Itsensä vahingoittaminen

Kerran oon "viillelly". Oli kovat riidat äidin kanssa, menin huoneeseeni, ja halusin kokeille tahdonvoimaani, että kuinka syvälle saan raavittua käteeni. Haava tulehtui ja jäi syvät arvet...

Oon villelly muutamia kertoja nyt yhdeksännellä luokalla. Minäkin aluksi vain kokeilin veitsellä, mutta myöhemmin sheiverin terällä todella useati. Itsekkin yritän peitellä jälkiä ja ''häpeä'' niitä, vaikka se on helpottanut tavalla tai toisella tuskaa mikä on elämääni varjostanut jo jonkin aikaa. Se tuntuu jollain tapaa koukuttavalta ja hyvätlä vaikkei se sitä olekkaan :(

Itse olen 13-vuotiaasta viillellyt, eli kohta kolme vuotta. Minulla on todettu vaikeaa masennusta, jonka takia olen muutaman kerran osastollakin ollut. Alussa viiltely oli lähinnä huomiohakuista, vaivihkaa vetänyt hihaa ylemmäs jotta kaverit huomaisivat. Sitten viiltelystä tuli päivittäistä, ja aloin myös pitämään viillot salassa. Sitten koulun terveydenhoitaja huomasi haavat, ja voin sanoa, että se päivä oli elämäni tähän mennessä paras päivä. Nykyäänkin viiltelen, enkä yritä esitellä haavoja muille, en tahallani enkä "vahingossa".

Kokeile lävistysneulaa partaterän sijaan! Pienemmät arvet ja jos on apteekista ostettu neula niin sen steriilimpi ja parempi. Tuloksena on enemmän tai vähemän hienoja lävistyksiä tai pienenpieniä haavoja, joita on vaikea huomata.

Olen tehnyt itse itselleni muutamia lävistyksiä, mutten vahingoittaakseni itseäni vaan tavoitteena oli nimenomaan se lävistys.. Se adrenaliini, mikä syntyy neulan painautuessa ruston läpi, tuottaa sanoinkuvaamattoman tunteen!

Joku trigger-warning alussa olis varmasti ollut paikoillaan. Oon sitä mieltä, että viiltelystäkin saa ja pitää puhua, mutta kannattaa miettiä, mitä kaikkea kirjoittaa. Omat kokemukset saa varmasti kerrottua ilman, että mainitsee viiltojen syvyyden/paljouden tai listaa monta muuta tapaa satuttaa itseään.

En jaksa kertoa omista haavoistani, halusin vain muistuttaa, että täällä liikkuu aika nuortakin porukkaa. Kukaan itseään vahingoittanut tuskin toivoo toisten ottavan mallia itsestään...

Aiemmin viiltelin satunnaisesti, jonka jälkeen rupesin raapimaan kättä, johon jäiki tosi helposti arpia (joista on kyseltyki). Pikkuhiljaa onnistuin lopettaa mutta puolisen vuotta sitte rupesin taas viiltelee aktiivisesti.
En pidä itteeni huomion kerjääjänä, ranteisiin en terällä koske ja yritän kontrolloida, että pysyttelisin vaan tietyssä paikassa. Onha noista arpiaki tullu, en vaan oo antanu parantuu vaan revin jatkuvasti auki tai vedän päälle uusia jälkiä.

Enkä kyllä kellekään suosittele.

itse olen 12-vuotias, ja viiltelin ekan kerran ihan vain sen takii, ku halusin tietää mille se tuntu. sillo viillot ei ollu syviä, eikä niistä jäänyt arpia.
joulukuussa sit vain jotain tapahtu. en tajuu, mulla ei oikeestaan ole edes kotona minkäänlaisia ongelmia, eikä koulussa. (jos ei oteta huomioon mutsin ja faijan eroo, mutsin joka päivästä ragee, kavereiden haukkumista ja muuta sellasta) mut silti, ajauduin siihen.
mulla oli sillon joku sellane "säätö" joka sit haukku mut pystyyn ja sillee. viilsin sen nimen mun käteen. arvet näkyy vieläki selvästi, vaikka ovatkin uudempien viiltojen alla. ja niin, jäin vähän niinkuin koukkuun viiltelyyn, siitä lähtien viiltelin viikonloppuisin, ja pakotin itseni sen jälkeen nykimään niitä haavoja kynsillä, että sattuisi.
yhessä vaiheessa "jouduin" lopettamaan, koska mulla oli koulun uinnit. sen jälkeen en olekaan viillellyt, vaikka kovasti tekisi mieli.

olen niin kateellinen tytöille, joiden kädet ovat kauniin sileät. toivon että en olisi koskaan itselleni tehnyt näin. olin tyhmä.
mut jokainen, joka on satuttanut itseään. stay strong.

