Kuinka vaikeaa onkaan tehdä se lopullinen päätös erosta.
Jahkailen ees sun taas, päätän jäädä ja sitten taas hetken päästä kuitenkin ahdistaa. On vaikea lähteä, kun toisessa ei varsinaisesti ole mitään kummempaa vikaa. Puolisoni on ollut hyvä kumppani ja paras ystäväni. Ja siinä vähän se vika onkin. Liitto on muuttunut lujaksi ystävyydeksi. Se läheisyys, mikä avioliittoon mielestäni kuuluu, on poissa.
On vaikeaa, kun toiseen on niin kasvanut kiinni. Aloimme seurustelemaan ollessani vielä teini-ikäinen, melkein puolet elämästäni olen tuon miehen kanssa ollut. Ehkä vikaa on siinäkin, eli olen liian aikaisin sitoutunut toiseen, kun en itsekään ole ollut vielä valmis.
En tietenkään kuvittele uuden elämän aloittamisen olevan tie onneen, mutta sitten siihen ainakin olisi mahdollisuus. Meillä kummallakin.
Jahkailen ees sun taas, päätän jäädä ja sitten taas hetken päästä kuitenkin ahdistaa. On vaikea lähteä, kun toisessa ei varsinaisesti ole mitään kummempaa vikaa. Puolisoni on ollut hyvä kumppani ja paras ystäväni. Ja siinä vähän se vika onkin. Liitto on muuttunut lujaksi ystävyydeksi. Se läheisyys, mikä avioliittoon mielestäni kuuluu, on poissa.
On vaikeaa, kun toiseen on niin kasvanut kiinni. Aloimme seurustelemaan ollessani vielä teini-ikäinen, melkein puolet elämästäni olen tuon miehen kanssa ollut. Ehkä vikaa on siinäkin, eli olen liian aikaisin sitoutunut toiseen, kun en itsekään ole ollut vielä valmis.
En tietenkään kuvittele uuden elämän aloittamisen olevan tie onneen, mutta sitten siihen ainakin olisi mahdollisuus. Meillä kummallakin.
Vastaukset 51
Vanhimmat
Jos kumppanisi on todella tuota, mitä kerrot, sinun varmaan pitäisi yrittää löytää parisuhteeseesi se läheisyys, mitä kaipaat. Raahaa tuo miehesi pariterapiaan ja selvittäkää siellä miksi läheisyyttä ei ole. Siellä myöskin voi alkaa työstää eroa, mikäli se on kuitenkin tulossa.
Itse samanlaisessa tilanteessa kuin nm. Mietteitäkin jo viimeiset 3-5vuotta....Pari- / yksilöterapiassa käyty yhdessä ja erikseen, eipä ole ollut apua :-(. Kyllä ne päätökset ja ratkaisut on jokaisen tehtävä ihan itse ja kärsittävä seuraukset, osoittautuvat ne sitten oikeiksi tai vääriksi. Kun vaan uskaltais ottaa sen viimeisen askeleen.....
Suvi Tirkkonen kirjassa: Himoitse, leiki, rakasta kiteyttää mielestäni hienosti terapioiden tarkoituksen: Jos juokset erilaisissa terapiossa, niin niiden avulla pystyt vain siirtämään lopullista ja väistämätöntä päätöstä tuonnemmaksi ja jaksat samaa soopaa vähän pidempään .....
Hullu oot jos lähdet, löydä miehesi kanssa vipinää uudelleen, tee itse ehdotuksia.
Aluksi vaikka yhteinen elokuvailta tms. ja siitä se alkaa.
Mitään parempaa et tule löytämään, sitket vain elämän itseltäsi ja monelta muulta.
Useampi vuosi tässä on yritetty löytää läheisyys uudestaan. En tiedä miksi se on niin vaikeaa. Jotenkin vaan ne satunnaiset kosketukset tai suukot ei vaan tunnu enää miltään. Kaipaan niin iloa ja onnea elämään. Mies on omien sanojensa mukaan tyytyväinen näinkin. Tietty, jos toinen on tyytyväinen, niin silloin on vaikea saada muutosta aikaan.
Mun liitolle kävi just noin. Oltiin yhdessä teinistä asti; hän oli kiltti, kunnollinen, luotettava, paras mahdollinen isä, mitä lapsilleni voin toivoa -mutta tylsyyteenkin voi tukehtua, oikeasti. Ja kun yritin ehdottaa jotain piristystä ja kertoa, että kaipaisin jotain enemmän, mies sanoi, että hän on täysin onnellinen näin. Yritin muutman vuoden, mutta sitten ajattelin, etten halua joskus muuttua marttyyriksi.
Ja täällä yksi likimain saman kokenut lisää, tosin parisuhde alkoi aikuisemmalla iällä. Kokemuksesta tiedän, että on helppoa sivusta huudella, että pitää vain yrittää löytää se jokin uudelleen ja lähteä leffaan ym ym... Olisipa se noin yksinkertaista!
Miten löytää "se jokin" uudelleen, jossei sitä ole alunperinkään ollut? Jos kaikki puheenaiheet on puhuttu loppuun, jos toisen kosketus herättää ainoastaan halun taputtaa toista olkapäälle, että joo joo, oot ihan kiva, mutta menehän nyt siitä... Kilttiä ja kunnollista ihmistä on vaikea jättää etenkin, jos tämä itse ei koe olevansa onneton.
