Miten ratkaista klassinen pulma?

Voidaan puhua totuudesta vain asioiden kanssa jotka ovat todella olemassa. Tämä lause ei kuvaa mitään muuta kuin itseään.

"Tottakai 'tiedämme', että "yksi plus yksi on kaksi" (ja pidämme sitä 'totena')."

Matematiikkaa on luonteeltaan täysin erilaista, kuin havaintoihin perustuva tieto. On sama puhummeko kahdesta omenasta tai kahdesta appelsiinista: lukumäärä ei muutu. Meidän koko käsityksemme omenoista tai appelsiineista, niiden väristä ja mausta taas on tulkinnanvaraista. Voidaan kuitenkin todeta, että meidän havaintomme omenoista ovat sinällään todellisia ja kaikkien tekemät havainnot ovat yhtä todellisia, mutta "totuus" on täysin meistä itsestämme kiinni. Koko käsite "totuus" on kielen ominaisuus, jota ei ole olemassa luonnossa - siis ihmismielen ja kulttuurin ulopuolella.

Seuraavassa on esim. ero:

Lause A: Tämä lause on epätosi.

Tai

Lause A: Tämä Lause A on epätosi

Sanoo jotain ongelman luonteesta.

Onko seuraavassa lauseessa jotain virheellistä:

On tosi että Lause A ei ole tosi.

Joku kerran vastasi haluatko miljonäärissä että "Tiedän että en tiedä vastausta". Tiesikö hän vastauksen? Ei tietenkään, hän juuri sanoi että ei tiedä sitä. Mutta hän tiesi että hän ei tiennyt.

Valehtelija on myös hämäävä nimi ihmiselle. Epätotuuden puhuja olisi parempi. Epätotuuden puhujasta kävisi aina ilmi että hän puhuu epätotuuksia. Olisi siis totta että epätotuuden puhuja puhuisi epätotuuksia. Epätosi asia on epätosi koska se tosissaan on epätosi, eikä epätosi epätotuudessaan. Jne.

"Tämä lause on epätosi". Paradoksi?

Just joo.
Kyseessä on hölynpöly. Sanallinen silmukka, joka vaikuttaa näppärältä, mutta on todellisuudessa samaa tasoa kuin alakoululaisten kysymys:
"Mitä eroa on kissalla?"

Samaa hölynpölysarjaa on ns. valehtelevan kreetalaisen näennäisparadoksi:
"Kaikki kreetalaiset valehtelevat" (sanoja on kreetalainen itsekin).

On varsinaista näennäisfilosofiaa pohtia tuollaisia idiotismeja vakavissaan. Noita voisi keksiä miljoonia, jos joku nyt tuntisi sellaiseen kutsumusta. Kysymys on vain sanoista, joiden sovittu merkitys hämää meitä.

Mitä ylipäätään todellisuuden luonteeseen ja siitä tietämiseen tulee, niin todellisuus on tietenkin absoluuttinen ja jakamaton.
Aikuisen ihmisen mieli jakaa, viipaloi, sen sitten osiin, joita aivot voivat käsitellä ja järjestellä. Pirstaleiksi jakamisen lisäksi mieli muuntaa todellisuutta LISÄÄMÄLLÄ siihen jotakin.
Mitä? No, mm. mielen affektiivisen järjestelmän tuottamaa tunnetta ja mieltymystä. Mielen kognitiivinen puolikin lisäilee siihen omiaan, esim. väärää tietoa, omia tulkintoja ja uskomuksia.

AIKUINEN ihminen siis vääristää totuuden oman mielensä avulla sellaiseksi, että ihmislaji voi tulla toimeen siinä olevaisen kohdassa, joka todellisuudesta hänen aivoilleen ja aisteilleen esiin ilmaantuu.
LAPSI (vauva) taas ei tulkitse todellisuutta ensi kuukausina lainkaan, vaan ainoastaan ELÄÄ sitä. Lapsi ei koe itseään ensin erilliseksi yksilöksi, hänellä ei siis ole vielä egoa. Egoa, jonka kautta aikuinen suodattaa KAIKKI ajatukset, aistihavainnot, huomiot, oivallukset, aivan kaikki.

Aikuisen mieli ei egon vuoksi kykene koskaan näkemään ja tietämään todellisuutta, eli SITÄ MIKÄ ON, sellaisena kuin se on. Totuudesta ei siis mitään tiedetä, sitä voi ainoastaan OLLA.

Mitä aistihavaintoihin taas tulee, niin aistien resoluutio on niin surkea, että havaitsemme vain hyvin, hyvin karkean "todellisuuden". Emme huomaa esimerkiksi, että ihastelemamme punainen kukka on tosi asiassa kvanttihiukkasten aaltoliikettä ja "tanssia". Itse asiassa punaisen värin kokemuskin syntyy aivoissamme (on siis harhaa), se ei oikeasti ole kukan ominaisuus.

Mitä taas matematiikkaan tulee...
Olevaisessa ei ole matematiikkaa muualla kuin abstraktioina älyllisen olennon päänupissa. Käsite "kaksi" on aivojen ominaisuus, lukumääriä ei absoluuttisessa todellisuudessa ole, koska...

Sanoin sen jo aiemmin:
Todellisuus on kokonainen, jakamaton, yksi. Mieli viipaloi sen osiin (kahdeksi, moneksi) ja sitten yrittää sovittaa näitä osia käsityskykynsä mukaisiin järjestyksiin ajattelun (mm. matematiikan) avulla. Se todellisuus, jonka mieli meille totuutena esittää, on määrätyllä tavalla täyttä harhaa, mutta siinä harhassa me evoluution tuloksena nautimme tai kärsimme.

Minua häirittee ajatus Teräsmiehestä, nyt kun uusi elokuvakin on tuloillaan.

Teräsmies on tuhoutumaton ja hänen voimansa ovat rajattomat. Eli hän ei voi kuolla eikä mikään ole hänen voimillensa este.

Mitä tapahtuu, jos Teräsmies repii/yrittää repiä itseltään pään irti?

Jos kadulla lennän turvalleni, niin onko se turvallinen vai epäturvallinen kokemus?

Paradoksaalisesti se on molempia!