Erosimme 5 kuukautta sitten, ja muutettiin erillemme 2 kuukautta sitten. Meillä on yksi lapsi. Minä halusin erota. Eron syynä oli monta pientä asiaa jotka minua ärsytti ja vihastutti miehessänni. Kuitenkin me elimme aika sovussa, mutta kun en vaan enään jaksanut kun niin usein tuli kuitenkin aina joku asia joka laittoi ajatukseni vihaksi.
Sitten kuukausi ennen kuin muutimme erillemme mieheni tapasi uuden. Sitten se hirveä ajatusvyyhti tuli että oliko tämä ero nyt oikein. Ja ajattelen niitä ajatuksia edelleenkin mutta vähemmän. Suurin asia mikä minua laittaa miettimään oliko ero oikein, on että minusta minä en yrittänyt tarpeeksi korjata suhdetta. Kaikki ne asiat jotka oli vialla liittyi mieheeni ja sen käytökseen, joten ajattelin että hänen pitää muuttaa käyttäytymistään ja puhuinkin siitä hänelle. Mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan että minun olisi pitänyt myös tsempata häntä enemmä, keksiä yhteistä tekemistä ja mennä heti toisen lähelle jos vähänkin tuntuu siltä. Nämä asiat olisivat voineet auttaa.
Kuitenkin tiedostan että hänellä on uusi eikä hän minua enään halua, niin hän on sanonut. Minua hän edelleen rakastaa, mutta ei halua toista jättää, kun ilmeisesti rakastaa myös häntä. Ja aika varma tunne minulla kuitenkin on että ero oli oikein, mutta kun en vain saa sitä pientä ajatusta pois että teinkö väärin.
Nyt kun ollaan erottu ja asutaan erillämme, mies ei halua puhua muusta kuin lapsen asioista ja myytävästä talostamme. Joskus harvoin puhuu kyllä vähän jotain muutakin ja silloinkin yleensä minä kysyn. Aika usein kun jotain puhumme, minulla laittaa taas vihaksi mitä hän sanoo. Kun hän hakee lapsen luokseen, hänellä on aina hirveä kiire, ei ilmeisesti halua olla/jutella kanssani. Mutta kuitenkin joskus hän sanoo jotain tosi kivaa, ja se tuntuu tosi hyvältä. Viimeksikin kun hän haki lapsemme, tuli vähän aikaisemmin ja meillä oli ruoka kesken. Hän jutteli mukavia, ja hipelöikin vähän minua, ja se oli tosi mukavaa.
Haikailenko vain niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli, ja olihan niitä hetkiä vielä eron aikanakin vähän, mutta ei riittävästi, ainakin silloin tuntui niin. Haluaisin vain että saisin selvyyden ajatuksiini, ja päästä jatkamaan elämääni. Oli sitten ero oikein tai väärin. Mutta tiedän että miestäni en enään takaisin saa.
Sitten kuukausi ennen kuin muutimme erillemme mieheni tapasi uuden. Sitten se hirveä ajatusvyyhti tuli että oliko tämä ero nyt oikein. Ja ajattelen niitä ajatuksia edelleenkin mutta vähemmän. Suurin asia mikä minua laittaa miettimään oliko ero oikein, on että minusta minä en yrittänyt tarpeeksi korjata suhdetta. Kaikki ne asiat jotka oli vialla liittyi mieheeni ja sen käytökseen, joten ajattelin että hänen pitää muuttaa käyttäytymistään ja puhuinkin siitä hänelle. Mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan että minun olisi pitänyt myös tsempata häntä enemmä, keksiä yhteistä tekemistä ja mennä heti toisen lähelle jos vähänkin tuntuu siltä. Nämä asiat olisivat voineet auttaa.
Kuitenkin tiedostan että hänellä on uusi eikä hän minua enään halua, niin hän on sanonut. Minua hän edelleen rakastaa, mutta ei halua toista jättää, kun ilmeisesti rakastaa myös häntä. Ja aika varma tunne minulla kuitenkin on että ero oli oikein, mutta kun en vain saa sitä pientä ajatusta pois että teinkö väärin.
Nyt kun ollaan erottu ja asutaan erillämme, mies ei halua puhua muusta kuin lapsen asioista ja myytävästä talostamme. Joskus harvoin puhuu kyllä vähän jotain muutakin ja silloinkin yleensä minä kysyn. Aika usein kun jotain puhumme, minulla laittaa taas vihaksi mitä hän sanoo. Kun hän hakee lapsen luokseen, hänellä on aina hirveä kiire, ei ilmeisesti halua olla/jutella kanssani. Mutta kuitenkin joskus hän sanoo jotain tosi kivaa, ja se tuntuu tosi hyvältä. Viimeksikin kun hän haki lapsemme, tuli vähän aikaisemmin ja meillä oli ruoka kesken. Hän jutteli mukavia, ja hipelöikin vähän minua, ja se oli tosi mukavaa.
