Yli kymmenen vuoden avoliitto kariutui hiljattain ja yhtäkkiä huomasinkin olevani ihan yksin. Yhteiset kaverit hävisivät kuin pieru saharaan.
Miehen ystävät, joista tuli varmasti minunkin ystäviäni vuosien saatossa lakkasivat myös puhumasta minulle... Ei tässä mitään puolia pitäisi valita kenenkään.
Mikseivät voi olla minunkin kavereitani? Ollaanhan me ennenkin puhuttu asioita joihin minä ja exä emme liittyneet mitenkään. En ole erosta edes puhunut kenellekään elleivät ole kysyneet. En ole kertaakaan haukkunut exää vaikka se olisikin ansainnut sen.
Eroa olen puinut lähinnä siskojen ja yhden lähimmän ystävän kanssa, mutta ihan ihme reaktioita olen heiltäkin saanut... olen AINA ollut heidän tukenaan heidän kriiseissään, vaikka keskellä yötä olen herännyt juttelemaan. Kun yksi pikkusiskoistani erosi kahden vuoden seurustelusuhteestaan, en kertaakaan sanonut että kyllä sä jonkun toisen löydät. Ei siinä vaiheessa ajattele uusia ihmisiä, vaan sitä kenet on menettänyt. Luulisi, että siskot olisivat edes omista eroistaan oppineet. Mutta nyt kun minä olen kohdannut elämäni kriisin, on se vähättelyn aihe: "no kyllä se siitä". "Kyllä sä vielä uuden löydät.."
Mutta kun minä en ole sitä uutta ihmistä haluamassakaan. Miten tuommoinen voisi lohduttaa?
Kukaan ei tarjoutunut muuttoavuksi. Exä minut muutti. Yhdessä kannoimme tavaroita. Kun muutimme yhdessä, silloin oli tarjoutujia, molempien sukulaisia ja ystäviä.
Minä haluaisin että ystävät ja suku pyytäisivät minut kahville tai tulisivat kylään uuteen asuntooni... Olen ihan suoraan pyytänyt.
Parasta ystävääni pyysin kylään heti muuttopäivän jälkeen etten olisi tuntenut oloani niin yksinäiseksi, mutta hän, joka on vielä lomalla tuolloin, ei muka pääse. Ei ole mitään menoa, ei vaan pääse. Ilmeisesti hän unohti kuinka minä nukuin ilmapatjalla hänen sänkynsä vieressä kun hänen kolmen vuoden poikaystävänsä otti ja lähti jonkun teinin matkaan. No, siinä on ainoa ystävä jonka itse hylkäsin.
En taatusti ole vaivannut ketään ongelmillani, vaikka minusta tuntuu niin pahalta että voisin huutoitkeä ääneen vaikka keskellä katua. Vähän olen yhdelle siskoistani puhunut, mutta häntäkään ei kehtaa vaivata syvimmillä tunnoillani. Ettei voi olla kyllästymisestäkään kiinni.
Onko kellekään muulle käynyt samalla tavalla? Hylkäämisen jälkeen hylätään vielä ystävien puolestakin... ja ne jotka eivät katoa, vähättelevät suruasi?
Itse ovat vuoden parisuhteen jälkeen itkeneet kuukausitolkulla.. minä, joka vietin puolet elämääni tuon ihmisen kanssa ja jouduin lähtemään suhteessa jossa rakastin viimeiseen päivään asti ja varmaan vieläkin.. minä en saisi surra?
Minä en tarvitsisi välttämättä edes sitä teetä ja sympatiaa, vaan jonkun ihmisen, jonka kanssa käydä kirjastossa tai katsoa telkkaria, aina välillä, että tämä yksinäisyys katkeaisi.
Miehen ystävät, joista tuli varmasti minunkin ystäviäni vuosien saatossa lakkasivat myös puhumasta minulle... Ei tässä mitään puolia pitäisi valita kenenkään.
Mikseivät voi olla minunkin kavereitani? Ollaanhan me ennenkin puhuttu asioita joihin minä ja exä emme liittyneet mitenkään. En ole erosta edes puhunut kenellekään elleivät ole kysyneet. En ole kertaakaan haukkunut exää vaikka se olisikin ansainnut sen.
