"In-your-face" -päivän kunniaksi runo muille ainaisiksi seinäruusuiksi jääville. Ei ole omaa keksintöä ja vähän vanhemmasta päästä, mutta jotenkin sattuva. Sopinee sekä miehille että naisille, vaikka tarinan päähenkilö onkin nuori tyttö.
Tässä siis "Elviira" tasan sadan vuoden takaa. Ajat muuttuvat, tietyt asiat eivät...
Olaf Bull, Norja, 1883- 1933
Elviira (1913)
Vähän jälkeen uudenvuoden
sitä juhlaa varrottiin,
ja painettu kaikki kutsut
oli kortteihin kiiltäviin.
He kutsuivat myös Elviiran,
punapäisen huiskaleen,
ylen laihoine säärinensä
ja paksuine huulineen.
Pani työhön usko ja toivo
kädet äidin ahkeran,
pian putos silkkiä, nauhaa
alas kengille Elviiran.
_ _ _
Ovat viulut tottuneita
ja ne tietävät vanhastaan,
miten silloin ”kun rakkaus kuolee”
sydän riutuen tanssitaan…
Ja nuoret salissa riemun
kun liukuvat nauttien,
he riutuen tuntevat aina
tuon tuskan suloisen.
Mutta kaukana seinustalla
ylen ujona piilossa
on äitinsä näköinen tyttö,
laiha ja kalpea –
Tukan punaisen tupsun alta
ja kumartuneena pää
hän pienin, väijyvin silmin
joka paria tähyää.
Hän istuu laihoin poskin
ja viuhkaa löyhyttäen.
Näin luulottelee varmaan
tuo lapsi poloinen:
suu hymyssä jos hän istuu,
vähän taivutettuna pää,
niin luullaan: valssin jälkeen
hän hiukan levähtää!
_ _ _
Ja katsetta jännittynyttä
ei rauhaan hän päästää voi
edes silloin, kun riutuen vihdoin
viimeinen valssi soi.
Salin halki kun hyrskysi sitten
sen akordi viimeinen,
veti hiljaa järjestykseen
hän puseron helmuksen,
ja huulille sulottomille
tuli huokaukseton
väre tuskan pienen pieni,
ja se aina kaunis on.
Tässä siis "Elviira" tasan sadan vuoden takaa. Ajat muuttuvat, tietyt asiat eivät...
Olaf Bull, Norja, 1883- 1933
Elviira (1913)
Vähän jälkeen uudenvuoden
sitä juhlaa varrottiin,
ja painettu kaikki kutsut
oli kortteihin kiiltäviin.
He kutsuivat myös Elviiran,
punapäisen huiskaleen,
ylen laihoine säärinensä
ja paksuine huulineen.
Pani työhön usko ja toivo
kädet äidin ahkeran,
pian putos silkkiä, nauhaa
alas kengille Elviiran.
_ _ _
Ovat viulut tottuneita
ja ne tietävät vanhastaan,
miten silloin ”kun rakkaus kuolee”
sydän riutuen tanssitaan…
Ja nuoret salissa riemun
kun liukuvat nauttien,
he riutuen tuntevat aina
tuon tuskan suloisen.
Mutta kaukana seinustalla
ylen ujona piilossa
on äitinsä näköinen tyttö,
laiha ja kalpea –
Tukan punaisen tupsun alta
ja kumartuneena pää
hän pienin, väijyvin silmin
joka paria tähyää.
Hän istuu laihoin poskin
ja viuhkaa löyhyttäen.
Näin luulottelee varmaan
tuo lapsi poloinen:
suu hymyssä jos hän istuu,
vähän taivutettuna pää,
niin luullaan: valssin jälkeen
hän hiukan levähtää!
_ _ _
Ja katsetta jännittynyttä
ei rauhaan hän päästää voi
edes silloin, kun riutuen vihdoin
viimeinen valssi soi.
Salin halki kun hyrskysi sitten
sen akordi viimeinen,
veti hiljaa järjestykseen
hän puseron helmuksen,
ja huulille sulottomille
tuli huokaukseton
väre tuskan pienen pieni,
ja se aina kaunis on.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No mutta, tämähän oli hyvä. Norjalainen naisvastine Kailaan rammalle pojalle. Herätti joitain nostalgisia muistoja teinivuosilta, vaikka päähenkilönä olikin tyttö.
Jos jotain kritiikkiä pitää esittää, niin runosta puuttuvat käsitteet ähkijä, käytetty nainen, atm, ytm, panoeino ja kurppa. Jos runoa hieman parantelisi ja modernisoisi sirottelemalla noita sekaan, niin eiköhän alkaisi kommenttejakin kirvota.
Eipä tähän sen kummempia kommentteja tarvitse. Ajattelin vain laittaa runon tänne, kun aihe liippaa tällä palstalla monen keskustelun pohjalla olevaa kysymystä "miksi minä en kelpaa?"
Ihmiskunnalla on ollut samat surut kautta aikojen.
Enpä malttanut olla tarttumatta tähän, tässä yksi modernisoitu versio (joskin poikkeaa sanomaltaan alkuperäisestä):
Vähän jälkeen avioeron
sitä palstaa minulle mainostettiin:
”Yli yhden käyttämä nainen,
tee tutkimusmatka sinkkuuden ytimiin.”
He kertoivat minulle ähkijöistä,
jyystäjistä nahkapäisistä,
kauluspaitaisista panoeinoista
bemariapinoiden keinoista lieroista.
Joutui koetukselle usko ja toivo
hyvyyteen ihmisen,
jo työkaverissa kuvittelin
näkeväni piirteet pelimiehen.
Ovat kurpat tottuneita
ja he tietävät vanhastaan,
miten silloin kun naiivius kuolee
sydän nauraen ätmiä halveerataan…
Ja ätmit nurkissa luikkien
kun haukkuvat ilkkuen,
uutta tulijaa tervehtivät
edes neitsythu*raa huoli en!
Mutta kaukana seinustalla
ymmällään ja ulkopuolinen
olin tulija uutukainen,
tätä vihan määrää ymmärrä en.
Kilpenä itsetunto tervein
ja suoja anonymiteetin
seurasin diskurssia palstan
kuin tutkija muukalainen.
Mielin idealistisin
vastailin viesteihin.
Näin uskon edelleen,
tuohon vihaan mukaan lähde en!
Tuloksena tutkimuksen,
kummastus häivähtää,
ajoittaisen asiallisesta
keskustelu hetkessä idiotismiin kierähtää.
Keitä ovat palstalaiset nää
oma alakulttuurinsa onko tää...
ytmit ja ätmit, turhista turhin jaottelu tuo
jos edes joskus ihminen löytäisi ihmisen luo.
Mieleni halki kun hyrskysi sitten
se myrsky viimeisin,
veti ajatukseni järjestykseen
olemus syvin sinkkuuden,
ja huulille suloisimmille
tuli väre oivalluksen,
kovin lyhyt voi matka olla
välillä vapauden ja yksinäisyyden.
Tapasin kerran norjalaisen naisen. Hän näytti tuhkimolta ja oli ystävällinen. Hän oli ehkä myös hieman lapsellinen tai yksinkertainen mutta kuitenkin viehättävä. Anelin ettei hän lähtisi kun olimme kaupungille mutta hän sanoi että "I'm going home" tms. vaikka eihän se ollut edes kotimaassa. Mutta sen jälkeen hän seuraavana päivänä tuli vielä juttelemaan kanssani.