminen, tätä kun en ole vielä mihinkään tehnyt:

Vuoden kestänyt helvetti, jonka luulin nyt viimein loppuvan. Ennen varsinaista sairastumista pari satunnaista oksennus(yritys)kertaa, joiden vannoin olevan ainoita. Eivätpä olleet..

Poikaystävälle selvisi viime talvena, onneksi. En olisi varmaan saanut kerrottua muuten ikinä, tosin olisi se kuitenkin jotain kautta tullut hänen tietoonsa. Seurustelua oli takana vuosi ennen sairastumistani.
Poikaystävä tuki/tukee minua, eikä ole aikonut (vielä..) luovuttaa kanssani. Useimmiten hän tunnistaa huonot päivät, muttei välttämättä tajua aina MISTÄ huonot fiilikseni johtuu.. Ja ei varmaan haluakaan tajuta. Parisuhteeseemme tämä sairaus on vaikuttanut ja vaikuttaa, todellakin ihmettelen miten minulla vielä on joku rakastava ihminen vierelläni. Pahimmillaan olen kaikkea muuta kuin hyvä tyttöystävä, mökötän omissa oloissani, en juttele ja en TODELLAKAAN tahdo hänen näkevän minua vähissä vaatteissa.

Väitän tietäväni syyn "sairastumiseeni" (inhoan sanoa tätä sairastumiseksi, sillä koko paska on ihan täysin itseaiheutettua). Se on yksinkertaisesti lihoaminen. Ei ihan tavanomainen "voi ei on lihonut viis kiloa seurustelun aloitettua, nyt oksentamaan", vaan hieman toisenlainen tarina.
Nimittäin ennen kuin tapasin poikaystäväni, taistelin jo valmiiksi ruokailujen kanssa. En ollut laiheliini, enkä ylilihava vaan suhteellisen normaali (vähän turhan pönäkkä, mutta painoindeksi kuitenkin normipainossa). Liikuin todellllla paljon ja kuntoni oli erinomainen. Itsetunto ei niinkään. Anyway, tavattuani ensirakkauteni elin jotain aivan uutta ja euforista olotilaa.. Ruoka ei enää maistunut ja laihduin parissa viikossa kuutisen kiloa. Näytin ja tunsin oloni upeaksi, rakastin itseäni ja elämääni. En ollut kokenut tuollaista fiilistä koskaan aiemmin ja hitto soikoon, se oli mahtavaa!
Noh, tapailu muuttui seurusteluksi ja seurusteli eteni siihen, että muutimme yhteen. Ennen yhteenmuuttoa olin kuitenkin joutunut vähentämään liikkumista huimasti, sillä kroppani alkoi reistailla liian rasituksen vuoksi. Yhteenmuuton jälkeen yhteiset leffaillat ym. vaan lisääntyivät ja oli mukavampi jäädä kotiin lekottelemaan rakkaan kanssa kuin lähteä ulos liikkumaan.. Ja kun toinen on geeni-ihme johon läski ei tartu vaikka sitä kauhoisi lusikalla suoraan suuhun, niin ruokakin on senmukaista. Herkästi sitä itsekin tarttui karkkipussiin kaupassa kun toinenkin otti, vaikkei aiemmin ollut niitä enää himoinnut.
Sitten sitä vaan joku päivä (en muista tarkalleen) alkoi syödä liikaa herkkuja ja tajusi, että hei näähän voi oksentaa poiskin! Tosin aina oksennuskerran oli tarkoitus jäädä viimeiseksi..

Ja nyt ollaan tässä. MELKEIN onnistuttu, mutta eipäs sittenkään.. Sillä sain poikakaverin jälkeen kerrotuksi muutamalle parhaalle kaverille ja nyt joitain viikkoja sitten soitin viimein äidilleni ja kerroin (mitä olivat aavistelleetkin joskus) miten asiat oikein ovat.
Kertomisen jälkeen olo tuntui vaan niin puhdistautuneelta ja siltä, että nyt se on ohi! Ja olihan se, puolitoista viikkoa. Sen jälkeen useampi paskapäivä ja sitten taas hetken verran iloa ja TAAS paskaksi. Ja taas. Miksei tää LOPU???!! Miksi MINÄ en LOPETA??????

Ikävöin vaan NIIIIn paljon sitä vanhaa ja itsevarmaa, kaunista ja liikkuvaa ihmistä. Peiliin katsoessa en näe MITÄÄN yhdennäköisyyttä nykyisen ja sen parin vuoden takaisen minän välillä. En mitään.
Ja kaikenhuippuhan on se, että olisin onnellinen ja mahtuisin entisiin vaatteisiini jos paranisin. Kun olen sairas, en mahdu vaatteisiin, olen tunteeton (tai no lähinnä neg. tunteisiin kykenevä) ihmishirviö.

Miksen siis parane?