Viiltelin ensimmäisen kerran 5. luokalla. Sillon mua kiusattiin; haukuttiin, potkittiin tönittiin etc. Sitten se vaan jatku ja jatku. Kyllä mua kaduttaa, että aloin tehä jotain niin typerää (ne vanhimmatkin arvet näkyy vielä), mutta mä en vaan osaa lopettaa. Jossain vaiheessa rupesin hakkaamaan itteäni ja saatoin joskus litistää mun jalan jonku alle (kerran jätin sen vaatekaapin alle). Tiedän, kuulostan ihan idiootilta.. Mutta mieluummin mä satutan itteäni, kuin jotain mun läheisiä.

mä alotin viiltelee koska mun paras kaveri teki niin.. mulla on ihan hyvä elämä en vaa osaa lopettaa itteni satuttamista. Kuulostaa oudolt mut mä tykkään kivusta:d jalat on täynnä viiltoi nii en voi käyttää shortsei kesäl se vähä ärsyttää. Sit kans tumppaan röökin kätee siit lähtee sellanen adredaliinipiikki et huhhuh
Must tuntuu et pilaan "oikeitten" viilteliöitten maineen, taisiis ku mul ei oo mitää syytä viillellä. Anteeks

Mulla on jotenkin "hyvä" itsetunto.. En voi kuvitellakkaan satuttavani itseäni. Oon kerran yrittänyt tehdä aakkosia, mut totesin, et sattuu iha hitosti, kun siinä onnistuu.

Vihaan kipua

ite alotin viiltelemisen vuos sitten. kauheen riidan päätteeks menin omaan huoneeseen ja näin sakset siinä pöydällä. tein vaan pari mitätöntä viiltoa. myöhemmin kun tuli vaikeuksia koulussa, löysin mattopuukon terän ja pesin sen. en tiiä mikä siinä oli, mutta tein oikeeseen käteen muutaman viillon ja arvet näkyy vieläkin. pidin aina ne piilossa, ja pidän vieläkin, koska en minä huomiota halua. pystyn vain keskittymään ja rauhoittumaan. aina kun mulle tuli paha olo, otin mattoveiten terän ja viilsin käteeni. myöhemmin tajusin että piilottelu on vaikeampaa kuin luulin. yksi päivä otin sitten terän ja viiltelin jalkoja. ne on ihan kauheat nyt. ei. älkää tehkä sitä. yksi parhaista viiltelypaikoista on nilkan sisäpuoli. siellä on muutama syvä haava. äitini tosin on alkanut epäilemään.... en mennyt uinteihin, hän näki käteni ja epäilee. mutta ihan sama kai tuo on, nimittäin olen lopettanut! :) en halua terapeutille/terkkarille tms.

olen tosiaan lopettanut tovi sitten, ja siitä saan kiittää upeaa ystävääni. hän aina kuuntelee

itse aloitin kuudennen luokan keskivaiheilla kun perheessä riideltiin yms. tietysti se sitten tuntu kamalalta. oli sillon niin paska olo että oli pakko satuttaa itteeni jollain joten 'raavin' ihoani puukolla. eihaän siitä mitään kunnon jälkiä tullut mutta kyllä äiti huomas.. sillon äiti sano ettei haluu nähä mitään tollasta enään koskaan. sillon mulla oli asiat aika hyvin ja jäljet lähti. vähän ennen kesää sitten vedin taas pari viiltoa ranteeseen. niistä tuli vähän syvempiä kuin aikaisemmin. seiskan alussa alotin taas ja tällä kertaa sheiverin terällä, ja siitähän tuli isomman jäljet. en ekaksi uskoltanut kuin pinnalta vain mutta kun paska olo paheni ja paheni niin viilsin vaan syvemmälle ja siitäkään ei oo kun pari päivää. myös lähipäivinä tein jotain mitä en olisi uskonut ikinä tekevän ittelleni. kuristin itseäni kaulasta että oli vaikea hengittää... :( haluisin kertoa jollekkin viiltelystäni ja pahasta olostani mutta en tiedä kenelle

Suunnilleen vuos sitten viiltelin ekan kerran. Masennusta siinä oli ja vieläki on. Nyt oon yrittäny kovasti etten viiltele ja nyt oon pysyny siitä poissa muutaman kuukauden ainaki. Harmittaa noi arvet, ne muistuttaa mua aina huonosta olosta siitä mitä oon voinu itelleni tehä ja siis ku kesällä yritin itsaria... Yks kaveri ja psykologini tietää. Yritän nyt vaa pysyy sillee etten tee enää nii. Pari kertaa kylläki sitte kuuman tulitikun painoin ihoo... Mut yritän kovasti mut se on jännä et kuinka paljon haluis tehä nii kui yrittää muistella et auttokse oloo.

