Omat kokemukset masennuksen hoidosta

Itsellä ei ihan noin paha masennus ole, enkä ole hakenut siihen apuakaan koska häpeän tätä. Mutta itsellä ainakin musiikki auttaa jonkin verran. Eihän se paljoa ole mutta kuitenkin. Ja sekin on hyvin yksilöllistä. Toivon voimia sinne! Älä vain tee itsellesi mitään, se on masennus joka niitä itsetuho ajatuksia istuttaa, et sinä itse. Kannattaa yrittää muistaa tämä.

Täällä maaseudulla oli ensin terapeutille meno, sitten psykiatrille ja parin kuukauden kuluttua siitä lääkityksen aloitus. lääkitystä on sopeutettu eli vaihdettu muutamaan otteeseen. terapeutin kanssa käyn säännöllisesti juttelemassa, en osaa sanoa, onko siitä apua vai ei.
Pyskologin ja neuropsykologin tutkimuksissa olen käynyt.
Kaikki edellämainitut ovat todenneet minut työkyvyttömäksi ja kelakin viimein uskoi ja sain puolen vuoden sairasloman monen vuoden väännön jälkeen.
Krooninen masennus, vaikea jakso menossa.

Olen nuori,22 vuotias nainen. Luullakseni olen sairastanu masennusta viimeiset 7 vuotta, mutta vasta tänä vuonna se sai nimen. Hakeuduin lopulta koulukuraattorin puheille kun en enää kestäny pahaa oloani.

Kiitos kuuluu mahtavalle koulukuraattorille joka otti tosissaan ja tuli kanssani jopa terv.keskuslääkärille. Sieltä sain masennuslääkkeen, ja heti pian kuraattori laittoi lähetteen akuuttipsykiatrian poliklinikalle, että saisin sieltä keskusteluapua. Kävin juttelemassa kk verran, samalla lääkkeitä nostettiin.

Lääkkeet eivät tuntuneet auttavan, ja tuli pahoja sivuoireita ja olo oli kurja. Lopulta totesin että tämä ei riitä, tarvitsen enemmän. Itkin ja sanoin että nyt kun vielä jaksan hakea ja pyytää apua niin tehkää nyt jotain. Pääsin akuutin psykiatrian osastolle, jossa olen nyt viikon verran ollut. Lääkettä vaihdetaan ja saan jutella hoitajien kanssa.

Luullakseni olen todella onnekas että olen päässyt näin hyvin avun piiriin. Toivon sydämmestäni että muutkin avun tarvitsijat saavat tarvitsemansa, Siihen vaaditaan myös omaa tahtoa, vaikka se onkin syvimmässä pahassa olossa enää vaikea löytää. Vaatikaa silti ihmiset, vaatikaa se mikä teille kuuluu, eli apu.

Toivon että voin antaa edes pienen toivonpilkahduksen sinne teille.
Olen itse sairastanut uupumuksen johon liityi lievä masennus sekä voimakkaat paniikkihäiriöoireet.olen juossut monella lääkärillä ja saanut jos jonkun näköistä kommenttia.Se uuvuttaa ja masentaa vielä lisää kun olisi vain toivonut että joku olisi taikonut nämä oireet pois.Aina tuntui että lähti tyhjin käsin vastaanotolta ulos.
Kerran tuli itsellenkikin sellainen olo että ajan autolla kalliota päin koska voin niin huonosti.Pelästyin omia ajatuksiani koska minulla on perhe ja pienet lapset.
Päätin että taistelen.En halunnut jättää heitä.Minulla on siis niin hyvä syy elää että en vaan voi antaa periksi.
Jokaisen syy masennukseen on varmaan erilainen.Minulla se johtui liiasta stressistä ja perhepiirissä tapahtui kaikenlaista ikävää.Syöminen ja liikunta olivat retuperällä.En yksinkertaisesti huolehtinut itsestäni.
Nyt on mennyt kolme vuotta oireiden alkamisesta.Voin jo paremmin.
Laitan tähän mitkä asiat ovat minua auttaneet:
riittävä lepo,jos jonain päivänä ei jaksanut tehdä mitään niin sitten en tehnyt.
Sen tiedostaminen että olen sentään esim tehnyt lapsille ruuan ja halinut heitä,eli se kaikkein tärkein asia tuli hoidettua.Muu on toisarvoista.Lakkasin siis vaatimasta itseltäni liikaa.