Mutta kumpi lopulta loukkaa enemmän: se, että sanoo asian suoraan = että vaikka olet kiva ihminen, en koe olevani onnellinen kanssasi vai se, että kumppani herää vuosien kuluttua huomaamaan, että toinen on ollut rinnalla vain siksi, ettei halunnut loukata kertomalla, ettei rakasta kuin korkeintaan kaverina ? Kyllä itseäni kirvelisi ainakin kovasti kuulla esim 10 v kuluttua, että mies on ollut kanssani vain ollakseen minulle mieliksi ja mieluummin kärsinyt henkistä tyhjyyttä vuokseni kuin pahoittanut mieleni eroajatuksellaan.
Kiitos tästä ketjusta ja yllä olevasta! Minulla lienee tasan sama tilanne kuin sinulla ex2010. Nimenomaan, miten löytää "se jokin", jos ei sitä ole ollutkaan? Myöhemmin tässä ketjussa joku kyseli, että no, miksi sitten on edes mennyt yhteen ja avioon ja rakentanut elämää eteenpäin. Hyvän ystävän kanssa se on helppoa! Haluaisin parisuhteelta jonkinlaista intohimoa, edes taustalla, silloin tällöin... Jos ei sitä löydä usean vuoden ei-aktiivisen ja aktiivisenkin pohdiskelun jälkeen, niin minulle se ei ehkä riitä. Moni olisi varmasti onnellinen, jos saisi juuri tuon hyvä miehen ja isän lapsilleen. En myöskään hae uutta suhdetta tai usko sen löytyvän ulkopuolelta (itseasiassa annoin jo luvan mennä vieraisiin, että josko se himo sieltä löytyisi, mutta eipä omatunto antanut sitä tehdä, vaikka tilaisuus olisi ollutkin) Olen siis valmis olemaan yksin. Sitä varmaan eniten nyt tarvitsenkin.... Ehkäpä meidän kompromissi on se, että asutaan erillään ja katsotaan mitä jäljelle jää... Kaipaako toista vai onko tunnetila edelleen se "moikka, vanha hyvä ystävä"... Siis minulla, ei miehellä.... Vaarana on se, että tunnen oloni niin yksinäiseksi, että toisen halutessa elää ja olla minun kanssa, minäkin myönnyn ja palaan "helppoon" elämään... Mutta tällä tietoa näivetyn tässä helpossa elämässä... Enkä ole ylpeä tuntemuksistani, mutta ne ovat minun silti. Kiitos vielä ex2010!
Samanlaisia tarinoita tuntuu riittävän. Täällä myös yksi. Seksuaalinen halu toisiamme kohtaan katosi väliltämme, puolin ja toisin jo 10 vuotta sitten. Ja muu läheisyys vuosia sitten. Jäljellä on vain kahden ihmisen välinen tyhjyys. Ei yhteistä tekemistä, ei muuta puhuttavaa kuin asiat. Voimme olla puhumatta viikonkin.
Vaikea edes käsittää, että näin voi käydä.
Toista ei saa terapiaan ja mikään "oikea oppinen"-puhuminen minä muodossakaan ei auta. Toiselle tämä on ok.
Ja älkään vaan kysykö miksi en ole lähtenyt.. Se on kai se toivo, joka elää, että vielä asiat selviävät. Vaikka eihän se niin mene.
Olen siis nainen.
Aina näissä tilanteissa on se riski, että jälkikäteen huomaa luopuneensa aarteesta. Hyviä miehiä on harvassa ja voi olla, että tulet katumaan, jos jätät tämän miehen.
Toisaalta koen, että teiniliittojen ei ole tarkoituskaan kestää ikuisesti, jos nyt minkään liiton on.
Yksinkin on hyvä olla eli jos eropäätöksen tekee, pitää tiedostaa, ettei ehkä koskaan enää löydä rinnalleen ketään! On tärkeää ymmärtää, että ihmissuhteet eivät tänä päivänä tule itsestään, vaan vaativat joskus älyttömän paljon töitä. Ei se ehkä ole yhtään sen helpompaa jonkun toisen kanssa ja voi olla jopa vaikeampaa. Entä jos törmäätkin narsistiin, väkivaltaiseen juoppoon, tai petturiin? Pistä rinnakkain kaikki kauhuskenaariot ja hyvät piirteet ja mieti realistisesti se "mitä saat tilalle".
Olen itse ollut eron jälkeen sinkkuna nyt n. 1,5v eikä ole tapahtunut mitään kenenkään kanssa, ei siis yhtään mitään pareja kahvitreffejä lukuunottamatta. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi tarpeeksi viehättävä ja fiksu, vaan ei ihmiset enää halua sitoutua tai sitten sattuu aina väärät kohdalle. En ole väkisin yrittänyt yhtään mitään ja näihin tilanteisiin on ajauduttu luonnostaan. Silti koen, ettei parisuhde ole enää itsestäänselvyys, kuten se nuorempana oli. Yli 30 naisella on jo vaikeaa löytää (riippuen kaupungista) ketään varteenotettavaa..
Summa summarum, koita kaikkesi, matkat, ulkomaanvaihto, erillään asuminen, seksuaaliterapia, illat ystävien kanssa, kirjeenvaihto miehen kanssa jne jne mitä tahansa mitä et vielä ole kokeillut. Oletteko esim. puhuneet avoimesti asiasta? Minusta tuntuu, että suurella osalla nämä ajatukset pyörivät vain omassa päässä ja kun niitä ei jaeta sen _tärkeimmän ihmisen_ kanssa, saavat ne liian suuret mittasuhteet. Jos asian jakaa, voi huomata helpotuksella, että se toinenkin ajatteli aivan samoin. Siitä päästään keskusteluun, jossa voidaan yrittää löytää kumpaakin tyydyttävä ratkaisu..