Eroa olen puinut lähinnä siskojen ja yhden lähimmän ystävän kanssa, mutta ihan ihme reaktioita olen heiltäkin saanut... olen AINA ollut heidän tukenaan heidän kriiseissään, vaikka keskellä yötä olen herännyt juttelemaan. Kun yksi pikkusiskoistani erosi kahden vuoden seurustelusuhteestaan, en kertaakaan sanonut että kyllä sä jonkun toisen löydät. Ei siinä vaiheessa ajattele uusia ihmisiä, vaan sitä kenet on menettänyt. Luulisi, että siskot olisivat edes omista eroistaan oppineet. Mutta nyt kun minä olen kohdannut elämäni kriisin, on se vähättelyn aihe: "no kyllä se siitä". "Kyllä sä vielä uuden löydät.."
Mutta kun minä en ole sitä uutta ihmistä haluamassakaan. Miten tuommoinen voisi lohduttaa?
Kukaan ei tarjoutunut muuttoavuksi. Exä minut muutti. Yhdessä kannoimme tavaroita. Kun muutimme yhdessä, silloin oli tarjoutujia, molempien sukulaisia ja ystäviä.
Minä haluaisin että ystävät ja suku pyytäisivät minut kahville tai tulisivat kylään uuteen asuntooni... Olen ihan suoraan pyytänyt.
Parasta ystävääni pyysin kylään heti muuttopäivän jälkeen etten olisi tuntenut oloani niin yksinäiseksi, mutta hän, joka on vielä lomalla tuolloin, ei muka pääse. Ei ole mitään menoa, ei vaan pääse. Ilmeisesti hän unohti kuinka minä nukuin ilmapatjalla hänen sänkynsä vieressä kun hänen kolmen vuoden poikaystävänsä otti ja lähti jonkun teinin matkaan. No, siinä on ainoa ystävä jonka itse hylkäsin.
En taatusti ole vaivannut ketään ongelmillani, vaikka minusta tuntuu niin pahalta että voisin huutoitkeä ääneen vaikka keskellä katua. Vähän olen yhdelle siskoistani puhunut, mutta häntäkään ei kehtaa vaivata syvimmillä tunnoillani. Ettei voi olla kyllästymisestäkään kiinni.
Onko kellekään muulle käynyt samalla tavalla? Hylkäämisen jälkeen hylätään vielä ystävien puolestakin... ja ne jotka eivät katoa, vähättelevät suruasi?
Itse ovat vuoden parisuhteen jälkeen itkeneet kuukausitolkulla.. minä, joka vietin puolet elämääni tuon ihmisen kanssa ja jouduin lähtemään suhteessa jossa rakastin viimeiseen päivään asti ja varmaan vieläkin.. minä en saisi surra?
Minä en tarvitsisi välttämättä edes sitä teetä ja sympatiaa, vaan jonkun ihmisen, jonka kanssa käydä kirjastossa tai katsoa telkkaria, aina välillä, että tämä yksinäisyys katkeaisi.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Minulle on käynyt aikalailla samoin. Olen paininut ero-ongelmieni kanssa jo tovin aikaa ja tietty kertonut miistä "ystävilleni". Se on ollut suuri virhe! Kaikki ovat jättäneet minut yksin ja sellaisetkin joita olen heidän eroissaan auttanut todellakin vuorokaudenaikaan katsomatta, eivät pidä mitään yhteyttä! Jonkin aikaa yritin, mutta huomasin pian että aina oli jotain muuta menoa, ja kukaan ei enää edes soittele ja kysy mitä kuuluu!
Onko sulla, ollut toi tilanne jo kuinka kauan? Mietin vaan että voiko se jäädä pysyväksi?
Itse esittelin seurustelun aikana omat ystäväni ex-naiselleni ja kun jäin työttömäksi kaikki minun ystävät lopettivat yhteyden pitämisen mutta silti pitävät ex-naiseeni yhteyttä. Vielä vaikka soitan kavereille ja sanon, että tavattaisko niin aina tulee "ei jaksa". Iltaisin kun lenkillä juoksen ex-naisen asunnon ohi niin kumma kun kaveri on jaksanut hänen luokseen mennä.