Haikailenko vain niitä hyviä hetkiä mitä meillä oli, ja olihan niitä hetkiä vielä eron aikanakin vähän, mutta ei riittävästi, ainakin silloin tuntui niin. Haluaisin vain että saisin selvyyden ajatuksiini, ja päästä jatkamaan elämääni. Oli sitten ero oikein tai väärin. Mutta tiedän että miestäni en enään takaisin saa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vain lapsellisen itsekäs kokematon ja ihmissuhteissaan taitamaton ihminen eroaa hyvästä miehestä ja lastensa isästä pelkkien pikkuasioiden vuoksi.
Pääset ajatuksesta eroon tunnustamalla, että ero oli väärin tehty sinulta. Sait kunnon opetuksen, kun mies on nyt löytänyt uuden, ehkä sinua paremman naisen, sellaisen, joka osaa arvostaa ja kunnioittaa häntä.
Lue erolirjallisuutta jonka avulla voit itsetutkiskella itseäsi äläkä juomat uusiin suhteisiin, että et toista omia virheitäsi uusien kanssa. Pari kolme vuotta yksin, ja olet kasvanut paremmaksi ihmiseksi, aikuiseksi itsenäiseksi naiseksi.
Sanompa tässä nyt niitä eron syitä. Jotkut vähän isompiakin, mutta ei mielestäni valtavia, että en kaikista syistä sanoisi että olivat pieniä.
Kun lapsi oli vastasyntynyt käsitteli vauvaa liian rajusti, muutkin ihmiset huomauttivat usein siitä. Ei sentään hyppyyttänyt, mutta muunlaista kovakouraista käsittelyä sen ikäiselle. Kun lapsi alkoi liikkua ja noustä yhä ylemmäs ei osannut varota sen tekemisiä. Piti olla vahtimassa myös isää eikä pelkästään lasta. Ulko ovenkin jätti monesti auki ja sanoi vain että eihän se siitä ulos mene vaikka todellakin meni, ja kun ei vielä ihan osannut mennä kynnyksen yli ulos takaovesta, jätti auki, sanoi vaan että ei vielä osaa mennä ulos. Eihän sitä oikeesti tiedä koska se sen taidon oppii. Hoidin lapsen lähes yksin, ainoastaan leikki lapsen kanssa, joskus harvoin vaihtoi vaipan, tosi harvoin kävi vaunulenkillä. Eipäs se muuta tehnytkään.
Muita syitä: Liika epäsosiaalisuus, tosi suorasanainen ja loukkasi läheisiäni sanoillaan, outoja päähänpistoja. Työpaikat vaihtui tiuhaan tahtiin, kaikki siis lisi ollut vakinaisia. Teki niinkun itetykkäsi eikä ajatellut muita, siinä kyllä paransi tapojaan, mutta ei tarpeeksi. Erilaiset haaveet asumispaikan suhteen. Halusi huijata muita, ja ottaa hyödyn siitä itselle. Agressiivinen käytös liikenteessä. Viha, valittaminen ja haukkuminen yhteiskuntaan liittyvissä asioissa. Onhan moni asia minustakin yhteiskunnassa huonosti, mutta miksi siitä pitää niin kauheasti valittaa. Voi olla että muitakin syitä, mutta ei nyt tule mieleen. Onhan hänellä masennus ja jotkut syistä johtuu siitä, mutta en voinut vain uskoa että kaikki syyt sairaudestaan johtuisivat.
Ja iältäni olen 26 jos haluutte tietää.
Siinä iässä en tiennyt elämästä yhtään mitään
Jos lapsesi oli miehen läsnäollessa vaarassa, otan aiemmat sanani takaisin. Välinpitämättömyys lapsen turvallisuudesta ei ole pikkujuttu. Ero on ainoa vaihtoehtosi. Toivottavasti et joudu luovuttamaan lasta miehelle edes tapaamisiin. Keskustele anoppisi kanssa, täysin avoimesti, jotta isän puolella on lasta suojeleva voima, jos on pakko.
Elokuvissa menee paraikaa leffa Luihin ja ytimiin, joka kertoo isästä, jolla ei ole kykyä nähdä poikansa tarvitsemaa turvallisuutta, ja joka omassa itsekkyydessään pahoinpitelee lastaan. käy katsomassa. Elokuva päättyy siihen, että mies oppii ja aikuistuu, mutta tosielämässä näin ei käy.