Tsemppiä!
Kiitos hyvistä vinkeistä! Valitettavasti osa mahdottomia toteuttaa taloudellisista syistä. Jotain täytynee kuitenkin keksiä.
Asioista ollaan aina pystytty puhumaan. Olen hyvin avoimesti puhunut miehelle ajatuksistani. Ei hänkään ole tyytyväinen tilanteeseen näin ja on huomannut minun muuttuneen vakavaksi ja onnettomaksi. Hän tietenkin kovasti toivoo, että asiat muuttuisivat taas parempaan suuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ehdotuksia tilanteesen ole.
Näiden asioiden kanssa on oikeasti painittu jo useampi vuosi. Hetkeksi asiat aina unohtuu ja arki jatkaa samaa kulkuaan, mutta sitten mua alkaa aina ahdistaa.
Kaipaan iloa, onnea, toisen kosketusta..haluan olla naisena muutakin kuin vain äiti lapsilleni. Voi kun olis se kristallipallo..!
Kaipaan iloa, onnea, toisen kosketusta..haluan olla naisena muutakin kuin vain äiti lapsilleni. Voi kun olis se kristallipallo..!
Ei tuohon mitään kristallipalloa tarvita, sillä voit olla siinä ihan nykyisessä liitossasakin nainen eli muutakin kun äiti.
Itslleni äitiys on ollut aina sijalla ykkönen, sillä tunnen olevani vastuussa lapsistani, olenhan heitä ensin kantanut tuon 9 kuukautta, jonka aikana side lapseen syntyy ja nähnyt pienen lapsen avuttomuuden, joten olen ensisijaisesti ollut äiti. Nyt lasten kasvaessa olen saanut aikaa myös naiseudelleni ja tosin myös silloin kun lapset olivat pieniä pidin huolta naisudestani.
Sinä itse olet este naisudellesi, jos alat pitää jatkuvasti nähdä noita mörköjä, kuten minimerkki Mietteitä, kyllä se naiseus katoaa.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja aloita toisenlainen ajattelutapa, ihan ensinnä tilaat ajat , Kampaajalle, hammaslääkäriin, gynegologille(täällä sitten kerrot kaiken siihen liittyvän, niin puutteen kuin häiriöt, lääkettä löytyy ihan varmasti), sitten menet vaikka vyöhyketerapiaan, kasvojen hoitoon ja vaatekauppaan ja pyydä vaikka pukeutusneuvojallle aika, jotta saat oikeantyyliset asusteet yllesi. Kaiken tämän jälkeen nostat ryhtisi ja alat uskoa itseesi, kyllä kotonakin huomataan ja yhteiselämä varmasti virkistyy.
Vaikka et saisi kaikkea kerralla, vähitelleen ja pyydä lahjakortteja taällaisiin paikkoihin, alkaa todella itsetuntosi nousta ja tunnet pärjääväsi ja jaksavasi ihan toisella tavalla.
Meikkaat ihan joka päivä sellaisen pienen silauksen, ei mitään sotamaaluasta.
Hoida itseäsi, sillä löytyy naiseus, voit kotoanakin silloin tällöin kävellä korkokengissä, eli ole se nainen.
Ei kukaan ukko minkään hiirulaisen kanssa viihdy.
Ja vielä yksi asia, ole kiinnostunut kaikesta ympärillä tapahtuvasta, maailmalla tapahtuvasta, eikä hyväntahtoinen juoruilukaan ole pahaksi, elä mukana tässä päivässä, silloin löytyy myös niitä keskustelun aiheita, eikä tarvitse mykkänä kotonakaan mököttää.
Kyllä se naiseus ja tasapainoinen elämä on ihan niistä omista toimista kiinni.
En ole tuo kenelle vastasit, mutta pakko kirjoittaa että ei se aina noin mene. Itse olen toiminut noin mutta ei mitään vaikutusta.
Jotenkin vain nyt tuntuu ajatuksenakin aika pahalta, että eron syy on ei oikein mitään.
Kun kerrotte elämänne omalta puoletla olevan tyhjää ja puolisollenne kuitenkin olevan ihan riittävää.
Kaipaatte jotakin, mutta toisaalta ette tiedä edes mitä. Seksin ja kosketuksen usein kerrotta asioiksi, mutta ovatko ne kuitenkin vain "lumeeksi" kerrottu. Mikö on toaisallaisen asia, epäilen vahvasti, jonkinasteisesta häiriötä omassa kropassanne, toivon hartaasti, että uskaldaututte lääkärin kanssa keskusteluun asiasta.
Etsikää naispuolinen gynekologi, päättäkää että kerrotte asiasta hänelle, kirjoittakaa vaikka pareille ja antakaa hänen lukea. Tiedän, että vaatii hirveästi voimia, mutta kannattaa, sillä tämä kääkäri on vaitiolo velvollinen kaikesta ja hän kuitenkin ymmärtää paljon.
Verrataanpa, että etsit uuden suhteen, laittaudut häntä varten seksisiin vaatteisiin, meikkaat. No mitä saat ehkä ulkokultaisen ihailun, mutta kestääkö se.
Mies saattaa tämän ulkoisen olemuksesi perusteella intoutua jopa koskettamaan ja seksiin miehet ovat aina valmiita, se ei ole heille rakastumista, vaan anotominen tapahtuma.
