Jos tiede jo tietää, että hyvä elämän ja hyvinvoinnin perusta on etiikassa, toisten hyvinvoinnin huomioimista oman ohella (= eli se, että pyrkii toiminnallaan lisäämään ihmisten ja ympäristönsä hyvinvointia), niin miksi luulette että sotia on edelleen?
Eikö tieteen löydöt tavoita ihmisiä? Eivätkö ihmiset usko hyvyyden lisäävän hyvinvointia ja pahuuden pahoinvointia?
Jokaisella on mahdollisuus testata asia omassa elämässään: tee hyvä teko ja katso miten sen jälkeen voit, tai, tee vahinkoa toiselle, ja tutki sen vaikutusta omaan oloosi.
Miksi näinkin käytännönläheinen (ja testattavissa oleva asia) ei yllä kaikkien ihmisten tietoisuuteen. Voisiko koulu tehdä jotain paremman perustietämyksen lisäämiseksi?
Eikö tieteen löydöt tavoita ihmisiä? Eivätkö ihmiset usko hyvyyden lisäävän hyvinvointia ja pahuuden pahoinvointia?
Jokaisella on mahdollisuus testata asia omassa elämässään: tee hyvä teko ja katso miten sen jälkeen voit, tai, tee vahinkoa toiselle, ja tutki sen vaikutusta omaan oloosi.
Miksi näinkin käytännönläheinen (ja testattavissa oleva asia) ei yllä kaikkien ihmisten tietoisuuteen. Voisiko koulu tehdä jotain paremman perustietämyksen lisäämiseksi?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kaikki ihmiset eivät tavoittele hyvinvointia, sillä he pitävät monia muita asioita arvokkaampana. Siitä esimerkkinä monet vaaralliset eksreemi- ja urheilulajit, sodista puhumattakaan, joista he etsivät jännitystä, mainetta, kunniaa, tarkoituksellisuutta, jne.
Silloin kun ihminen tavoittelee hyvinvointia, hän elää terveellisesti, välttää turhia riskejä ja pyrkii sopusointuun ympäristön kanssa. Hän myös ymmärtää, että oma hyvinvointi onnistuu parhaiten hyvinvoinnillisessa ympäristössä. Se on eräs tekijä, miksi hän näkee huolta ympäristönsä ja muiden ihmisten hyvinvoinnista.
"Ihmetys on mittava", jos joku oppi julistautuu "tieteeksi" ja toteaa, että "hyvän elämän ja hyvinvoinnin perusta on etiikassa", ei se vielä takaa, että tieteellisiä metodeja on käytetty.
Biologian kannalta on kyse selviytymisstrategiasta. Esim. pikkukalat saattavat olla hyvin yhteisöllisiä, koska parvessa vihollisen saaliiksi joutumisen todennäköisyys on pieni. Krokodiili pystyy elämään pienemmällä yhteisöllä, jopa ilman yhteisöä. Yksinäinen ihminen tuskin tulee toimeen.
Eliöt siis jakautuvat asteikolle yksityinen-yhteisöllinen. Ihmisessä on molempiin suuntautuvat geenit, eri yksilöillä eri voimakkuiset. Ihminen siis toimii yhteisöllisesti sen mukaan, millainen geenirakenne hänellä on. Yksilö voi myös saada liikaa yhteisöllisyyteen vaikuttavia geenejä, kuten ylipitkä pituuteen vaikuttavia, ja ominaisuus on jo haitallinen, mutta populaation yhteisessä geenivarannossa on perintötekijöitä optimimäärä.
Sama pätee sotiin. Aggressivisuusgeenejä on populaatiossa juuri sopivasti turvaamaan lisääntymisen. Jos niitä olisi enemmän, ihmiset kirjaimellisesti repisivät toisensa. Jos niitä ei olisi, ihmiset olisivat saamattomia nahjuksia ja kuolisivat sukupuuttoon.
