Läheisyys ahdistaa

Onko mahdollista, että sinulla olisi ollut lapsuudessa jotain hämärää seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa tai sitten tunteita ei ole saanut esittää. Kyllä sinun nyt vain kannattaa avautua puhumaan ja etsimään syitä. Jos ei ole läheistä ja et voi luottaa kehenkään niin kannattaa hakeutua terapiaan.
Miksi sinun pitää niin varjella sisintäsi ja salaisuuksia?

Minulla on ollut sama ongelma, ja on osittain edelleenkin. Jos joku yritti esim. halata minua, olin jäykkä kuin heinäseiväs. Nyt olen terapiassa. Se on vasta aluillaan, mutta auttanut jo tähän asti jonkin verran. Voit luottaa siihen, että terapeutit osaavat yleensä auttaa tällaisessakin tilanteessa. Terapeutitkaan eivät lue ajatuksia, joten heille kannattaa puhua avoimesti mitä tuntee. Yleensä ahdistus ei ehkä häviä, ellei asioista puhu ja niitä käsittele. Kannattaa aloittaa kirjoittamaan ahdistavista kokemuksista ensin esim. päiväkirjaan, jos aluksi tuntuu, ettei tohdi mennä terapiaan. Voi itsehoidollisin menetelmin tehdä aika paljonkin ja ehkä myös selvitä ahdistuksista :) Päihteisiin ei kannata turvautua, sillä ahdistus on ennemmin tai myöhemmin kohdattava.

On nyt niin, että täydellistä ihmistä ei olekaan. Ei ole , vaikka se niin muotia onkin, seksuaaliset ahdistelut yms. niin syynä useinkaan läheisyyspaniikkeihin.
Itseasiassa en ymmärrä ihmisiä joilla ei tällaisia läheisyyspanikkeja olisi.
Mitä lähemmäksi ihmisen " sydäntä" mennään, sen enempi ihminen normaalisti panikoituu.
Kaikki johtuu vaan siitä, että siellä " sydämessä" on se kaikkein itselle tärkein ja sen muille äkkiseltään vieraillekin esitteleminen ei vaan käy.

Parisuhteet ovat halailua yms. mutta nekin etenevät normisti rauhallisesti ja luottamusta etsien. Se on vaan tervettä ja järkevääkin ihmisen käyttäytymistä.
Se myös on myöhemmin parisuhteessa turva asia.
On hienoa, että ihmiset osaavat suojata itseään ja olla jäykkiäkin !
Aivan upeaa !

Joo. Jokaisella ihmisellä on varmasti jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Mutta tuo kuulostaa joltain muulta. Se mikä on muotia on sivuseikka, huomaan ettet todellakaan yritä olla muodikas. Päin vastoin haluaisit olla nyt jotain muuta kuin olet. Haluat muuttua. On todella hienoa, että tiedostat tämän asian.
Suosittelen lämpimästi terapeuttia. Kuulostat läheisesti itseltäni. Itse en vain ole tiedostanut asiaa nuin, en ennen kun luin kirjoituksesi. Itse olen myös aika nuori. Terapeutilla en ole käynyt. Yritän aina hengittää ahdistuksen pois. Jos se ei auta lähden lenkille. Asia on vaivannut minua monta vuotta. Jos olisin joku muu, suosittelisin itsellenikin terapeuttia. Koska ei se hengittämällä lähde. Silloin vain torjuu juuri sen aheuttajan alkulähteen.
Olen sitä mieltä, että jokainen tässä maailmassa tarvitsee terapauttia. Vaikka se olisi sitten hyvä ystävä tai tuntematon ohikulkija. Mutta se on vain minun mielipiteeni.
Ja se läheisyyspaniikki mitä tuolla nimimerkki: "niinsevaanon" puhui, niin se on erilaista. Siinä pelätään että menetetään läheinen ja pelätään että suhde menee pilälle kun kaikki on niin hyvin. Läheisyyden ahdistuksessa ei halua olla toisen kanssa,vaikka tästä kovasti pitäisikin. Ei vaan kertakaikkisesti pysty.

Kiitos ja anteeks.