Miksi et pukeutuisi kotanakin näyttävästi ja meikkaisi, joten mene nyt ensin sinne vaatekauppaan ja osta piristystä ja samoin laitata hiukset ja hallittu kaunis meikki, jospa se miehesikin koskettaisi eritavalla.
Ole kuunteleva ja keskusteleva, arvaapa mistä mekin eilen keskustelimme, siitä että Presitentti Niinistö on tehnyt viisaan päätöksen, kun on muuttanut aika paljon vieraskutsujen käytäntöä, keita kutsuu itsenäisyyspäivän vastaanotolle.
saattaa saada melkoista mielipidettä esiin, sillä nämä aina kutusut kun eivät nyt kaikki pääsekään näyttämään kolttujaan siellä.
keskustelun aiheita löytyy paljon, jos on itse kiinnostunut elämästä myös kodin ulkopuolella olevista asiosita. Sinulla voi olla mielipiteitä ja pitääkin olla, mutta keskustelun ei silti tarvitse olla juoruamista, mutta sitäkin pitää sopivasti olla mukana. Pahanilkisyys on ilkeyttä, joten juorujen pitää olla maukkaita.
Koettakaa löytää sitä ryhtiä elämäänne ja älkää misssään nimessä uskoko että kaikki nuo julkisromassit ovat ihania, sillä niidenkin seinien takana taitaa olla vieläkin tyhjempää.
Ajattelpa vaikka jonkin urheilijan ja työn puolesta menevän ihmisen puolison elämää, yksin hän on hyvinkin paljon lastensa kanssa, kun sitten yhdessä astutaan kameroiden eteen, pitää kulisissit pitää. Rahaa heillä monesti on ostaa kauniita vaatteita ja monet firmat käyttävät heitä mannekiineina eli esitteinä tuotteilleen.
Sinäkin voit olla hyvin puettu ja maikettu ja siellä kotonasikin. Kyllä se puolison silmä osuu paremmin sinuun silloin. Ja muista keskustelut varmasti sinulle on kehittynyt jonkinlainen kuva puolison mieltymyksistä, ota naisen vaisto käyttöön.
Tuo kuulostaa todella oudolle, että pääsääntöisesti ainakin, normaalit ihmiset seuraisivat "julkkisten" elämää. Ja vertailisivat omaansa siihen ja haluaisivat samanlaista elämää. En ole ikinä laajassa ystävä/tuttava-piirissäni siihen törmännyt.
Omalla kohdallani ainakin on niin, että on aivan sama kuinka meikattu ja laitettu olen, mies ei kiinnitä mitään huomiota.
Puhut siitä, että ole kuunteleva ja keskusteleva. Unohda kokonaan sen, että kaikilla ihmisillä ei ole tarvetta keskustella eikä jakaa omia asioitaan. Sama pätee seksiin ja kosketteluun. Paljon on miehiä ja naisia, joille em. asiat eivät alkuinnostuksen jälkeen ole tärkeitä.
Kommentisi, että, ihmiset ittavat eron "ei minkään" takia on hiukan outo. Tai riippuu tietenkin syistä miksi on mennyt naimisiin. Ihmisen perustarpeitahan on liittyä toiseen ihmiseen niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja tulla ymmärretyksi, henkisesti ja fyysisesti. Ja nuo ovat monelle syitä mennä naimisiin. Jos ne siis puuttuvat, ja eivät korjausyrityksistä huolimatta korjaudu, ei inusta eron syy ole turha.
JOs taas on mennyt naimisiin muista syistä. Esim. saadakseen lapsilleen vanhemman, taloudellista turvaa, henkilön joka pitää perheen pyörät pyörimässä, niin silloin toki syys on turha.
Nykyään vaan moni nainen ja mies hakee liitosta nimnoita emotionaalisen puolen asioita. KOska niin naiset kuin miehetkin ovat taloudellisesti omavaraisia. Moni nainen on varakkaampi kuin mihensä ja tienaakin enemmän. Eli ei ole tarvetta etsiä puolisoa em. syistä.
Kirjoitat naulankantaan!
Kun luin tuon "Naisen vaisto"-kirjoituksen, tuli mieleen joku naisten lehden Ameriikan malliin kirjoitettu yleispäteväksi tarkoitettu parisuhdekolumni...
Minä erosin hyvästä miehestä. Parhaasta mahdollisesta isäsät lapsilleni. Parhaasta ystävästäni.
Olemme vieläkin parhaita ystäviä. Hänellä jo uusi naisystävä.
Nyt on parempi hengittää,välimme ovat lähentyneet.
Helppoa tämä kaikki ei ole ollut ja olen monesti itkenyt itseni uneen,mutta olen aidosti onnellinen hänen puolestaan. En pystynyt antamaan sitä rakkautta ja intohimoa mitä hän ansaitsee.
Pitää oppia ensin rakastamaan itseään,ennen kun pystyy rakastamaan ketään muuta. Nyt harjoittelen sitä. Yksin.
Toivottavasti myös miehesi halusi eroa. Välillä itsestäni tuntuu, että samolla perusteilla vaimoni on halunnut erota minusta. Tekee siis päätöksen minun "parhaakseni". Toivoisin, että saisin itse päättää, kenen kanssa haluan olla.
Jos eropäätös perustuu omaan haluun ja omien tarpeiden tunnistamiseen, niin ei sille sitten mitään voi.
Ex. vaimolle: etkö nähnyt mahdolliseksi jääda opettelemaan itsesi rakastamista miehesi rinnalle, hänen tukemana?
Luuletko että tulet itsesi löytämisen jälkeen katumaan päätöstäsi?