Uskaltaisin väittää, että ihminen voi olla tuottelias, keksivä, inspiroiva (ja inspiroituva) hyvinvoivassakin ympäristössä. Ja hyvin voidessaan. Uskon, että "eloonjäämis"peruste on ollut totta, mutta tuskin enää on. Olisi (periaatteessa) mahdollista, että kaikilla ihmisillä olisi aineellisesti asiat hyvin - luonnonkatastrofeissa, sairauksissa jne olisi yllin kyllin "pahaa" muistuttamaan ihmisiä mitä hyvä on. Tasapaino siis pysyisi, vaikka ihminen lakkaisi tekemästä toiselle ihmiselle pahaa.
On eläinlajeja jotka pystyvät elämään symbioottisessa suhteessa toisten lajin edustajien kanssa, rauhanomaisesti, ilman että toinen laji (tai oman lajin edustaja) koetaan uhaksi. Milloin mahtaa ihminen oppia tämän? Uskon että jonain päivänä oppii. Mutta siihen menee kauan (tuhat vuotta varmaankin vähintään).
Pahanteko hyvinvointiyhteiskunnassa olisi mahdollista välttää, jos ihmiset tajuaisivat sen aiheuttavan pahaa juuri heille itselleen.
Jos ja kun biologian pohjalta on kyse selviytymisstrategiasta, niin toista ihmistä ei lyödä sen takia, että hän olisi uhka, vaan siksi että lyöjä kokee hänet uhaksi. Ja siinä on ratkaiseva ero (ihmisen harhaluulo, siis tiedon puute). Vähemmistö esim suomen väkivallasta perustuu itsepuolustukseen, vaan LUULON että toinen ihminen tai sen ominaisuus olisi hyvä eliminoida, jotta itsellä olisi parempi. Mikään fakta ei todista, että ihmisellä olisi toisen eliminoinnin (tai vain pahan mielen aiheuttamisen jälkeen) hyvä olla. Ihmisten korvien väli on siis se, johon kannattaisi kuitenkin satsata tässäkin asiassa eniten..
Valitettavasti olemme perineet geenimme luolaihmisiltä ja sitä aikaisemmilta ihmisiltä ja eliöiltä. Geenirakenne on paljon pysyvämpi kuin kulttuurin tuomat muutokset. Meillä nyt vain on erittäin aggressiivinen perimä. Geenejämme emme voi muuttaa, joten "ihmisten korvien väli" on ainoa, mihin voimme yrittää satsata. Tulokset eivät ole ollenkaan lupaavia.
Syntyvyyden säännöstelyn ja lääketieteen takia ei ole enää suinkaan itsestään selvää, että parhaiten sopeutuvat jättävät eniten geenejään populaatioon. Ajan myötä ihmisellä voi olla edessään sukupuutto. Se ei muutenkaan ole luonnossa harvinaista.
Geneettinen perimämme luo tietenkin omat rajoitteemme. Esi-isieni ja esi-äitieni tuhansien vuosien oleskelu pohjoisilla leveysasteilla merkitsee sitä, että minun on hyvinvointini huomioiden nautittava tietynlaista ravintoa. Ainakaan en voi sitä heti radikaalisti muuttaa. Sama ilmaston suhteen. Trooppisiin olosuhteisiin sopeudun vain vähitellen, jos silloinkaan. En voi myöskään lopettaa liikkumistani, sillä esi-isäni joutuivat liikkumaan paljon.
Syntyvyyden säännöstely, lääketieteen ja biologian kehitys, jalostustoiminta ja geenimanipulointi jne. kuitenkin osoittavat, että ihminen on ylittänyt monessa suhteessa geneettiset ja luonnonvalinnan mukanaan tuomat rajoitteet. Toisin kuin naturalistiset metafyysikot antavat ymmärtää, geenit ja luonnonvalinta eivät ainakaan kokonaisuudessaan enää määrää ihmisen toimintaa. Näin ollen tulevaisuutemme on entistä enemmän omissa käsissämme.