Ei ole kyllä normaalia tällainen läheisyydestä ahdistuminen mistä kärsin itsekin. Ei koko elämästä voi tulla mitään kun en kuitenkaan haluaisi aina yksinkään elää. Ahdistun kuitenkin aina suunnattomasti jos pitäis olla pidempiä aikoja toisen ihmisen lähellä. Haluaisin päästä tästä yli mutta ei se taida onnistua.

Jep, täällä on vähän sama tilanne. Tosin mä olen ollut parisuhteessa jo vuosia, mutta silti aina jollain tasolla kärsinyt tästä läheisyysongelmasta. Aloittajan kertomat asiat tuntuvat pelottavan tutuilta. Olen taipuvainen analysoimaan ja laskelmoimaan asioita ja jopa olemistani. Tunnen oloni kotoisaksi isossa ihmisryhmässä tai muuten vain vähän tuntemattomampien ihmisten seurassa, mutta mitä läheisemmäksi/intiimimmäksi menee, sitä ahdistavammaksi menee. Mun on kumman vaikeaa luottaa ihmisiin (tiettyjä perheenjäseniä lukuun ottamatta). Kai suojelen itseäni pitämällä tiettyä etäisyyttä niihin, joihin en täysin luota. Parisuhteeseen tämä ei tietenkään vaikuta kovin positiivisesti. Toinen osapuoli on onneksi melko ymmärtäväinen.

Toisinaan on jaksoja, jolloin ei ahdista niin paljon, ja kuvittelen jo muuttuneeni ”eheäksi". Ennemmin tai myöhemmin nämä tunteet nostavat kuitenkin taas päätään ja itsensä soimaaminen alkaa. Mulla olisi jollekin terapeutille varmasti tarina jos toinenkin kerrottavana, mutta kuten joku jo sanoi, pelkään minäkin tulevani jollain tasolla riippuvaiseksi tästä tukihenkilöstä. Ikäviä muistoja on myös edellisestä terapeuttikokemuksesta, jolloin tunsin olevani lähinnä taakkana tälle henkilölle. Eivät toki kaikki ammattiauttajat ole samanlaisia. Eikä mun ainainen analysointini varmasti auta asiaa. Oman sisimpänsä avaaminen jollekin vain yksinkertaisesti pelottaa.

Olen täysin samanlainen.

Mitä jos pelkäät näyttäväsi todellista minääni muille ihmisille? Et itse tiedosta jotain piirteitä itsessäsi ja "piilottelet" niitä ja näin ollen, kun pääset jotakuta lähelle niin se piirre aktivoituu?

Se piirre voi olla jotain mitä halveksut muissa ihmisissä, mutta itsessäsi on samankaltaisuutta.

Tuo mitä jotkut toi esiin, että on miettinyt terapiaa, mutta pelkää tulevansa riippuvaiseksi terapiasta voi liittyä juuri siihen alkuperäiseen ongelmaan. Jos pelkää läheisyyttä, silloin usein myös pelkää sitä positiivista riippuvuutta, joka läheiseen ihmiseen syntyy.

Siksi terapia voisi olla juuri se paikka opetella päästämään lähelle ja sietämään pieni riippuvuuden tunne ihmisestä, koska ilman kykyä tuohon riippuvuuteen on vaikea kokea mitään suhdetta läheiseksi. (Ja varoiksi huomio, nyt en puhu siis mistään liiallisesta riippuvaisuudesta tai ripustautumisesta, vaan sen tunnustamisesta että tarvii toista ja toisen läheisyyttä.
Terapiassa ei suinkaan edes ole tärkeintä mennä puhumaan asioistaan, vaan saada kokea tärkeä ihmissuhde, jossa voi katsoa turvallisesti, mitä lähelle päästäminen herättää, ammatti-ihmisen kanssa, joka osaa ottaa hyväksyvästi vastaan, tuli mitä tuli.

Kuulostaa tutulta. Ite oon päälle parikymppinen ja niin kauan kun muistan niin läheisyys on nimenomaan AHDISTANUT! Vaikka on toisinaan ollutkin ehkä ihastunut johonkin, niin jo heti kun tavataan niin iskee se hirveä ahdistus. Ja just tilanteet joissa on kaksin on kaikkein kamalimpia. Mistähän ihmeestä tällänen johtuu...? En oo myöskään mitenkään arka ihmisten suhteen ja helppo on olla ihmisten kanssa, NIIN KAUAN KUN KYSEESSÄ EI OLE FYYSINEN LÄHEISYYS! Ja vaikka jostain ihmisestä kuinka tykkäisin, niin jos ottaa vaikka kädestä kii tai silittää tai pussaa poskelle siitä tulee niin hirveen ahdistuneeks. Ällöttää ja ahdistaa.