En minä niitä kavereita mieheltäni tahtoisi viedä. Vaikka tutustuinkin heihin hänen kauttaan, olen aina laskenut heidät myös minun ystävikseni. En ikinä puhuisi exän ystäville pahaa hänestä: meidän parisuhde ja sen kariutuminen ei ole heidän ongelmansa, eikä pitäisi vaikuttaa ystävyyteenkään. Kyllä minut voi treffata kaupungilla ihan samalla tavalla kuin exänkin.
Ilmeisesti moni ystävä ei olekaan ystävä..
Kyllä se on niin et ystävät häipyy juuri silloin ku niitä eniten tarvitaan. Ei ne ollut sitten oikeita ystäviä sulle.
Silloin kun minä muutin tähän nykyiseen asuntoon niin joutusin palkkaamaan muuttomiehiä. Ei Ollut sillon ystäviä ja ei niitä ole nytkään.-
Jälkiviisaus ei ole hyvää viisautta ja alkuperäinen kirjoittaja kuulostaa siltä, että hän ei ole unohtanut ystäviään alkaessaan seurustelemaan nykyisen ex:änsä kanssa.
Valitettavan monella vaan tuntuu olevan se tyyli, että kun lyödään hynttyyt jonkun kanssa yhteen, niin kaverit saavat siinä kohtaa jäädä. Ja sitten ihmetellään, miksi ne kaverit eivät enää ole siinä kohtaa tukena, kun ero tulee (tilastollisesti Suomessa taitaa puolet avio- ja avoliitoista päätyä eroon eli todennäkäisyys erolle on suuri).
Alkuperäiselle toteasin, että jotkut ihmiset näkevät lodutuksena juuri nämä kommentit siitä, että kyllä se uusi löytyy ja elämä menee vielä eteenpäin jne. Se on tavallaan tsemppaamista siinä toisen vaikeassa tilanteessa. Joskus vaan niitä oikeita sanoja ei tahdo löytyä.
Ja toisaalta kun sanoit, että kaverisi jättivät, niin kumman kavereita he oikeasti olivat? Sinun vain ex:än? Itse olen eron tullessa aina olettanut, että miehen alkuperäiset kaverit palaavat hänen "leiriinsä" ja minun taas minulle. Ja näin onkin joka kerta käynyt. Joskus on ex:än kavereitten kanssa pidetty pidempäänkin yhteyttä ja nähty ja todettu, että jatketaan kavereina, mutta yleensä silloin on ollut kyse siitä, että ex:än kaveritkaan eivät ole voineet ymmärtää, miksi heidän ystävänsä päästi "hyvän naisen" karkuun.
En, en ole unohtanut ystäviäni. Meillä oli muutenkin ihan loistava parisuhde ja olen vieläkin ihan järkyttynyt siitä että se vaan päättyi, ilman syytä. Ei ole uusia kehissä, eikä edes mitään ongelmia. Yksi vanhempi ihminen lohdutti että noin sitä vaan kasvetaan eroon. Mutta se ei ole tämän keskustelun aiheena..
Mutta miksi niitä lohdutuksia? Eiväthän heitäkään lohduta sen enempää. Enkä minä sanoja kaipaa, vaan jonkun tueksi etten itke kokoajan, enkä tunne oloani niin lohduttomaksi.
En minä enää muista kumman kavereita olivat, jos pitäisi leireihin jakautua. Samoista piireistä oltiin kotoisin ja oltiin kavereiden kavereita.
Sanot, että et kaipaa lohdutusta, mutta tukea, että et itkisi ja tuntisi oloasi lohduttomaksi. Mitä siis oikeasti haluat läheisiltäsi? Minusta kuulostaa siltä, että haluaisit lohdutusta, mutta itse kiellät, että sitä et halua.