Sosiaalipsykologian mukaan perimämme ei ainakaan kokonaan määrää käyttäytymistämme. Vastasyntyneet eivät ole monessakaan tapuksissa agressiivisia, pikemmin päinvastoin. Vastasyntyneen mieli on tabula rasa, tyhjä taulu, johon sosiokultturiset ilmiöt piirtävät omat merkkinsä.
On tunnettua, että sosiaalitieteet vierovat geenejä ja esittävät, että niin ja niin monta prosenttia jostakin käyttäytymisestä on kulttuurin ohjaamaa, siis ei geenien.
Asian clou ei kuitenkaan ole tässä. Vaikka geenien ohjaus olisi alunperin aivan minimaalista, käyttäytymisen pohjalta tapahtuu valikoitumista kunnes saavutetaan piste, jossa käyttäytymisen runsastuminen olisi jo haitallista.
Jokaisessa sukupolvessa sitä ennen, käyttäytymiseen vaikuttavat geenit (alleelit) lisääntyvät tietyllä määrällä. Matemaattisesti on siis kysymys iteroitumisesta. Edellisen laskutoimituksen lopputulos otetaan kertolaskun alkuarvoksi ja jatketaan niin kauan kuin on sukupolvia.
Tai voidaan esittää geenien periytyminen siten, että yhden sukupolven muutos, joka on aina suurempi kuin 1, korotetaan sukupolvien määrän osoittamaan potenssiin. Potenssiin korottamalla saadaan pian korkeita arvoja ja päädytään optimipisteeseen.
Näin ei ole kulttuurin laita. Kasvatuksen tulos ei kasva potensseissa. Eräinä aikoina se tekee suorastaan takapakkia.
Usko, että vastasyntyneen mieli olisi "tabula rasa" ei perustu tutkimukseen vaan ideologiaan. Ei tarvitse kuin seurata lintuja, niin näkee, kuinka emo ruokkii ahneinta poikastaan, ja toinen voi syöstä heikomman pesästä. Kaikki luonto, myös ihminen, noudattaa säälimätöntä kilpailua. Jos näin ei olisi, ei olisi myöskään puliukkoja ja kerjäläisiä.
Eräiden lajien toiminnasta ei vielä voida tehdä yleistystä, että koko luonto toimisi samoin. Jos lähdetään naturalistisen metafysiikan tielle, niin luonnossa voidaan havaita myös äärimmäisyyteen menevää uhrautuvaisuutta, josta ei niin ikään voida tehdä yleistystä, että luonto olisi jotenkin eettinen järjestelmä.
Valitettavan usein luonnontieteilijät ajautuvat metafysiikassaan vääriin ja katteettomiin yleistyksiin. Klassinen esimerkki siitä on väite; "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Väite pitikin paikkansa niin kauan kun jostain Australian etelä osista löytyi mustia joutsenia. Kaiken kaikkiaan yleistysten osalta tulee olla varovaisia.
On aivan totta, että sivilisaatiot romahtavat ja kulttuurit rappeutuvat varsinkin, jos niistä ei pidetä huolta. Mutta aivan samoin tapahtuu genetiikan kohdalla. Jos geneettinen perintö rappeutuu, tai ne eivät pysty sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin, seurauksena on lajin kuoleminen sukupuuttoon. Esimerkkejä lienee aivan tarpeeksi johtopäätöksen tekemiseen.
Mitä tulee hyvinvointiin, niin avainsana on "mieli", eikä suinkaan "geeni". Hyvinvointi tunnetaan aina mielen tasolla. riippumatta siitä, onko mieli materiaalinen vai ei. Olisi aika outoa, jos joku väittäisi, että "hänen geeninsä voivat nyt oikein hyvin". Vielä kummallisempaa olisi väittää, että "kylläpä minun aivokurkiaiseni voikin tänään hienosti". Sen sijaan on paljon luonnollisempaa sanoa, "omasta mielestäni voin oikein hyvin". Kuinkas teillä voidaan?
"Wellfare3", biologia ei tee yleistyksiä jonkin lajin toiminnasta vaan kaikkien lajien ja yksilöiden toiminnasta. On luonnollista, että voidaan esittää esimerkki, jotta asia tulisi ymmärretyksi. Esimerkki mahtuu tälläiseen keskusteluun mutta biologian laaja tuntemus perustuu alan opiskeluun. Kaikki luonnossa on raakaa kilpailua.
