Miten ihmeessä pystyy/osaa tehdä oikean päätöksen suhteen jatkumiselle? Olisin heti valmis pistämään tämän suhteen pienelle tauolle jos se olisi mahdollista. Kun on uusioperhe, molemmilla omat lapset edellisistä liitoista, niin heidän takia oltava varma ratkaisusta. Mutta ei täällä saman katon alla pysty kasamaan ajatuksia ja varmistumaan mitä oikeasti tahtoo ja mikä on oikea ratkaisu.
Itse lähdin aikoinaan tähän suhteeseen "liian" nopeasti avioeron jälkeen. (Naimisiin menin nuorena miehen tahdosta ja omasta tyhmyydestä.. Ja ero tuli aika pian, kun miehestä tuli väkivaltaiset piirteet esiin.) Silloin alkuun, avioeron jälkeen oli se tunne, että haluaa kelvata vielä jollekkin. Niin sitä tuli lähdettyä pian "ekan" matkaan.
Meillä on ollut monenlaisia ongelmia alusta lähtien, mutta silloin sitä kaikkea piti kasassa se rakkaus. Olen aina kaivannut hellyyttä ja välittämistä, mutta tässä suhteessa sitä ei koskaan ole ollut. Se oli seksiä tai ei mitään. Ja enää ei siis mitään.. Tuntuu, että meillä ei enää ole muuta yhteistä kuin osoite..
Nyt on puoli vuotta mennyt tavallaan sumussa, enkä mielestäni elä enää elämääni niin kuin pitäisi. Koko elämä on kuin "rutiinia", eikä osaa enää nauttia mistään pienistä asioista, sisältä kuollut. Olen tämän puoli vuotta miettinyt aamuin, päivisin, illoin, koko ajan, mitä teen, mikä on oikein. Ja nyt ne ajatukset on jo unissakin.. Pää hajoo tähän ratkaisun hakemiseen, kun ajatukset ei enää missään muualla ole.
Nyt kun tämän tähän kirjoitti, niin ratkaisu näyttäisi jopa helpolta. Omien lasteni kannalta pitäisi vissiin saada itseni "eloon". Mutta jotenkin ei uskalla, pelottaa, pelottaa ihan helvetisti.. Ja miten kaikki sitten tapahtuu??
Itse lähdin aikoinaan tähän suhteeseen "liian" nopeasti avioeron jälkeen. (Naimisiin menin nuorena miehen tahdosta ja omasta tyhmyydestä.. Ja ero tuli aika pian, kun miehestä tuli väkivaltaiset piirteet esiin.) Silloin alkuun, avioeron jälkeen oli se tunne, että haluaa kelvata vielä jollekkin. Niin sitä tuli lähdettyä pian "ekan" matkaan.
Meillä on ollut monenlaisia ongelmia alusta lähtien, mutta silloin sitä kaikkea piti kasassa se rakkaus. Olen aina kaivannut hellyyttä ja välittämistä, mutta tässä suhteessa sitä ei koskaan ole ollut. Se oli seksiä tai ei mitään. Ja enää ei siis mitään.. Tuntuu, että meillä ei enää ole muuta yhteistä kuin osoite..
Nyt on puoli vuotta mennyt tavallaan sumussa, enkä mielestäni elä enää elämääni niin kuin pitäisi. Koko elämä on kuin "rutiinia", eikä osaa enää nauttia mistään pienistä asioista, sisältä kuollut. Olen tämän puoli vuotta miettinyt aamuin, päivisin, illoin, koko ajan, mitä teen, mikä on oikein. Ja nyt ne ajatukset on jo unissakin.. Pää hajoo tähän ratkaisun hakemiseen, kun ajatukset ei enää missään muualla ole.
Nyt kun tämän tähän kirjoitti, niin ratkaisu näyttäisi jopa helpolta. Omien lasteni kannalta pitäisi vissiin saada itseni "eloon". Mutta jotenkin ei uskalla, pelottaa, pelottaa ihan helvetisti.. Ja miten kaikki sitten tapahtuu??