Kyllä mua tosiaan pelotti aluksi kun erottiin että miten uskallan antaa lapsen hänelle viikonlopuiksi. Suunnittelin juuri tuota että anoppi olisi tapaamisissa mukana, tai sitten ihan minä, vaikka se ei niin mukavaa ehkä olisi ollut. Valvottuja tapaamisia taas on tosi vaikea saada, ja pitää olla hyvät todisteet.
Tällä miehen uudella naisella on kuitenkin lapsi, ja anoppikin sanoi että tämä uusi nainen on ihan kunnollinen. Nyt en niinkään huoli kun ajattelen että kyllähän se uusi nainenkin katsoo lapsen perään. Ja kuitenkin kun isä tapaa lastaan vain joka toinen viikonloppu, nyt aluksi ollut vain päivisin, niin uskon myös siksi että kun isä niin harvoin lastaan näkee, niin varmaan katsookin sen ajan sen perään. Olen myös huomannut että todella tykkää olla lapsen kanssa nyt viikonloppuina. Ainakin vaikuttaa siltä kun tulee lasta hakemaan.
Ja tuota vastasyntyneen lapsen aikaa hän on pyytänyt anteeksi että niin teki, mutta en ole sitä pystynyt ainakaan vielä antamaan anteeksi, koska vaikka olisi kuinka masentunut tahansa ei lapselle voi noin tehdä.
Hmmm. Ole tarkkana ja silmät auki. Tuollainen välinpitämättömyys pienestä lapsesta, yhdessä muiden kertomiesi asioiden kanssa, on henkistä kyvyttömyyttä, psyykkinen vamma, joka ei parannu, jos mies ei ole hoidossa tai joutunut todelliseen vastuuseen teoistaan. Älä luota häneen, älä koskaan, lasta koskevissa asioissa.
Oletko saanut ammattiapua ja käynyt tapahtumia heidän kanssaan läpi? Jos et, sinun pitäisi, lapsesi turvallisuuden vuoksi. Aloita vaikka soittamalla tänne: www.naistenlinja.fi
Jaksamisia.
Joo mies on kyllä hoidossa. Meni hoitoon kun puhuin sille kunnolla parisuhteemme tilasta. Ja sitten lopettikin tuon huonon lapsen käsittelyn. Tutkivat jos hänellä jotain persoonallisuushäiriötäkin. Minä itse olen puhunut koko ajan perhetyöntekijän ja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa asioista.
Hienoa! Varmistele aika ajoin, että mies ei ole keskeyttänyt hoitoaan, koska ehkä, mahdollisesti miehen hoidon tulee olla pitkäaikaista jotta parantuu.
Älä syyllistä itseäsi, kuten aloituksessa teet. Mitkään sinun tekosi tai sanasi eivät paranna mutta eivät myöskään sairastuta miestä. Nämä sairaudet kehittyvät jjo lapsuudessa ja nuoruudessa.
Omat ammattilaisesi vastaavat suoriin kysymyksiisi, psykiatrinen sairaanhoitaja tietänee miehesi mahdollisesta sairaudesta meitä molempia enemmän.
Se tässä juuri kaivaa mielessä että, tuleeko hänestä oikeasti kunnon mies kun hän paranee, vai onko osa hänen huonoista puolistaa vain hänen ominaisuuksiaan ja luonteenpiirteitään joita ei voi parantaa. Kun hän itse sanoo että kaikki johtuu hänen sairaudestaa, ja hän on ihan erilainen kun hän paranee. Olisiko pitänyt vain odottaa että hän paranee? Niinkuin sanoit kaikki on varmaan lähtenyt lapsuudesta ja nuoruudesta, ja en sitten tiedä onko hän ollut minun aikanani koskaan oma terve itsensä. Kun se alkuaikahan oli sitä rakkauden alkuhuumaa. Tosin jo silloin huomasin muutamia näistä hänen ongelmistaan, mutta ajattelin vain että kukaan ei voi olla täydellinen. Reili 4 vuotta kesti siis parisuhteemme.
Et olisi voinut odottaa päivääkään paranemista, lapsesi vuoksi. Paraneminen voi viedä jopa vuosia, ei näistä tiedä. Et voi ottaa miestä lapsen kotiin, jos et tiedä 100% että voit luottaa. Eli älä vaivaa päätäsi, teit oikein, mikään muu ei olisi ollut oikea teko paitsi miehen poistuminen lapsen kodista ja pysyminen poissa sieltä.