Voi olla,että kadun. Voi olla,etten. Elämä on päätöksiä täynnä. Kohtaloita sekä valintoja.
Tein valinnan ja en voi sitä enää muuttaa.
Tietysti elämä on päätöksiä täynnä. Päätökset pitäisi vaan tehdä sen mukaan, mitä itse haluaa eikä sillä perusteella, mitä omasta mielestä toinen ansaitsee.
Mieheni ei olisi halunnut erota,vaan taisteli vastaan. Nyt kuitenkin kun aikaa kulunut myönsi itsekkin,että tämä oli paras ratkaisu.
Kun suhde on tuohon tilaan päässyt, ei se enää parane. Sori vaan..
Vaikeaa se on tehdä päätös erosta, vaikka miehellä on ollut toista vuotta suhde toiseen. Ei ole luottamusta, läheisyyttä, ei enää yhtään mitään ja silti on aivan käsittämättömän vaikeaa lähteä.
Jos ei ole luottamusta eikä läheisyyttä ja miehelläkin toista vuotta suhde toiseen, niin mikä voi lähtemisessä olla vielä vaikeaa? Mitä muuta teidän suhteessa pitäisi vielä tapahtua jotta ajattelisit liitton tulleen tiensä päähän?
Itse lähtisin juosten, jos vastaavaan tilanteeseen koskaan joutuisin. Kuulostaa enemmän riippuvuussuhteelle kuin parisuhteelle.
Luulenpa ettei meidän liittomme tule tiensä päähän ennen kuin minusta henki lähtee. Mies ei halua erota, itkee, rukoilee ja sanoo suhteen päättyneen. Niin kuin aina ennenkin ja liitto jatkuu taas ja niin muuten jatkuu sivusuhdekin.
Taas tuollainen riippuvuus- roikkumissuhde, puolin ja toisin. Sori.. Ymmärrätkö että voit saada muutoksen aikaan ennenkuin sinusta henki lähtee? Tuolla menolla kyllä henki lähtee nopeammin kuin olisi aika. Sekä henkisesti että fyysisesti rasittava liitto tuhoaa elämän.
Tämä liitto on jo tuhonnut elämäni, sieluni ja tulevaisuuteni.
Lähtemisessä voi olla vaikeaa, jos kuitenkin RAKASTAA.
Muuten, mistä tietää, ettei kyseessä ole rakkaus, vaan riippuvuus? Tällä palstalla aina joku kirjoittaa eroa valitteleville, että "ei tuo oo rakkautta, se on riippuuvuutta".
Itse arvelen, että rakastunut ihminen on aina riippuvainen rakkautensa kohteesta. Uuden suhteen huumassa riippuvuus on huikeaa, sekuntiakaan ei halua olla erossa. 30 v suhteen jälkeen fyysinen himo on haalistunut ja erossa voi olla jo ainakin 60 sekuntia, mutta tilalla on muunlainen riippuvuus. Mutta olenko ainut joka näin hulluja ajattelee?
Täällä myös yksi, joka allekirjoittaa sen että lähteminen, vaikka mies petti ja valehteli, ja luottamus hävisi on äärimmäisen vaikeaa.
Yhteinen menneisyys, toisiinkasvaneet tavat, pitkän rakkauteen perustuneen liiton läheisyys, jne jne. Ikävä on suuri ja suru. Miehellä ei ole sitä helpompaa. Pitkäaikainen liitto kaatui muutaman kk suhteeseen, joka sekin lienee jo väljähtänyt kun yrittää lähestyä minua.
Näin päättyi rakkausliitto. Mies katuu. Minä huudan ikävääni mutta ylpeys ja itsekunnioitus ei anna periksi takaisin ottaa. Luulen että emme tule kuulumaan niihin, jotka sanovat että ero kannatti. Kyllä pettäminen ja sen tuoma eri oli suurin tyhmyys mitä mies elämässään sai aikaan, meille molemmille.
Pärjään varmasti ja saan varmasti uuden elämän. Mutta se entinen olisi kelvannut. Olin onnellinen paitsi pettämisen alkamisesta eteenpäin, kun miehen syyllisyys ja omantunnontuskat johtivat etääntymiseen.
Mistä tietää, että rakastaa?
Rakastaminen on vapaaehtoista. Riippuvuus on pakonomaista. Rakastava ihminen osaa luopua rakkaudestaan esim. silloin, kun rakkaus on yksipuolista tai kumppanilla toinen. Kumppanissaan roikkuva, riippuvainen ihminen ei osaa luopua eikä kykene muutokseen. Antaa epätyydyttävän tilanteen jatkua ja jatkua. Kenties vuodesta toiseen.
Ilona, olet aivan oikeassa! Sanasi osuvat juuri asian ytimeen!
Jos liitossa olisi rakkautta, pettäisikö mies? Kännihairahduksen voi ikävä kyllä tehdä rakastuneenakin, mutta olla toisessa pitkässä suhteessa liiton rinnalla. Onko se tapa osoittaa kumppanille rakkautta. Minä en ainakaan vähättele lähtemisen vaikeutta, mutta kyllä se ihmetyttää. Miksi joku haluaa olla suhteessa jossa toinen on kohdellut toista niin väärin. Jos silti rakastaa sellaista ihmistä, joka on kohdellut kaltoin niin kylä se minustakin on riippuvuutta eikä rakkautta. Tai sitten täytyy olla käsitteestä rakkaudesta todella erikoinen käsitys.