Uhrautuvuutta esiintyy silloin, kun uhrautuminen tuottaa todennäköisesti enemmän geeniperintää kuin ei-uhrautuminen. Geenien perintä lisääntymiskykyisille jälkeläisille on ainoa kriteeri ja johtaa geenien (alleelien) lisääntymiseen populaatiossa. Luonnossa ei ole mitään eettistä. Koko käsite on ihmisen keksimä. Ei vastaa todellisuutta.
Kuvauksesi sukupuutosta oli oikea. Jos geenirakenne ei pysty seuraamaan ympäristön muutosta, edessä on sukupuutto.
"Mieli" on geenien, opetuksen, kulttuurin luomus. Eri ihmisillä on erilainen mieli. Jos geenien ero on olemassa, mieli ei voi olla samanlainen. Geenit ovat vain kemiallisia rakenteita, ei sillä tasolla tapahdu ajatusprosesseja, mutta geenien rakentaman aivotoiminnan tasolla tapahtuu. Voimme siis jatkaa arkikielen käyttöä, mutta muistamme kai, että "mieli" on vain aivotoimintaa.
Nimität luonnontieteitten ajattelutapaa "naturalistiseksi metafysiikaksi". Sosiaalitieteissä, psykologiassa ja humanistisissa tieteissä tällainen luokittelu on tapana. Se ei millään tavalla muuta kysymystä, miten luonnontieteet toimivat. Tehdään havaintoja ja rakennetaan teoriaa. Teorian tulee olla aina sopusoinnussa havaintojen kanssa. Jos jotakin ei tiedetä, se sanotaan suoraan, ei kehitellä fysiikan lakien vastaisia teorioita.
Lunnontieteet muodostavat hierarkian. Kaikki on fysiikan lakien, säteilyn, materian ja energian ilmenemää. Käsityksesi edellyttäisi muun prinsiipin olemassaoloa. Meillä ei ole aavistustakaan, mikä tällainen prinsiippi voisi olla.
Humanistinen ajattelu kyllä pitää subjektiivista maailmaa eri todellisuutena. Luonnontieteet taas ajattelevat, että se on samalla tavalla tutkimuksen kohteena kuin mikä tahansa. Ihmisen korkeampi tietoisuus on kehittynyt normaaliin tapaan muiden eläinten matalammasta tietoisuudesta.
Yleistys. "Kaikki luonnossa on raakaa kilpailua". on myös luokittelua. Omien havaintojeni perusteella luonnossa ei varsinaisesti esiinny kilpailua. Pelkkä halujen, tarpeiden, vaistojen ja viettien tyydyttäminen ei vielä ole kilpailua. "Kilpailu" ei ole luonnon perusvoima, vaan opittu asia. Kun eliölajit, ihminen mukaan lukien eristetään omasta yhteisöstään ja ympäristöstään, niin tämä ei opi lainkaan oman lajinsa tapoja ja käyttäytymistä. Siten ei myöskään kilpailua. Tämä on todettu niin arkielämässä kuin tieteessäkin. Esimerkkinä vaikkapa ns. susilapset.
"Tehdään havaintoja ja rakennetaan teoriaa." Mutta onko teoriasta vapaata havainnointia olemassa? Entäpä, jos musiikki, herätyskellon ääni, puhelimen äänihälytys jne. ilman teoriaa ovat pelkkää hälinää? Entä tieteellinen havainnointi? Ilman teoriaa "tieteellinen havainnointi" saattaa olla pelkkää sokeaa haparointia. Eikö pelkkä "teoria" jo edellytä jonkinlaista esiteoreettista ajattelua? Ilman teoriaa myös "hyvinvointi" saattaa jäädä tuntemattomaksi ilmiöksi.