Sen asian hyväksyminen että tämän voittamisessa voi mennä aikaa.Juttelin paljon ystävän kanssa jolla oli samankaltaisia kokemuksia.Hän on parantunut ja se loi toivoa.Hän osasi myös huumorilla keventää omia raskaita ajatuksiani.Kun huomasin tämän että oli aina hyvä olo kun olin puhunut hänen kanssaan niin tajusin että on asioita jotka todellakin saavat minut voimaan paremmin.

Aloitin taas lukemisen,jota rakastan,mutta en ollut "ehtinyt" pitkään aikaan.
Luin paljon masennuksesta ja ahdistuksesta kertovia kirjoja.Opin uutta.
Välillä luin roskaromaaneja jotta ei tarvitsisisi miettiä niin paljoa.

Kävin kävelyllä vähintään 3-4 kertaa viikossa.Välillä yksin,välillä pyysin naapurin mukaan.Liikunta on todellakin hyväksi ja jo pelkkä kävely riittää.Liian kova liikunta pahensi oireitani joten päättelin että kroppani ei ole siihen valmis.

Ruoka!!!En voi kylliksi tätä korostaa miten tärkeää on syödä hyvin.Jos jätin yhdenkin aterian väliin niin olo huononi selkeästi.

Välillä vaan pakotin itseni ulos,leffaan,tekemään jotain mukavaa ystävien kanssa.Ei mulla aina hyvä olo ollut mutta opin pian että siihen ei kuole.Ja kun kerroin avoimesti mikä mulla on niin kaikki ymmärsi miksi olin välillä vaisu jne.

Akupunktiosta sain aika paljon apua.Menen taas viikon päästä.Esim mulla oli jatkuvia vatsavaivoja,ne lieveni huomattavasti.

Tässä nyt jotain.Olen miettinyt että jos on niin vaikeasti masentunut ettei pysty edes sängystä nousemaan niin ihminen tarvitsisi jonkun joka hoitaa sua päivittäin.Joku joka tulee kotiin ja valvoo että syöt,käyt vähän ulkona jne.Vähän niinkuin personal trainer.
Mulla oli onni että olin sentään toimintakykyinen,ja että olen näin itsepäinen:)

Nyt käyn depressiokoulua,kunnan järjestämä.Sekin on ihan ok juttu.On helpottavaa kun on ryhmä missä voi jutella avoimesti ja huomaa ettei ole asian kanssa yksin.
Enkä muuten ole syönyt yhtään pilleriä.Ehkä olisi pitänyt,en tiedä.Pärjännyt olen ilmankin.

Kun masennukseni alkoi, olin vielä nuori ja sain hyvin apua. Pääsin säännölliseen, pitkäkestoiseen terapiaan ja erilaisia lääkityksiä on kokeiltu. Valitettavasti masennukseni on sitkeää sorttia ja on kroonistunut hoidoista huolimatta. Pääsin eläkkeelle, jonka jälkeen tuntuu, ettei mitään tahoja kiinnosta enää vointini, että olen jo menetetty tapaus, jonka kuntoutumiseen ei kannata enää satsata.

Vanhat hoitokontaktini katkesivat muuton takia. Uusia ei tunnu enää löytyvän (ja olen muuttanut siis takaisin samalle paikkakunnalle). Lääkäri sanoi minulle suoraan, etten kuulemma tarvitse psykiatrista hoitokontaktia ja että jonot ovat niin pitkät, että pitää olla "pää kainalossa" ennen kuin sinne pääsee. Kuitenkin hän pyytämättäni kirjoitti minulle masennuslääkettä, eli ilmeisesti olen silti hänekin mukaansa masentunut.