Kyse on 40plus ukkojen ikäkriisistä. Se saa aikaan näitä teinikapinan tapaisia tilanteita,joissa tuttu kelpoinen mies muuttuu täysin toiseksi. Ja sivusuhteista ukot hakee kuuntelijaa jatai osoitusta itelleen että ovat yhä viriilejä ja hälyttäviä, miehekkäitä jne.
Kapinavaihe menee joskus ohi, mutta samalla on usein jo pilattu oma avioliitto.
tuttua meilläkin. Yhdessä kohta 20 vuotta, lapsia 4, yhteinen firma - kaikki. Avioliitto mennyt leppoisasti ja mukavasti, ei suurempia ongelmia - aina tähän asti. Mies 40 on valittanut vuoden, ettei ole onnellinen kanssani kuin ohikiitävät hetket (?mitäköhän se onnellisuus sitten on ellei juuri nuo ohikiitävät hetket?) ja, että seurani tylsistyttää aina välillä (ihan niinkuin hänen seuransa ei välillä tylsistyttäisi minua)... perus keski-iänkriisinen ukko. Hommasi itselleen toisen asunnon viime keväänä ja on nyt haahuillut vuoden verran, milloin yrittää ja on onnellinen, että kestän & odotan ja välillä sitten haukkuu, nimittelee ja kertoo kuinka minä en riitä. Mutta nyt minulle riittää. Miksi minä jäisin kuuntelemaan miehen vinkumista enää yhtään. Rakkaudesta joustin tähän asti, kunnes kamelin selkä katkesi. Pärjään ilmankin häntä, riippuvainen en siis hänestä ole. Mutta olisi ollut mukavaa saada juttu toimimaan jo lastenkin tähden, heistä kun vielä kaksi on kovin pieniä. Mutta myös lasten takia minä teen irtioton, ei kai heitä voi mielettömästi rienata isänsä soutaa/huopaa-pelleillyillä?
Mutta meidän liittomme siis päättyi nimenomaan miehen elämäänsä tylsistymisen takia. Kun mikään ei enää hänelle riitä ja arki on tympäännyttävää, kroppa temppuilee lievästi sieltä sun täältä ( ei mitään vaarallista), teinit kiukuttelee ja tekee tyhmiä ja työt maistuu puulta... Mistähän löytää itselleen uuden naisen ja elämän, jonka kanssa arki ei iske päin näköä? Tyhmä mies jos kuvittelee tuolla asenteella löytävän onnellisuutta mistään. Asennevammoja sanon minä - eikä muuten tarvi olla isoa vikaa, mutta jos se on korvien välissä, se voi pilata paljon.
ai niin, tuolla toisessa ketjussa punnitaan kuinka paljon on tekemisissä ex:n kanssa. http://keskustelu.suomi24.fi/node/11083575
Minun ei enää tee mieli olla ex:n kanssa tekemisissä kuin pakollisissa, eli lapsia ja töitä koskevissa asioissa. Enhän millään halua tehdä hänestä onnetonta enkä kyllästyttää / tympäännyttää häntä jutuillani ja olemuksellani. Enkä kyllä ymmärrä miksi hän haluaisikaan viettää aikaansa tälläisen "tylsän ja onnettomaksi" tekevän naisen kanssa?
Jos totta puhutaan, niin olen aivan sairaan vihainen ja loukkaantunut, ettei kriiseilevä "teini"mies osannut lähteä tämän kuluneen vuoden aikana fiksusti, kertoa kunnon syitä & selityksiä ja antaa minulle tilaa löytää uusi elämä ja onni. Tuon kaiken sijaan hänen piti kolmeen otteeseen tulla "yrittämään" liitomme parantamista ja sekoittamaan minun ja lastemme elämät & toiveet aina uudelleen.
Ja minä tiedän, että löydän vielä jonkun uuden miehen, jonka kanssa voin elää hyvää elämää ja joka tajuaa, että nimenomaan ne pienet ohikiitävät onnellisuuden hetket tekevät elämästä onnellisen, ei jatkuva onnihypetys tai mitä tuo ex nyt mahtoi tarkoittaakaan onnellisuus-höpötyksillään? En kuitenkaan ole ruma, enkä tyhmä, enkä huumorintajuton, eikä seksihaluissanikaan ole moittimista, vain kerran olen liittomme aikana kieltäytynyt seksistä - ex sitten useamminkin.
Ei voi yleistää. Ei kaikille tuu ikäkriisiä tai että kaikki ikäkriisissä olevat pettää.
Kyllä se sieltä kotoa lähtee, että jotain kokee tarvitsevansa lisää.
Esimerkiksi lisää vierasta piparia. Kiinnihän ne ei pipareistaan halua jäädä missään tapauksessa eli erota ei kyllä millään haluta.
Meidän tilanne oli se, että ukko meni ikäkriisissään pettämään. Rakastamme toisiamme, se on meille molemmille selvä asia. Tätä rakkautta en osaa teille selittää, niin se vaan on. Pitkäikäiset parit ehkä ymmärtävät. Mutta teko oli niin julma, että edes rakkaus ei sitä anteeksianna. Joten näillä mennään erossa ja erikseen.
tai sitten se lähtee kriiseilijän korvien välistä? Ehkä hormonitasojen lasku teettää osalla vääriä tilanneanalyysejä ja herättää epämääräisiä tuntemuksia, jotka on sitten helppo kaataa pitkäaikaisen puolison (sen turvallisimman ihmisen) syyksi, niinkuin kakarat?