Väite, että "mieli on vain aivotoimintaa", kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Kyse on jälleen asenteista, ennakkoluuloista ja uskomuksista, joita mieli jatkuvasti synnyttää. Mielen perustana voivat olla aivot, geenit, hermosäikeet, jne. Mutta todellisuudessa "mieli" on identiteettien, kielen, sosiaalisten suhteiden, tahtomusten ja tuntemusten muodostama verkosto. Puolestaan tuo mentaalisuuden täyttämä verkosto toimii hyvinvoinnin perustana.
"Welfare4". Luonnon kilpailu on kilpailua kaikesta. Se ei suinkaan näy heti päällepäin, mutta aktualisoituu siinä, että kilpailun voittaja saa hiukan enemmän geenejänsä populaatioon kuin hävinnyt. Kilpailu ei ole suinkaan pelkkä opittu asia, sillä siihen perustuu koko genetiikka. Asiaa ei muuta se, että toisina aikoina kulttuuri edistää, toisina pyrkii estämään kilpailua. Ei myöskään se, että sosiaalisen lajin yksilö ei eristettynä opi lajin tapoja.
Ei kieltäkään opi kuin yhteisössä, mutta kieltä ei opi kunnolla jos geenit eivät edellytä kielen oppimista. Ei kissa opi niinkuin ihminen. Jos susilapsi kasvaa eristyksissä ihmispopulaatiosta, tietenkään hän ei opi ihmisen kieltä ja sosiaalisia tapoja.
Sosiaalitieteissä korostetaan, miten havainto edellyttää edellä käyvää teoriaa. Myös yksinkertaistavat luonnontieteitten metodioppaat saattavat esittää näin. Ei se kuitenkaan näin mene. Havainnot ja teoria kulkevat käsi kädessä. Jos teoria on edellä havaintoja, se joko todetaan havainnoilla oikeksi tai vääräksi. Jos taas havainnot ovat edellä teoriaa, yritetään keksiä ne toteuttava teoria.
Esim. suhteellisuusteoria kehitettiin siten, että havaintotarkkuuden parantuessa tehtiin havaintoja, joita ei voinut selittää entisellä Newtonin teorialla. Suhtis kuitenkin tuntui niin fantastiselta, että sitä ei heti hyväksytty, mutta se antoi vihjeen, mitä pitäisi havainnoida. Suhtis ja uudetkin havainnot huomattiin olevan sopusoinnussa. Newtonin teoria osoittautui uuden teorian alatapaukseksi pienillä nopeuksilla ja massoilla.
Ei ole epäilystäkään, että kaikki mainitsemasi asiat vaikuttavat "mielen" muodostumiseen. Kaikki nämä noudattavat fysiikan ja vain fysiikan lakeja. Ei ole mitään havaintoa muusta prinsiipistä. Jotta uskoisimme jonkin olevan olemassa, pitäisi meidän tehdä siitä jokin havainto.
Sosiaalitieteissä, psykologiassa ja humanistisissa tieteissä kyllä uskotaan vähintäänkin implisiittisesti muun prinsiipin olemassaoloon.
On se vaikeaa tämä tieteellinen asennoituminen, samoin kuin tieteellinen ajattelukin. Luonnontieteilijöiden mukaan luonto ei kilpaile, ei tavoittele mitään, eikä pyri mihinkään, sillä luonto vain ON. Aivan sama on geenien kohdalla. Geenit ovat vain "rakennuspalikoita", joista eliöiden rakenne koostuu. Eivät talojen seinälaudatkaan pyri olemaan itse talo, vaan ne pelkästään muodostavat tuon taloksi kutsutun kokonaisuuden.
Havaintoa on sekä empiiristä, että puhdasta. Ensinmainittu tuottaa aposterorista tietoa, jälkimmäinen puolestaan apriorista tietoa. Empiirinen havainnointi on aistimellista antaen tiedolle sisällön. Puhdas havainto sisältää ymmärryskäsitteet antaen tiedolle muodon. Esimerkiksi aika ja avaruus ovat puhtaita havainnoinnin muotoja, joille empiirinen havainnointi antaa sisällön.