Joitain vuosia sitten olin itsetuhoinen ja vakavan itsemurhayrityksen jälkeen psykiatri tuli osastolle juttelemaan kanssani ja kirjoitti jotain tyyliin "potilas ei suisidaalinen, voidaan kotiuttaa". Toinen lääkäri kysyi haluaisinko lähetteen psykiatriselle osastolle. Vastasin myöntävästi ja hän sanoi kirjoittavansa akuuttilähetteen. Odotin kolme viikkoa, jonka jälkeen oma terapeuttini kirjoitti minulle uuden lähetteen, jolla pääsin hoitoon. Ja olin silloin siis todella huonossa kunnossa ja yritys oli vakava.

kaikkien teidän tarinanne. Minulle avautui yksi yhteinen piirre kaikilla. Lääkkeet ja niiden turhaan syöminen ja olon vain pahentuessa tai kroonistuessa hoidosta (lääkkeistä) huolimatta - tai niistä johtuen.

Alkuperäinen kertoi, että heti annettiin masennuslääkkeet. Sitten ne lopetettiin (seinäänkö?) ja uudet tilalle. Sen jälkeen olo paheni tosi huonoksi. Asiantuntijoiden kanssa jutteluista huolimatta olo paheni itsetuhoiseksi, mutta apua ei edelleenkään ole tullut.

Vaikutat kuitenkin mieleltäsi hyvin terveeltä, realistiselta ja sosiaaliselta joten mielisairaudesta ei taida olla kysymys.

Tiedätkö että olet vajonnut koukkuun lääkkeisiin ja kärsit niiden haittavaikutuksista? Nykyinen olosi ei ole enää sitä masennusta jonka takia menit lääkäriin vaan luultavasti vieroitusoireita siitä, että lääkkeitä on lopetettu, lisätty, aloitettu taas.

Halusit ottaa vastaan kaikki apu jotta parantuisit ei valitettavasti taida toteutua. Lääkäreillä ei ole muuta apua kuin pillerit. Niiden haittoja ja niiden kanssa elämistä voi helpottaa keskustelemalla polilla ei muuta.

Saanen kommentoida teidän muidenkin kokemuksia, koska pyöritte niin samanlaisissa hoitoympyröissä.

srgh. Miksi rasitat elimistöäsi ja psyykettäsi, ylläpidät masennusta lääkkeillä?

surusilmä. Tosesit, että lääkkeet eivät auta, nyt niitä vaihdetaan. Varaudu olosi pahenemiseen, vaikka nyt tilapäisesti olo helpottaa. Johtuu ehkä siitä, että päiväsi kuluvat osastolla maatessa ja löhöillessä ilman mitään fyysistä rasitusta.

.... Osastolla jouduit tietysti kovaan lääkitykseen liian nuorena ja nyt on elämäsi pilalla. Surullista.

annaitellesmahis. Onnittelut, edessäsi on hyvä elämä, usko pois! Aivosi ja hermostosi ovat säilyneet muuttumattomana.

vaihtelevaa hoitoa. Taas ihminen, joka on kroonistettu turhilla lääkkeillä. Ei kenenkään keho kestä jatkuvaa aloittamista ja lopettamista ja vieroitusoireiden kärsimistä. Netistä luin jostain asiantuntijasivuilta, jota en valitettavasti nyt muista tässä, että keho kestää kaksi lääkkeiden lopetusta, sitten tulee pysyviä vaurioita tai nii kovat vieroitusoireet että ihminen ei sitä kestä ja edessä on ehkä lopunikäinen lääkekierre.