Mieti mitä oikeasti haluat elämältäsi ja kerro se miehellesi. Tee sama miehellesi, kysy häneltä mitä hän haluaa. Tehkää yhdessä ja erikseen asioita jotka teitä molempia piristää mutta älkää hävittäkö keskinäistä luottamusta toisiinne. Elämäänne on tullut vain normaali arki joka tulee jokaisen parin elämään. Sen parempaa ei ole luvassa uudenkaan kumppanin kanssa. Voi tulla hankaluuksia enemmänkin. Päivät seuraa toistaan ja arjen asiat on hoidettava. Tehkää jotakin arjenne tavallisuudesta poikkeavaa mikä herättää teitä molempia elämään. Kokekaa elämää mielenkiintoisten harrastusten kautta. Harrastukset voi olla yhteisiä tai teistä toisen harrastus. On tärkeää ottaa omaakin aikaa, muuten arki alkaa puuduttaa. Nuoruuden perään on turha haikailla, se ei palaa takaisin. Seurustelujen jännitys ja intohimon tunteet ovat hetkellisiä mutta elämän matka luotettavan puolison kanssa on lahja.
Meillä on vuosikymmen liittoa takana. Mies tekee vain töitä, kotona on miten sattuu/milloin sattuu ja sekin vähäinen vapaa-aika mitä hänellä saattaa olla, hän viettää kavereiden kanssa. Taloudellisesti olemme 50/50. Keskustella emme voi, koskaan, koska joka kerta kun ilmaisen pettymykseni hänen rikkomaansa lupausta kohtaan, saan kuulla tuntikausia kestäviä saarnoja, miksi minä tein viisi vuotta sitten niin / näin. Viimeksi hän lupasi viedä minut syömään, lähtikin katsomaan autonäyttelyä kaverinsa kanssa. Lupasi näyttelyn jälkeen käydä kanssani ulkona, mutta päättikin jäädä ryyppäämään kaverinsa kanssa. Hän voi matkustella mihin vain/milloin vain, mutta jos minä haluan matkustaa edes naapurikaupunkiin, on oltava lupa ja mieluiten kaksi viikkoa etukäteen pyydetty.
Hän rakastaa minua ja kertoo sen, mutta kaikki mitä hän tekee on suunnattoman itsekästä, kaukana rakkaudesta. Minulle riitti.
Olen silti yrittänyt kovasti pitää tätä liittoa yllä. Juuri nyt, minun on vaikeaa enää kestää sitä fyysistä ja henkistä pahoinpitelemistä. Hän puhuu siitä, kuinka ihanaa meillä olisi, jos minä ymmärtäisin pelata yhteistä peliä, jos minä edes yrittäisin muuttua. Hän ei tosin kerro mitä mä teen, jotta "paranisin". Vastaus kuuluu "kyllä sinä tiedät". En tiedä. En myöskään muista, milloin viimeksi olisin nähnyt kokonaisen itkuvapaan päivän. En ole vuosia ollut onnellinen.
Todella epätasapainossa on teillä oikeudet ja velvollisuudet ! Jos miehesi sanoo että "rakastaa", mistä tiedät että se ei ole vain sana? Mistä tiedät ettei kysymyksessä ole vain se, että hän pitää sinut turvallisena tukikohtana omille projekteilleen? Jos puheilla ja käyttätymisellä on noin iso ristiriita, on paljon mahdollista että hän on unohtanut mitä rakastaminen oikeasti tarkoittaa.
Eksynyt74. Lähde lipettiin ja nopeasti, pakene miestäsi. HÄN ON SAIRAS ja hänen pitäisi muuttua. Hän ei todellakaan rakasta sinua ja kaikenlisäksi harjoittaa sinuun julmaa väkivaltaa. Voit pelastaa itsesi, jopa henkesi, kun lähdet NYT. Ei puolen vuoden tai vuoden päästä, tai joskus.
Eksynyt74: Kirjoituksesi oli kuin omasta suustani kerrottu.
Miehen tarpeet ja mielenkiinnon kohteet on aivan erilaisia kuin minulla. Puheyhteydet on katkenneet, mistään ei keskustella loppuun saakka, koska hän haluaa ne painaa villaisella. Esim. viime sunnuntaina ilmoitin haluavani eron, hän on sen jälkeen ollut kuin maailman mahtavin ihminen, huomioinut ja ollut kiva.
Tosin meillä se rajoittuu täysin henkiseen väkivaltaan.
Mutta koskaan, kun ei toisen mielentilaa tiedä. On tullut hetkiä, jolloin mietin miksi ihminen pitää minua vuodetta vasten, istuu päällä ja estää liikkumasta hullunkiilto silmissä.
Olen miettinyt, miksi ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle näin. Silloin ei voi olla kysymys enää rakkaudesta... vallankäytöstä... Miksi me sallitaan tämänkaltainen henkinen väkivalta?!! Jostain sain voimat ja lähdin. Nyt vain pitäisi saada asiat päätökseen.
Jo ystäviämme kohdeltaisiin yhtä huonosti kuin itseämme, avioliitossamme, sanoisimme heille että puolison käytös on anteeksiantamatonta. On erittäin vaikeaa katsoa omaa tilannettaan ulkopuolisena ja objektiivisesti. Siitä seuraa, että 'kestää mitä vaan'.
Kannattaa yrittää katsoa totuutta, sitä kuinka sinua itseäsi kohdellaan. Jos sinua kohdellaan väärin, oikea tapa on pysähtyä. Itseänsä ei saa antaa kohdella sen huonommin kuin muitakaan ihmisiä. Parisuhteessa, kukaan ei pidä oikeuksistasi huolta, jos et sitä itse tee. Jokaisella meillä on sisällämme voima, joka haluaa suojella meitä itseämme pahalta. Etsi tuo voima ja anna sen toimia ja puolustautua.
jopa toivoin aviossa ollessani, et toinen pettäs, näin pääsisin eroon siitä kun kiintyy toiseen..oli väkivaltainen koko parisuhteemme ajan..