Kaikki tosiasiat eivät kuitenkaan ole empiirisesti havaittavissa. Esimerkiksi elektroneja emme tavoita empiirisellä havainnoinnilla. Eivätkö ne silloin ole olemassa? Valitettavasti tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa me joudumme olemaan pelkästään apriorisen tiedon varassa.
Oli sitten kyse luonnontieteistä tai sosiaalitieteistä, niin kaikissa niissä joudutaan olettamaan implisiittisesti ja intuitiivisesti erinäisiä asioita. Tieteet edistyvät usein eksymisten ja erehdysten kautta. Ns. järjen ideat ovat asia erikseen. Kokemukseen ne eivät tuo mukanaan mitään uutta, mutta ne säätelevät itse kokemusta.
Tieteellä ja tieteentekijöillä on paljon valtaa, mutta vastuuta vähän, tai ei lainkaan. Tieteentekijöiden intressissä on vastustaa kaikkea sitä, mikä ei ole heidän omassa intressissään. Mutta mitä haittaa on heille siitä, että jotkut eivät jaa heidän käsityksiään, vaan omaavat aivan toisenlaiset uskomukset. Jos ihmiset saavat elämäniloa, nautintoa, hyvinvointia, onnellisuutta jne, esimerkiksi uskonnosta, taruolennoista, sielun kuolemattomuudesta, jälleensyntymisestä tai vaikka avaruusolennoista, niin miksi me tiukkapipoiset tieteilijät emme niitä heille soisi? Onko se jotenkin meiltä pois?
"Welfare5". tiedän oikein hyvin, ettei sosialitieteitten ja humanismin katsantokannan omaksunutta voi käännyttää. Olen vain yrittänyt selostaa, miten luonnontieteellinen ajattelu kulkee. Olen itsekin opiskellut yliopistossa myös sosiaalitieteitä ja tiedän kuinka vääristynyt kuva siellä annetaan luonnontieteistä.
Jos totta puhutaan, luonnontieteilijät olisivat suorastaan pöyristyneitä, jos tietäisivät, mitä heidän väitetään ajattelevan. Siinä siis motiivini.
Lunnontieteillä ja muilla tieteillä on vielä yksi perustava ero. Lunnontieteitten tulokset ovat kasautuvia, humanistisissa palataan uudelleen ja uudelleen ns. klassikoihin. Olin itse kerran humanistisessa seminaarissa, jossa Darwinia käsiteltiin kuin "klassikkoa". Yritettiin kumota jokin biologinen käsitys sillä, mitä Darwin oli sanonut 150 vuotta sitten.
Vaikka Darwin oli biologian kehityksessä merkkihenkilö, sen jälkeen on ollut puolitoista vuosisataa hyvin tuottavaa biologista tutkimusta. Emme voi palata luonnontieteitten suurmiehiin muuten kuin historiallisina henkilöinä, emme auktoriteetteina. Sen sijaan sosiaalitieteissä vedotaan "klassikoihin".
Luonnontieteet myös tuottavat yhteneviä tuloksia. Tutkimuksen eturintamassa on erilaisia teorioita. Kun on tarpeeksi tutkittu on myös saavutettu konsensus, jolloin asia joutaa ad acta. Sosiaalitieteitten ja humanismin tutkimukset vaikuttavat luonnontieteilijän silmissä ikuiselta vatvomiselta, jossa ei koskaan saavuteta konsensusta.
Olen kassasi samaa mieltä, että jokaisella on oikeus omansa kaltaiseen, haassuunkin, ajatteluun. Mutta on myös kiva vaihtaa ajatuksia sellaisen kanssa, joka haluaa. Arvelen, että olemme molemmat näin tehneet. Hyvää jatkoa Sinulle!
Kuin myös Sinulle. Lienee turha jatkaa tieteenfilosofista ja tiedepoliittista keskustelua varsinkin, kun kyseessä piti olla "hyvinvointi". Se, että joku tieteenala koetaan syystä tai toisesta niin arvokkaaksi ja erinomaiseksi, ei tee siitä vielä ylivertaista muihin tieteenaloihin tai ylipäänsä tiedonhankintoihin nähden.