Heippa kaikille!

Puhutte täällä hyvin vakavasta asiasta. Monet teistä ovat maininneetkin, että ovat tajunneet, ettei viiltely auta omaan pahaan oloon, kenties vain lisää sitä.

Toivottavasti kaikki löydätte jonkun kanavan puhua vaikkapa omalle ystävälle, tutulle tai vaikkapa koulun terveyshoitajalle/psykologille. Netistä löytyy myös auttavaa tukea, esim. kriisikeskus netissä järjestää päivystysaikoja chatissa, joissa voit luottamuksellisesti keskustella Tukinetin koulutettujen yhteyshenkilöiden kanssa (www.tukinet.net)

Tsemppiä kaikille pimenevään syksyyn :)
Terveisin Nettisaapaspäivystäjät Jyväskylästä

Oon -01 tyttö mus ei ulkosesti näy mitää emo-piirteitä niin vaan emot ei tee näin
Viiltelin ekan kerran keväällä.Sit kesä suju aika hyvin mut sitteku tuli syksy...Tää alko karata käsistä. Mun oikeessa jalassa oli vähintää 150 viiltoo(näin lähekkäin iiiiiiiii).Kummiskin semmosia et tuli verta ja osasta tuli syviä. Sit viiltelin mahaan ja "panostin"enemmän reiteen. Siinä (1kk) ehti vanhat viillot polven alapuolelt lähtee,ja viimeviikonloppuna vihastuin niin paljon et tein noin 70 viiltoo. Mä oon syksyn alussa sanonu asiasta terkalle. Meiän terkka vaikuttaa kamalalt, mut oikeesti se on tosi ymmärtäväinen ja osaa auttaa. Mä käyn kerran viikossa sen luona puhumassa asiasta.Nyt 3 päivän päästä on lääkärintarkatus,se siis kattoo et viillot ei oo tulehtuneita tai sillee. Joudun jonnekki psygologille sit myöhemmin. Mun kaverin äiti kiristi muo kertomaa asiast mun vanhemmille ja mä kerroin ja siitä tuli mun elämän kamalin päivä,nykyään ei yksityisyyttä,en pääse yksin suihkuu ja siks mä laitan joka aamu mun jalkaa peitevoidetta ja puuteria. Kannattaa oikeesti kertoa jollekki mut ehkä vanhemmille ei,riippuu vanhemmista.Mut suosittelen terkkaa:) nomut älkää ihmetelkö et kopsaan tän koska avaan täst uuen keskustelun.Jos joku teist ei oo viillelly älkää missään nimessä viillelkö,jäätte koukkuun ja aina vaan pahenee ja pahenee;( No hyvää halloweenii:)

Itse menetän hermoni ja menen yksin huoneeseen ja hakkaan nyrkeillä omaa päätä useita kertoja jonka jälkeen kovaa päänsärkyä. Olen nyt lähiaikoina pystynyt hallitsemaan raivoni. Jonkun esineen kovaa puristaminen vie vihan pois. Nyt sitten kun aamulla koitan lähteä kouluun tulee tunne että sehän on ihan turhaa jne.. ja olenkin lintsannut useita päiviä. Viikkoja. Kai lääkäriin pitäisi mennä....

Olen -92 syntynyt. Ensimmäisen kerran pahoinpitelin itseäni raapimalla muistaakseni -05, ukki oli vasta kuollut ja mummo sairastunut vakavaan syöpään ja kuolema oli taattu. Perheessä ei ole koskaan pystytty avoimesti puhumaan tunteista, joten purin ahdistuksen itseeni.

Ekan kerran viiltelin -07. Tein sen sillon huvikseni, mietin mille tuntuisi. Edelleen vähän kadun sitä iltaa, kun lähdin kokeilemaan sitä. Jo parin viikon jälkeen ensimmäisestä kerrasta menin koulupsykologille. En tiennyt miten kertoa, että haluan ajan, näytin vain käsivarsiani ja sanoin, että mulla on ongelma. Kävin muutaman kuukauden psykologilla, sain sinä aikana ekan poikaystävän ja ajattelin että ongelmat loppui siihen. Satunnaisia kertoja oli vielä sen jälkeen muutamana vuotena.

Vuonna 2010, oli abisyksy menossa ja huomasin jälleen masennuksen ja ahdistuksen piirteitä ja hakeuduin saman tien samalle psykologille. Viiltelin satunnaisesti vuoden ajan aina kun ahdistus ja sisäinen kipu/tunnottomuus iski liian kovaksi. Keväällä koin voivani jälleen hyvin.

No mutta ei. Kesällä 2012 vietin kunnon sinkkuilukesän enkä katunut tekojani tai sitä kuinka satutin kavereitani. Syksyllä kaikki kaatui niskaan. Raavin itseäni, niskaani lähinnä, sekä viiltelin reisiä ja kylkiä (olin oppinut, että käsivarsista jäljet näkyvät liian helposti). Aloin jälleen käymään psykologilla ja käyn yhä edelleen. Vaikka viime viiltelystä on jo yli vuosi.

Sain ennen joulua b-lausunnon psykiatrilta, joka oikeuttaa minut Kelan korvaamaan psykoterapiaan. B-lausunto auttaa siis, kun opiskeluni yliopistossa eivät mene sitä tahtia mitä pitäisi, koska en yksinkertaisesti pysty keskittymään opiskeluun. Viimesin kerta kun raavin itseäni oli viime lauantaina. Jouduin tilanteeseen, missä en nähny poispääsyä muutoin kun tekemällä sen.


Tällä kaikella mä haluan vain kertoa sen, että siihen oikeasti jää koko aika vaan pahemmin koukkuun. En näe viiltelyssä tai itsensä satuttamisessa sinällään mitään pahaa (tai siis että en tuomitse ketään, joka niin tekee), mutta se, että ymmärtäisi sen että eihän sen nyt niin pitäisi mennä. Psykologille on todella helppo päästä niin peruskoulussa, lukiossa kuin yliopistossakin. Ja ainakin ite kokenut sen todella hyödyllisenä. Oon täysin sitä mieltä, että vanhemmat on jossain vaiheessa kussu mun kasvattamisen, mutta eipä sille mitään voi.

En häpeä yhtään sitä, että alotan terapian. Olen lähinnä ilonen, koska mä oon pitkään tienny etten voi hyvin ja että parempiakin tapoja tunteiden käsittelyyn pitäis olla kuin ittensä satuttaminen. En oo pystyny koskaan porukoille kertomaan mun pahasta olosta ja kaikki ne vuodet, kun oon viillelly tai raapinut itseäni oon peitelly kaiken ja valehellu, että kaikki on hyvin.

Jos vanhemmille kertominen tuntuu mahdottomalle niin muistakaa, että psykologeilla on vaitiolovelvollisuus. Ne saattaa ehdottaa vanhemmille kertomista, mutta se ei ole pakollista. Tärkeintä olisi, että ne tunteet sais hallintaan. Joten koettakaa löytää joku kanava, että pääsisitte juttelemaan jollekin joka oikeasti osaa esittää oikeat kysymykset.

Olen 11.w olen viiltänyt noin neljä kertaa mutta sina tein yli 20. Ekan kerran viiltelin tänä syksynä. Silloin yksi kavereistani meni yli rajan sillon pamahdin purkasin ahdistuksen veitseen ja itseeni. Sen jälkeen meniheetki kun tartuin veitseen. Sitä seurava kerta tuli nopeasti ja sit uudestaan ja uudestaan. Viimeks toissa päivänä viiltelin kaverini suuttu ja itse viilsi myös. Kaikki luokkalaiseni ovat myös villelleet minun ensimmäisen kerran jälkee. Eli kaikki en niitten viiltely alkoi minusta. En ikinä ole edes kuvitellut viiltelemällä hakea huomiota jota kaverini tekee. Itse viiltelen aina ahdistukseen. En haluisi mutta päässäni äänet hokee Viillä Viillä mutta yritän vähentää koko ajan mutta se ei oke hirveän helppoa.

Älkää nyt tonkiko tätä, uusia keskusteluja tästä aiheesta on tuhansia. Mutta sen vain sanon, että aikusena aika helvetin noloa kun on viiltelyarpia.

Olin vasta 10v kun ensimmäisen kerran viiltelin itteeni, ne oli vaan aluks ihan pintanaarmuja mut sitte siitä alko menee syvemmäks, viiltelin reiteen, nilkkoihin, käsivarsiin ja ranteisiin. Mut sitte lopetin kun äiti sai tietää. Kadun edelleen sitä että viiltelin koska siitä jäi näkyvät arvet.

itse olen polttanut ja poltan edelleen itseäni aluksi poltosta ei jäänyt jälkiä koska en kuumentanut sytkäriä niin kuumaksi akaa kului ja jälkiä alkoi jäämään häpeän jälkiä ja voin sanoo et en alottanut koska se on ”trendi” vaan alotin aidon pahan olon takia. ylpeä en ole.