Ap:lle sanoisin, että se luja ystävyys on varmasti paljon arvokkaampi kuin että lähdet hörhöilemään jonkun tasapainottoman ja vastuuttoman hörhön kanssa.
Se luja ystävyys on se suuri asia ja siksi juuri sen ensihuuman tuleekin vaihtua, luotettavuudeksi, mutta uskon teilläkin siihen edelleen kuuluvan muutakin.
Älä jätä hyvää, ensihuuma ei enää koskaan ole samanöaista, joten et tule mitään hyvää tilalle saamaan.
Kun luin tuota 74 nimimerkillä kirjoittanutta. Siinä päällimmäisenä näytti oelvan toisen menot, hän menee autonäyttelyyn, kavereiden kanssa kaljalle, aina tekee työtä ym. muuta martinaa. Itkee joka päivä.
Tässähän on kyse tämän kirjoittajan masennuksesta ennenkaikkea. Silloin kaikki näyttää tummalta ja synkältä, tuo odotus, että aina pitäisi viedä jonnekin syömään ja olla yhdessä on etsimistä, eikä todellista elämää. Toinen saattaa tässä tilanteessa hakea juuri tuota itkuiikan luota poispääsyä menemäälä autonäyttelyyn ja kavereiden luo.
Ny hakemaan tuolle itkemiselle eli masennukselle lääkkeitä, joita saa lääkäreiltä ihan terveyskeksuksista, tuskin edes paljoa tarvitset , muutaman kerran tarapian, jossa tilanteesi selvitetetään. Nyt häntä pystyyn.
Sitten kun olet päässyt tuosta masennuksestasi, olet paljon valmiinpi näkemään liittonne tilan ja keskustelemaan siitäö aikuisen ihmisen tasolla.
Tuosta työssä olemista sanon sen verran, että monessakaan työpaikassa se työaika ei ole kello 8- 16 minuutilleen, joten se on ymmärrettävä että se ei ole puolison vika, vaan työpaikan luonne vaatii työn loppuun saattamisen vaikka ylityöllä. Se ei varmasti ole puolisollekaan mitään mukavaa, mutta siihen on vaan sopeuduttava.
Voin sanoa itse, kuinka paha minun oli niitä päivä jatkaa ylitöillä, koko ajan oli tunne, että pitäisi jo päästä kotiin, mutta pakko vain oli tehdä työ tai tapaaminen asiakkaan kanssa loppuun.
Elämä ei todellakaan ole yhtä juhlaa ja aina ei ole varaa käydä ulkona syömässäkään, jos perheessä on pinet lapset ne sanelevat aika pitkälti ajan käytön ja silloin yhteinen aika pitää koettaa itse järjestää ainakin kerran kuukaudessa lapset viikonlopuksi isovanhemmille, kummeille jonnekin turvalliseen paikkaan, jossa lapsillakin on ilo olla.
Pitää sopeutua, sillä erolla saatat tuhota koko lopun elämäsi.
Kannattaa huomioida, että ero on aina vaikea kokemus, vaikka ex-puoliso olisi ollut kuinka vaikea tai tylsä.
Eron jälkeinen elämä on tunteiden vuoristorataa, ja jossain vaiheessa se elämä sitten muotoutuu oman näköiseksi. Siihen voi mennä aikaa.
Tietyllä tavalla se on harha, että elämä muuttuu auvoiseksi eron jälkeen. Sitten vasta huomaa, millainen oman elämän työmaa onkaan edessä.
Meillä jokaisella on vain yksi elämä. Tosiasia, johon itsekin vasta havahduin, nelikymppisenä. Mies on sinänsä ihan mukava, kiva, hauska.. mutta ei meillä vaan ole kipinää. Seksiä on ehkä kaksi kertaa vuodessa. Hänen menonsa ovat aina tärkeämpiä kuin minun. Hän jäi kiinni salasuhteesta, joka kesti useamman kuukauden.
Mutta silti on vaikea lähteä. Olen luonteeltani hyvin kiltti ihminen, joka tekee paljon jotta muilla on hyvä olla. Havahduin kuitenkin siihen että meillä on jokaisella vain se yksi elämä. Jos en ole onnellinen, enkä enää luota mieheenkään pettämisen takia, niin pitäisikö sitä sitten vaan lähteä ja etsiä onneaan jostain muualta..
Ilkeät pahat ihmiset hyväksikäyttäjät kilttejä. Uskottomuus avaa silmäsi. Kun et tiedä, mitä pitäisi tehdä, älä tee mitään, vaan pohdi, ajattele ja seuraa puolisosi käytöstä avoimin silmin. Yritä katsoa liittoa ulkopuolisen silmin. Kuinka puolisosi kohtelee sinua? Jos huomaat nyt, että sinua ei arvosteta, kunnioiteta, sinua syyllistetään, ollaan ylimielisiä ja valehdellaan tiedät sitten, että olet hyväksikäytetty.
Aloita päiväkirjan pito. Kirjoita nämä pahat kokemukset ja puolison pahat teot tai sanat itsellesi paperille ylös.
Kirjoita myös hyvät teot itseäsi kohtaan, jos niitä on. Muutaman kuukauden kuluttua voit lukea vanhat tapahtumat parisuhteessanne. Silloin alat nähdä totuuden.