"Jälkiviisaus ei ole hyvää viisautta ja alkuperäinen kirjoittaja kuulostaa siltä, että hän ei ole unohtanut ystäviään alkaessaan seurustelemaan nykyisen ex:änsä kanssa"
Minusta taas kuulosti vähän siltäkin. Onhan se tosi kurjaa jos yhteiset ystävät noin vaan unohtivat, mutta entäs sinun omat ystäväsi? Piditkö itse yhteyttä niihin ystäviisi joita sinulla oli ennen miehesi kautta tavattuja? Teitkö ihan saman itse, eli olitkin vain miehesi ja hänen ystäviesi kanssa ja jätit omat entiset ystäväsi täysin unholaan? Ehkä joku sinunkin entinen ystäväsi mietti, että miksi hänen seuransa ei enää kiinnosta ja olet pelkästään miehesi ja hänen kaveriensa kanssa?
Ei ole tarkoitus loukata. Kunhan tuon ilmi sen, että ei kannata itsekään unohtaa ystäviään, vaikka löytyisikin se mies ja uusia mielenkiintoisia ystäviä. Jos ne uudet ystävät katoavat miehen mukana, niin onpahan ainakin ne omat luotettavat ystävät jäljellä. Liian usein käy niin, että ne sinkkukaverit jätetään oman onnensa nojaan heti kun se mies tai vaimo löytyy. Ei ole enää aikaa eikä jaksa tavata. Sitten kun ero tulee, niin ihmetellään miksi ne kaverit ei olekaan heti tukemassa ja tulossa tapaamaan. Ei ystävyyttä voi pistää tauolle parisuhteen ajaksi.
Kuulostaa tutulta.
Olin naimisissa 20 v ja hoidin kaiken kunnolla, lapset, sukulaiset, lukuisat ystävät. Muistin juhlapäivät ja kestitsin joulut ja juhannukset. Käytiin ystäväparien ja -perheiden kanssa erilaisilla matkoilla ja kivaa oli.
Mieheni jätti minut yhtenä kauniina kesäiltana ja sanoi muuttavansa pois. Menetin mieheni, ystäväni, sukulaiseni ja mieheni sukulaiset. En vaan ymmärtänyt sitä heti tai en uskonut tapahtunutta. Pyytelin kylään ja kävin kylässä, mutta huomasin, että en ollut tevetullut enää. Uutenavuonna olin yksin ja soittelin entisille ystäville. Pitivät juhlia keskenään.
Mistä tämä johtuu? Kun sinulta menee kaikki, et voi tarjota "ystävillesi" enää sitä samaa kuin ennen. Et yksinäsi riitä seuraksi pariskuntien bileisiin. Miehen suku valitsee tietenkin puolensa ja minun sukuni taisi olla vahingoniloinen? tai sitten en jaksanut kannatella heitä surussaan. MITÄÄN apua ei saa mistään.
Tuntuu kurjalta lukea naisenlehtien avautumisia: Ystäväni auttoivat eron yli.
Tosiasiassa olet yksin ja hoidat homman yksin viimeiseen asti.
Kannattaakin muodostaa aika lailla tarkemmat kriteerit tuolle ystävyydelle. Eipähän tarvitse pettyä aina uudestaan samanlaisiin tyyppeihin. Harvoista nyt onkaan todellisiksi ystäviksi, kunhan pidetään hauskaa näytelmää yllä silloin kun se itselle sopii.
Minulle kävi aivan samalla tavalla. Molemmat exän kanssa löydettiin uudet kumppanit pian eron jälkeen, mutta hänelle jäivät kaikki entiset yhteiset ystävät..
Kaikki ei ole tässä jotain jää nyt pois tiedostamatta tai tietoisesti.
Todelliset ystävät ovat solidaarisia keskenään ja sinä "pahana"
tai "ruman tempun" tekijänä tai "pettäjänä" sait luvan lähteä,
että kyllä siinä puolet valitaan ja juuri tällä kertaa se ei ollut sinun puolesi.
Itse feidasin kylmästi kaikki jotka asetautuivat erossa minua "vastaan"
väärin tehneen/narkkarin puolelle. Tämä on vain elämää ja lopputulos on
looginen ja odotettavissa oleva. Ihminen ei ole tämän asian suhteen paljon luolasta lähdettyään kehittynyt valitettavasti.