Aikoinaan yritin vaan sietää noita tilanteita ja yritin olla suhteessa vähän väkisin kun en sietänyt läheisyyttä vaikka olinkin ihastunut. Nyt useamman vuoden vaan ollut yksin ja todennut etten tarvii ketään vierelleni eikä se haittaa vaikkei ketään tuossa olekaan. Ainoa mikä ehkä harmittaa on se kun tuntuu että sekin ainoa haave mikä oli perheestä, että olis mies ja lapsia. Se harmittaa. Mutta tiedän etten vaan pysty siihen. En siedä ollenkaan edes kosketusta.

En tiedä sitten voiko lapsuuden ongelmat vaikuttaa tähän... Mulla on itellä hämärä lapsuus, kaikkea ongelmaa siellä.

Terapiasta vois olla hyötyä sulle, suosittelen kyllä. Terapiassa oppii tuntemaan itseään paremmin ja ymmärtämään miksi toimii kuten toimii tai ajattelee kuten ajattelee. Suosittelen.

Onko muuten tällainen ''ongelma'' oikeasti epänormaalia??? Vai voiko jotkut ihmiset vaan olla sellasia että ahdistuu läheisyydestä?

Jotenkin kummasti melkein kaikki muut läheisyydestä ahdistuvat ovat onnistuneet sen seurustelukumppanin löytämään joten teillä menee sentään paljon paremmin kuin minulla.

Olen jo 25 vuotias enkä ole päivääkään elämäni aikana seurustellut, koska en voisi ahdistukseni takia kuvitellakkaan asuvani kenenkään kanssa jatkuvasti saman katon alla.

Eipä kai tässä sitten auta kuin jatkaa tätä yksinelämistä kun olen jo niin tottunut siihen ja ehkä loppuviimeksi nautinkin siitä enemmän kuin seurustelemisesta.

Mulla on täysin samoja ajatuksia kun sulla. Meillä on kaveriporukka, joiden kansaa vietämme useinkin aikaa ja siellä läheisyys ei minua häiritse. Itse luulen että se johtuu siitä että olemme tunteneet niin kauan ja tiedämme suurin piirtein missä raja kulkee.
Eri asia on kun olen kaksistaan pojan kanssa. Olen seurustellut kerran ja muutamia säätöjä on ollut sen jälkeen (olen nuori) ja muistan kuinka läheisyys ja toisen kosketus ahdisti ja ahdistaa edelleen. Sylikkäin istuminen on ok mutta heti jos menee intiimimmäksi, esim. sylikkäin makaaminen, on se HYVIN ahdistavaa. Haluan päästä tunteesta pois, mutta en tiedä mitä tehdä. En uskalla kertoa toiselle, jos joku tuntuu epämukavalta koska en halua loukata ketään vaan puren hammasta ja lohduttelen ajatuksella, että ainakin se toinen nauttii.
Minulla on kaveri jolle puhun hyvin avoimesti ihmissuhteista mutta vaikka kuinka puhun niin ei se auta. Pidän ihmisistä muuten ja koen että minulla on ihan hyvät sosiaaliset taidot mutta jotenkin en ole tottunut flirttailua pidempään tasoon. Meneekö tunne ajan kuluessa pois?? Kun uskallan nauttia läheisyydestä? Pidän söpöilystä ja muusta mutta en omalla kohdallani. Pidän siitä että ihminen on vaikeasti tavoiteltava. Jos on liian päällekäyvä ja "helppo", on vaikeaa nauttia oikein mistään tämän ihmisen seurassa.
On vaikeaa kertoa mitä haluan koska kuten varmasti tekstistä huomaa, "haluan että haluan mutta en halua". Ehkä se sitten heijastuu ongelmaani. En tiedä mitä haluan ja jos tiedän, en uskalla sitä kertoa.