3kympin kriisiä vai jotain muuta?

Olen 29-vuotias nainen, 3 alle 10-vuotiaan lapsen äiti ja 42-vuotiaan miehen vaimo. Vanhin lapsistamme on 8, täyttää kesällä 9.
Viime kesästä lähtien minulla on ollut tunne, että en ole onnellinen. Aloitin syksyllä vuorotyön, mieheni on myös vuorotyöissä, näemme melko harvoin. Jätämme lappuja pöydälle koskien lasten hoitopäiviä ja harrastuksia. Emme juuri koskaan riitelee, muttemme tee mitään muutakaan. Syksyllä virittelimme keskustelua suhteemme tasosta, tuolloin mies oli vain sitä mieltä, että uusi työni on aiheuttanut sen. ettei minua kiinnosta mikään parisuhteessamme. Yritin tuolloin kertoa miehelle, että minulla on sellainen tunne, että olemme kuin sisko ja veli, tai parhaat kaverukset saman katon alla. En halua edes, että mieheni koskettaa minua, koska se ällöttää... Tuolloin mieheni vain totesi, että kyllä tämä tästä. Niin uskoin minäkin, onhan niitä vaiheita ollut, ettei toinen kiinnosta lainkaan. Syksyn mittaa ja talven tullessa tunne vain vahvistui, rakastan miestäni kuin veljeäni, en miehenäni. Jälleen keskustelimme, mietimme jo, että toinen meistä muuttaisi hetkeksi pois ja katsoisimme tilannetta uudelleen. Sanoista ei ryhdytty tekoihin ja olemme edelleen samassa tilanteessa. Mieheni uskoo, että kun antaa ajan kulua, kaikki on hyvin, minulla taas vahvistuu koko ajan tunne, että tämä oli tässä.
Olemme olleet yhdessä 11-vuotta, naimisissa 7. Naimisiin mennessä olin varma, että olen mieheni kanssa loppuelämän, nyt en niinkään.
Vaikka olen mielessäni pohtinut paljon jo eroa, sitä kuinka hoidamme lapsemme, missä asuisimme yms. en silti tiedä, pystynkö siihen. Pystynkö tekemään lapsilleni sen, että heidän kotinsa, perheensä hajoaa. Pysytnkö tekemään miehelleni sen, että lähtisin? Tiedän ja olemme asiasta keskustelleetkin, että pystyisimme olemaan ystäviä eromme jälkeenkin, tiedän että lapset tulisivat näkemään isäänsä niin paljon kuin vain haluavat, mutta silti. Onko minusta siihen, asumaan yksin kolmen lapseni kanssa? Entäpä, mitä muut sanovat, sukulaiset ja ystävät? Kestänkö sen häpeän tunteen, kun kaikki juoruavat pienellä kylällämme asioistamme?
Mietin usein, onko tämä sitä kuuluisaa 3kympin kriisiä, ja katsonko vain muutaman vuoden eteenpäin. Nauranko parin vuoden päästä kriisilleni, vai itkenkö sitä, etten koskaan uskaltanut lähteä ja tuntea eläväni?

Hankalia ajatuksia pääni sisällä pyörii..
9418
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 9

Vanhimmat

Se vika että olet ne lapset tehnyt liian nuorena ja vastanyt kannattaisi niitä lapsia tehdä mutta kun tuossa iässä jo kolme lasta ja vanhin jo 9v niin olet melkein teininä tehnyt laspt ja se nuoruus ja vapaus on jäänyt elämättä. Ihmiset itsenäistyvät kunnolla siina 30 kympin paikkeilla ja silloin mietitään kaikkea elämässä ja huomattan että se oma elämä on ohi kun on perhe perustettu liian nuorena ja kohta ollaan toisella kierroksella ja liikaa lapsia. Itse miehenä tulin isäksi 34v ja oikea aika oli ja onneksi lapsia vain yksi ja voiton puolella kun lapsi jo 18v että silleen. Ei rupea enää menojalkaa vipottamaan kun on viettänyt nuorempana rittävästi sinkkuaikaa ja naisia ollut riittävästi.

Äänestä

Kauheaa kuinka olet niin nuorena mennyt ottamaan itseäni noin paljon vanhemman miehen! Tavatessanne miehesi oli tyypillisessä lapsentekoiässä, mutta sä vasta aloittelit itsenäistä elämääsi. Et ehtinyt olla nuori ollenkaan, vaan aloit sen sijaan elää miehen lailla "kolmekymppisen elämää". Ei ihme,että sua ahdistaa. Suoraan sanoen sun miehesi kuulostaa ääliöltä, kun on ylipäätään mennyt aikoinaan yhteen niin paljon itseään nuoremman kanssa.