"srgh. Miksi rasitat elimistöäsi ja psyykettäsi, ylläpidät masennusta lääkkeillä?"
Ilman lääkitystä olisin osastohoidossa tahi vaihtanut hiippakuntaa.
Lääkkeet eivät ylläpidä masennustani,vaan tekevät sen siedettävämmäksi.
Citalopram ja voxra on kokeiltu, Venlafaxin toimii yhdessä Levozinin kanssa. Huonompi olo oli kun käytin imovanea unilääkkeenä.
Ikää on 48 vuotta eli en ole sen nuorempi.
KELA on pahentanut ja kroonistanut masennustani suhtautumisellaan, eivät lääkkeet.

Ensimmäiset puoli vuotta meni mielenterveystoimistossa kieltäydyttyäni mielen
lääkityksistä siihen, että kaikki sanomiseni käännettiin niin, ettei sinulla mitään
ole, tuommoistahan nyt on kaikilla, ei sinua mikään vaivaa.
Semmoista pään betoniseinään hakkaamista, ei mitään merkitystä.
Siellä ei uskottu mitään sanomisia tuona aikana, siinä sitten kerkesi oppia ettei
täällä mitään vaikuta puhua, mitään ei uskota eikä kuunnella kuitenkaan.
Säännöllisesti keskustelutuokiot keskeytettiin oven aukaisuilla ja muiden
asioiden siihen tunkemisella.
Koita siinä sitten tehdä selkoa ongelmainen elämästäs.
Myöhemmin kun toisaalla siellä laitoksessa henkeäni uhannut vaiva osittain
korjattiin leikkauksella,
vasta sen jälkeen suhtautuminen muuttui hieman sen tyyliseksi, että
alettiin ottamaan puhumisia vähän vakavamminkin, vain hieman.
Olin vaan jo kerinnyt oppia ettei kuuroille korville mitään vaikuta kertoilla,
ei siitä ole mitään hyötyä.
Omalla kohdallani moniongelmaisena fyysisiä vaivoja riitti, osaan sain hoitoa,
osaan en saanut hoitoa toisaalla.
En jaksanut sitten kovin pitkään hakata sitä päätäni siellä seinään,
ilman mitään vaikutusta, haistatin pitkät mielessäni koko p.skalle tyyliin,
siellä pitäkää p'ska systeeminnä.
Ja täällä ollaan vielä tänä päivänäkin samojen vaivojen kanssa ilman hoitoa,
poissa työelämästä, ulkopuolella kaikesta.
Ei mennyt kovin hyvin mun kohdalla se kuvio kaiken kaikkiaan.

Minä olen sairastanut masennusta 20 vuotta ja elänyt vaihtelevalla menestyksellä. Olen myöskin läpikäynyt monet terapiat, psykologit, psykiatrisen osastohoidon ja tällä hetkellä tilanne on paras ikinä. Miten tähän on päästy?

Minulla on käytössä cymbalta 60mg, jota tarvitsen ehdottomasti. Minulla on myös taipumusta pakko-oireisiin ja ahdistukseen sekä kärsin persoonallisuushäiriöstä, jota lääkitään. Mielestäni kaikesta tärkeintä on ottaa selvää omasta tilanteesta ja analysoida omaa sairaushistoriaa. Minä luen jatkuvasta itsetuntemusoppaita ja onnellisuusteorioita. Lisäksi jatkuva kontakti psykologiin, jonka kanssa käydä läpi havaintoja.

Tärkeitä minulle ovat myös ystävät ja hyvä aviomies sekä lapset. Raha-asiat on sekaisin ja perheessä on työttömyyttä, mutta tärkein kaikesta on mielenrauha, joka vihdoin on saapumassa!

Missä päin Suomea on sellainen osasto, jossa ei pakoteta syömään lääkkeitä?

Ei sellaista ole olemassa.

Onko nim. ... todella uskottava vai joku provo? Voisitko kertoa .... tarkemmin, millaista hoitoa sinä sait kun et syönyt lääkkeitä.

Ne monet (kymmenet)tuhannet , jotka kuuluvat siihen ryhmään että saavat kauheita sivuoireita lääkkeistä tai lääkkeet kroonistavat masennuksen, olisivat kiitollisia kuulla miten sellainen osasto yleensä toimii jossa ei syödä lääkkeitä.