Ilmaisusi "käännyttäminen" viittaa siihen, että kyseessä on uskomuksen tai jopa uskonnon kaltainen suhtautuminen tiettyyn tieteelliseen ajatteluun. Vaikka valistusten ajat ovat takana päin, niin useimmat ihmiset ovat edelleen sen verran valistuneita, että kyseiset "ristiretket" ovat silkkaa ajanhukkaa.
"Welfare5", uumoilemasi sanan "käännyttäminen" konnotaatio uskontoon ei ollut tarkoitukseni, mutta edelleen hyvää jatkoa!
Onko ihminen oikeasti sosiaalinen olento?
Seurasin äsken kissojeni leikkiä; iso uros (10v) ja pieni tyttökissa (5kk). Pieni ärsyttämällä ärsytti kollia ja sehän hermostui. Se vältti kuitenin millään tavalla vahingoittamasta pienpäänsä. Onko ihminen pohjoimmaltaan samanlainen?
Tykkään tervehtiä naapureitani ja olen heidän kanssaan hyvissä väleissä, mutta ei minua OIKEASTI kiinnosta tippaakaan mitä heille kuuluu/tapahtuu!
Jos "ystävällinen" naapurini tulisi humalassa riehumaan kotiini, niin turpaan saisi niin että roikaa! Pidänkö heistä vain siksi, että he ovat saman lajin edustajia?
Olenko epänormaali jos en viihdy toisten ihmisten seurassa? Onko ihmisten sosiaalisuus vain kupla?
Ehkä ihmisten pitäisi pikkuhiljaa siirtyä individualismin suuntaan? Tekisi vain sen, mikä on yhteisön hyväksi pakko tehdä ?
Huomaan aina menettäväni otteen omasta sisäisestä maailmasta seurusteltuani hetken toisten ihmisten kanssa - annan siis periksi/epäilen sitä kuvaa, jonka olen maailmasta itsekseni saanut. Onko minun maailmankuvani sitten väärä tai huonompi kuin jonkun toisen? Se on kuitenkin MINUN näkemykseni, eikä sitä kukaan voi todistaa vääräksi. Näkemykseni on toisille subjektiivinen, mutta minulle objektiivinen asia. Onko kuitenkin parempi, että konsensuksen tilalle luodaan maailma "jossa annetaan kaikkien kukkien kukkia"? Olisi vain yksi sääntö: toista ei vahingoiteta sanoin eikä teoin!!
Arkielämässä ja tieteessä "sosiaalisuudella" on hieman eri merkitykset. Sosiaalisuudella arkielämässä tarkoitetaan usein ulospäinsuuntautuneisuutta, toisten huomioonottamista ja seurustelutaitojen omaksumista.
Esimerkiksi sosiaalitieteissä katsantokanta on paljon syvempi. Siellä ihmistä pidetään läpikotaisin sosiaalisena olentona riippumatta siitä, millainen tämä on persoonana. Ihminen ei tule toimeen yksinään. Jopa hänen syntymänsä edellyttää toisten panosta. Yksin oleminen ja yksinäisyys ovat kaksi eri asiaa. Yksinäisyyttä voidaan tuntea suuren väkijoukonkin keskellä ja yksin eläjä ei välttämättä tunne yksinäisyyttä autiolla saarellakaan.
Sen sijaan sosiaalisuus ja kulttuurillisuus liittyvät yhteen. Nämä molemmat ovat myös keinoja selviytyä. Vaikka yksilö menisi autiolle saarelle, hän vie sinne omaksumansa kulttuurin. Puolestaan sosiaalisuuttaan yksilö ilmentää siten, että hän pitää itseään "toisena". Tuo "toisena pitäminen" korostuu varsinkin kriisitilanteissa ja silloin, kun ihminen joutuu syystä tai toisesta olemaan yksin. Tuollaisissa tilanteissa ihminen alkaa melko pian puhumaan itselleen tai seuralaisiksi haalimilleen esineille.