Ota hatkat!

Äänestä

Moni kärvistelee samojen asioiden kanssa. Lue muiden kirjoittajien samanlaisia ketjuja.

Äänestä

Vuosi tästä kirjoituksesta eteenpäin, eikä asiat ole hirveästi muuttuneet. Syksyllä mies sairastui vakavasti ja oli lähellä kuolemaan, ei sillä hetkellä paljon eroa mietitty. Onneksi toipui kuitenkin.
Tässä pari viikkoa sitten tein miehelle selväksi, että ajatuksen tasolla olen jo eronnut, jos mitään todella radikaalia muutosta ei tapahdu, otan ja lähden.
Olen kyllästynyt siihen, että 3 lapsen lisäksi hoidan aikuisen miehen asioita. Kaikesta pitää muistuttaa, kaikki pitää hoitaa valmiiksi. Jos mies on lasten kanssa kotona, voivat he löytyä vielä iltapäivällä yöpaidat päällä. Miehelläni ei ole minkänälaista elämän hallintaa ja minä en jaksa enää kannatella.
Tulemme varmasti eroamaan sovussa ja pidämme toisiimme paljon yhteyttä, mutta vain ja ainoastaan kavereina. On lie minunkin ajateltava lasteni lisäksi itseäni. Tällä hetkellä kumpikaan meistä ei ole onnellinen.

Äänestä
  • Itse olin vastaavassa tilinteessa. siihen auttoi se, että minulla oli hyvä (mies)ystävä,joka jaksoi kuunnella minua ja keskusteli kanssani. Toki s***kin harrastimme. kaiken tämän selvittyä miehelleni, meille tuli se ero. Nyt on taas uus mies samanaikaisesti, mutta erona on se, että asun avoliitossa. eli kriisiä taas pukkaa. varmasti eron nykyisestäkin avokista,kun hän ei ilmeisesti ole minulle se oikea, tai en oikein tiedä, mitä ajatella.

    Äänestä

  • sädettääpäivällä kirjoitti:

    Itse olin vastaavassa tilinteessa. siihen auttoi se, että minulla oli hyvä (mies)ystävä,joka jaksoi kuunnella minua ja keskusteli kanssani. Toki s***kin harrastimme. kaiken tämän selvittyä miehelleni, meille tuli se ero. Nyt on taas uus mies samanaikaisesti, mutta erona on se, että asun avoliitossa. eli kriisiä taas pukkaa. varmasti eron nykyisestäkin avokista,kun hän ei ilmeisesti ole minulle se oikea, tai en oikein tiedä, mitä ajatella.

    Älä vaan päivänsade ota tuon kirjoittajan vinkkejä tosissasi. Uusi mies ei ratkaise kenenkään ongelmia. Erosta vaan tulee likaisempi, kun mies saa tietää asiasta. Sädettäpäivälle sanon, että aikuinen et ainakaan ole. Käytät ihmisiä surutta hyväksesi. Kun sulla alkaa olla onneton olo parisuhteessa luikertelet siitä ulos vieraan miehen avulla. Tosi törkeää.
    Eiköhän sun liene parasta harrastaa seksiä ihan sinkkuna sinkkujen kanssa. Sä et ajattele toisen onnea yhtään, vain itseäsi. Sulle käy vielä niin, että olet yksin loppu ikäsi. Kukaan ei kohta enää suhun luota eikä halua sulta muuta kuin seksiä. Sehän on mahtavaa elämään, eikö niin?

    Äänestä

  • Hei,
    olen nähnyt hyvin läheltä vastaavan tilanteen. Molemmat puolisot vuorotöisssä, vaimo "fiksumpi"ja aktiivisempi ja myös olemukseltaan viehättävämpi.
    Niin kituuttelivat yhdessä kunnes lapsi (ainoa) oli teini ja totesibvat ettei mitään yhteistä ole ollut vuosiin. Erohan siitä tuli ja kaksi elämäänsä pettynyttä ihmistä.

    Mies pettynyt siihen että piti erota juuri kun elämä oli muuttumassa helpommaksi ja lapsi (nyt nuori) sai ensimmäisen työpaikkanssa. Nainen kun koki että elämän parhaat vuodet oli uhrannut ja nyt vanhentuneena ei enää ole helppoa onneaan löytää.

    Neuvoni: Jompikumpi tai molemmat pois vuorotöistä - ei se ole lapsiperheen elämää! Sovitte, ja pidätte kiinni siitä että molemmat tekevät oman osansa yhteisen perheen parhaaksi. Ei välttämättä yhtä paljon mutta niin että molemmat ovat sopimukseen tyytyväisiä.