Vastaukset 6
Vanhimmat
No, kuulostat jo päättäneen mitä haluat, joten sitä sitten toteuttamaan.
Kumppanin kanssa kannattaa keskustella suunnitelmistaan, ellet halua yllättää häntä ikävästi ja epäreilusti. Silloin joudut totta kai myös maksamaan siitä yllätyksestä syntyneen hinnan.
Mieti miltä itsestäsi tuntuisi jos asetelma olisi toisinpäin, miten ja milloin haluaisit, että tuollainen elämänmuutos kerrottaisiin sinulle.
Lasten iästä riippuen kannattaa myös miettiä miten he kenties kokevat jälleen yhden erotilanteen.
Järjestelmällisyyttä se ainakin vaatii, että pääsee tilanteissa eteenpäin. Kauhea sekasorto ajaa sinut kaipaamaan jälleen vain pikaista lohduttajaa, jolloin vanhat kuviot toistavat taas itsensä.
Voi olla, että pohjimmiltani olenkin tehnyt ratkaisun. Pelottaa vaan, miten kaikki tästä eteenpäin ja miten toimia "oikein" kaikkien osapuolten kannalta. Olisihan oikein kertoa ja puhua asiasta heti mutta pelottaa teenkö oikein ja kadunko asiaa joskus myöhemmin. Mies on "tyypillinen" Suomalainen, ei puhu, eikä pussaa, joten tietää, että siitä tulisi pelkkää yksinpuhelua. Ja silloin kun vastapuoli ei puhu sanaakaan, tulee helkutin syyllinen olo. En mä kumminkaan yksin tähän pisteeseen suhdetta oo vieny.
Kyllä miehenkin luulisi tietävän, että kaiki ei ole kohdillaan, mutta siitä en tiedä osaako odottaa, että olen puoli vuotta miettinyt lähtöä. Ehkä, ehkä ei.
Lapsille voisi olla helpotus, että lähdettäisiin, koska tämä uusioperhe ei ole koskaan toiminut tasavertaisena perheenä. "Kaksi eri perhettä saman katon alla." Ainakin vanhempi lapseni (13v) on pari kertaa tän suhteen aikana sanonut rivien välistä, että muutetaan omaan kotiin.
Mun oma pelko on tässä pahin vastustaja ja haluan olla 100%:n varma, että teen oikein. Mutta sitähän en tule koskaan olemaan. Täältä toivon saavani hyviä neuvoja, sekä rohkaisuja päätöksen tekoon, ym. jotta voin edes hieman päästä peloistani.
Tosiasiat:
Kuulustat olevasi varsinainen idioottien mangneetti. Nyt tiedostat sen jo itsekkin.
Tiedostat myoskin sen että sinulta täydellisesti puuttuu aivokapasiteetti valita sinulle sopivaa aviokumppania. Lisääntymisen taidon sinä kuitenkin osaat. Oli kumppani kuin kumppani.
Tällä hetkellä:
Sinä olet huonoista valinnoistasi huolimatta järjestänyt itsesi ja lapsesi tilanteeseen jossa kaikki kärsivät. Sekä omat lapsesi että (todennäkoisimmin) miehen lapset. Sinä (huolellisesti ja tahallaan aikaasaadulla) tyytymättomällä käytokselläsi myrkytät koko kodin ilmapiirin.
Kuinka korjata asia:
Alat tietoisesti katsomaan perhettänne kokonaisuutena. Tee, vaikka vasten tahtoasi, iloisia ja mieltä ylentäviä asioita lastenne kanssa. HE ovat tärkein tekijä teidän yhtälossänne!!!!! Lapsillenne kuuluu rakastava ja huomaavainen kodin ilmapiiri.
Mariset seksin puutteeta miehesi kanssa. Yllätys yllätys ---- seksin puutteeseen ei kukaan ole vielä kuollut!!!!!!!!!!
Kaipaat hellyyttä. Mihän jos hetkeksi unohtaisit itsesi ja ajattelist aivan pikkuisen muita! Kohdista huomiosi lapsiinne, heiltä aivan pursuaa rakkautta, hellyytä ja huomiota! Osoita energiasi sinne minne se kuuluu ja jotka sitä eniten tarvitsevat! Lapsenne!!!
Jos kaikesta huolimatta tunnet että ette kykene asumaan uusioperheenä, sinun on aivan rauhallisella äänellä ilmoitettava siitä miehellesi. Ilman sen syytelemättä ketään. Myonnät tehneesi valtavan virheen ja tiedostat että kumpikin aikuinen omine lapsineen eläisi paremmin erottuanne.
Muuttaessasi omaan (vaikka se olisi vain yksi vaatimaton alivuokralaishuone) asuntoon lastesi kanssa, pidä huoli että et taas ala laukkaamaan miesten perässä kuten tähän asti olet tehnyt!
Jätä se homma kiimaisile koirille!
Sinun huolellisesti ja harkiten hankkimat lapsesi tarvitsevat sinua 100% huolehtivaisena äitinä., äitinä joka tekee kaikkensa lasten koulutuksen eteen, ohjaa heitä kotitehtävissä, harrastuksissa ja joka käyttää oman energiansa tekemänsä jälkikasvun eteenpäin viemiseen - sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Sinun ON luotava rakastettava ja positiivinen ilmapiiri huolellisesti ja tarkoituksella hankkimillesi lapsille!
Jos todella hoidat edes tuon tehtävän asiaankuuluvan kunnollisesti , sinulle ei edes jää aikaa laukata Urhojen perässä!
JA lopeta tuo ruikutus ja itsesääli, sinä aikuisena olet tehnyt tarkoituksella jo tarpeeksi typeriä valintoja. Nyt on korkea aika muuttaa kurssia oikeaan suuntaan ja alkaa ottamaan vastuuta jo tehdyistä teoista. Lapsistasi, ennenkaikkea!
Rakastatko miestäsi, rakastaako miehesi sinua..Todella? Aidosti?
Vai oletteko tottumuksesta yhdessä, siitä ettei kumpikaan tahdo olla yksin?
On oltava joku rinnalla?
Oletteko rakastuneet toisiinne vain siksi, että on "viimeinen" mahdollisuus rakastua johonkin, ajatus siitä että aika loppuu kesken kumppanin löytämiseen.
Jos aitoa rakkautta on puolin toisin, jatkaisin suhteessa ja en pitäisi enää suhdetta/toista osapuolta itsestäänselvyytenä, jokaista suhdetta tulee vaalia ja "ruokkia", ei mielenkiinto toiseen säily, jos ajatellaan näin "olen saanut jo hänet, hän on aina rinnallani, JOTEN minun ei tarvitse enää vaivautua osoittamaan hänelle rakkauttani, kertomaan kuinka ihana hän on, antamaan joka päivä suukon ja sulkemaan illalla halaukseen. Tämä kannattaisi kertoa myös miehellesi. Lakastuuhan se kukkakin kastelematta.
siellä jossain välin taas antoi neuvoa nainen joka luultavasti ei ole äiti ja jos on niin on elänyt elämäänsä onnellisesti miehensä kanssa! ei ole koskaan ottanut vastaan iskuja mieheltä ei ole koskaan kokenut pelkäävänsä miestä jota rakastaa! ja luultavimmin ei ole ollut mukana erossa lasten kanssa! ei siinä silti h*l*e*i* hyvä neuvomaan! tosiasiassa vaan lyttää itse tuntoja! mielestäsi siis yksin huoltaja on huora joka laukkaa miesten perässä! sinunko mielestäsi suhteessa ollaan sitte vaikka kuoleman pelossa jottei tartte erota! et ole luultavasti kokenut näitä asioita joten älä tule neuvomaan sen kokeneita!! itselläni ei ole lapsia olen lapsi vielä itsekkin mutta olen ollut useassa erossa mukana lapsena ja aina kunnioittanut ja ollut iloinen siitä että äiti on uskaltanut lähteä pahoista suhteista pois ne suhteet ja tapahtumat eivät ole hänen syytään nyt hän on 50v ja onnellisena ollut jo pari vuotta miehensä kanssa jolla on myös omat lapset mutta he elävät etä suhteessa mikä on äidin tilanteessa paras sillä kotona asuu vielä kolme lasta minä olen ainut maailmalla :) tuossa minun ero tarinani http://keskustelu.suomi24.fi/node/11208902 minun ehdotukseni on että sanot miehellesi kirjoitat hänelle kirjeen luettavaksi ja asioita mietittäväksi sekä keskustelet lastesi kanssa mitä mieltä he ovat että olet vähän miettinyt eroa ja kertoisit selkeästi mitä se tarkoittaa :) kyllä sinä tästä selviät :) lasten etua kannattaa toki ajatella aina mutta tiskirätiksi ei kannata kotiin jäädä ja yh äiditkin ovat oikeutettuja rakkauden etsimiseen löytämiseen ja kokeilemiseen kuten kaikki muutkin :) sillä erotuksella tietenkin että lapset huomioidaan mutta onhan se totta että jos aina vain ja ainoastaan mietitään lasten etua niin kasvatamme itsekkäitä lapsia jotka nostavat aina oman etunsa muiden edelle koska ovat tottuneet siihen pettymyksiin ei kukaan kuole taka iskut ovat lapsellekkin loppujenlopuksi hyvästä sillä niitä pettymyksiä ja elämän muutoksia täynnähän tämä maailmakin loppujen lopuksi on kysymys vain on että miten selvitä niistä :)
Voi lapsi pienoinen!
Ihan sydäntä repii kuulla kokemuksiasi kasvuaikanasi.
"ollut iloinen siitä että äiti on uskaltanut lähteä pahoista suhteista pois ne suhteet ja tapahtumat eivät ole hänen syytään"
Uskotko todella että aikuiset naiset pakotetaan, veitsi kaulalla , valitsemaan pahoinpitelijä miehiä puolisoikseen?
Uskotko että aikuiset naiset ovat kuin kuolleiden puiden kuolleita lehtiä jotka "ajautuvat" pahoinpitelijoiden seuralaisiksi?
Uskotko että aikuisilla naisilla ei ole minkään valtakunnan oikeutta valita miehiä jotka arvostavat, kunnioittavat ja kohtelevat kauniilla tavalla puolisoitaan.Miehiä jotka ovat luotettavia ja joiden kanssa voi rakentaa turvallisen tulevaisuuden?
Uskotko että suurin osa aikuisten naisten valistemista miehista ovat petoja ja pahoinpitelijoitä?
Uskotko että on oikein naisten synnyttää lapsia pahojen ja ilkeiden miesten kanssa? Miesten jotka heittävät heidät pellolle tai naiset lastensa kanssa itse juoksevat pakoon pelastaakseen henkensä?
Jos vastauksesi noihin kaikkiin tai yhteenkään on myonteinen, olet KAMMOTTAVAN väärässä!
Meille kaikille, niin miehille kuin naisille, on Luoja viisudessaan lahjoittanut kyvyn ajatella, tehdä itsenäisiä päätoksiä ja valintoja!
Kenenkään naisen EI! EI! EI! tarvitse valita hakkaajaa, valehtelijaa, pahoinpitelijää seurakseen!
Liian usein kuitenkin tapahtuu että nainen (miksei mieskin) jo valitsemishetkellä näkee hulmuavat varoitusliput, tietää valintansa olevan väärä ja tuottavan surua, mutta "minä haaaaaaaaaaaaaaaaaluan tätä just nyt, viis huomisesta" periaatteella huolellisesti tehdään juuri tuo typerä ja haavoittava valinta.
Elämä, joka voi olla niin kaunis, antoisa ja rakentava, huolelliseti käännetään pahaksi, surua tuottavaksi ja ilkeäksi. Vain viitsimättä nähdä vaivaa ajatella ja valita JO tietämällään tavalla oikeita valintoja.