    Jos ette pysty löytämään yhteistä ratkaisua on parempi erota nyt ettei tarvitse vuosien kuluttua katkerana katua elämäänsä.

    Kaikkea hyvää!

    Äänestä

Vuorotyö on sosiaalisuuden tappaja. Jos ei näe puolisoaan ja kommunikointi tapahtuu lappusilla, niin ei voi olla läheisyyttäkään. Siinä kasvaa väkisinkin erilleen. Kannattaa miettiä, mikä sinulle on tärkeintä elämässä. Lapset ja se, että ne lapset saavat kasvaa ehjässä perheessä. Vai jokin muu asia? Teillä ei ole ongelmia päihteiden tai pahoinpitelyn kanssa. Menkää yhdessä hakemaan apua. Ottakaa askel kerrallaan. Ajatelkaa lapsianne. Siinä on maailman paras syy tehdä töitä parisuhteensa eteen.

Äänestä

Ei kannata vain odotella ajan kulumista, koska sillä ei varmasti saavuteta mitään. Mitäpä jos vaihtaisitte molemmat päivätyöhön, ja vähentäisitte lasten harrastuksia, viettäisitte aikaa yhdessä? Elämä on täynnä valintoja ja te olette nyt valinneet aivan pieleen, sori. Molemmat vanhemmat vuorotöissä ja kolme alle 10-vuotiasta lasta on mahdoton yhtälö hyvälle parisuhteelle ja minkäännäköiselle perhe-elämälle.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


päivänsade kirjoitti:

Olen 29-vuotias nainen, 3 alle 10-vuotiaan lapsen äiti ja 42-vuotiaan miehen vaimo. Vanhin lapsistamme on 8, täyttää kesällä 9.
Viime kesästä lähtien minulla on ollut tunne, että en ole onnellinen. Aloitin syksyllä vuorotyön, mieheni on myös vuorotyöissä, näemme melko harvoin. Jätämme lappuja pöydälle koskien lasten hoitopäiviä ja harrastuksia. Emme juuri koskaan riitelee, muttemme tee mitään muutakaan. Syksyllä virittelimme keskustelua suhteemme tasosta, tuolloin mies oli vain sitä mieltä, että uusi työni on aiheuttanut sen. ettei minua kiinnosta mikään parisuhteessamme. Yritin tuolloin kertoa miehelle, että minulla on sellainen tunne, että olemme kuin sisko ja veli, tai parhaat kaverukset saman katon alla. En halua edes, että mieheni koskettaa minua, koska se ällöttää... Tuolloin mieheni vain totesi, että kyllä tämä tästä. Niin uskoin minäkin, onhan niitä vaiheita ollut, ettei toinen kiinnosta lainkaan. Syksyn mittaa ja talven tullessa tunne vain vahvistui, rakastan miestäni kuin veljeäni, en miehenäni. Jälleen keskustelimme, mietimme jo, että toinen meistä muuttaisi hetkeksi pois ja katsoisimme tilannetta uudelleen. Sanoista ei ryhdytty tekoihin ja olemme edelleen samassa tilanteessa. Mieheni uskoo, että kun antaa ajan kulua, kaikki on hyvin, minulla taas vahvistuu koko ajan tunne, että tämä oli tässä.
Olemme olleet yhdessä 11-vuotta, naimisissa 7. Naimisiin mennessä olin varma, että olen mieheni kanssa loppuelämän, nyt en niinkään.
Vaikka olen mielessäni pohtinut paljon jo eroa, sitä kuinka hoidamme lapsemme, missä asuisimme yms. en silti tiedä, pystynkö siihen. Pystynkö tekemään lapsilleni sen, että heidän kotinsa, perheensä hajoaa. Pysytnkö tekemään miehelleni sen, että lähtisin? Tiedän ja olemme asiasta keskustelleetkin, että pystyisimme olemaan ystäviä eromme jälkeenkin, tiedän että lapset tulisivat näkemään isäänsä niin paljon kuin vain haluavat, mutta silti. Onko minusta siihen, asumaan yksin kolmen lapseni kanssa? Entäpä, mitä muut sanovat, sukulaiset ja ystävät? Kestänkö sen häpeän tunteen, kun kaikki juoruavat pienellä kylällämme asioistamme?
Mietin usein, onko tämä sitä kuuluisaa 3kympin kriisiä, ja katsonko vain muutaman vuoden eteenpäin. Nauranko parin vuoden päästä kriisilleni, vai itkenkö sitä, etten koskaan uskaltanut lähteä ja tuntea eläväni?

Hankalia ajatuksia pääni sisällä pyörii..

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu