Rakastuin...

Mieshän on varattu, luulis tuon jo tajuavan ettei sellasen housunlahkeessa kannata roikkua.

No meitä on sitten kaksi. Melko samanlainen tarina. Tapasin viehättävän miehen yli kaksi vuotta sitten ja hänellä oli naisystävä. Ystävyytemme syveni ainakin minun puoeltani rakkaudeksi ja se johti sanoista tekoihin. Puolitoista vuotta tätä on kestänyt. Aina vanha naisystävä palaa kuvioihin . Paino sanalla vanha. On miestä 10 vuotta vanhempi.

Olen monta kertaa lopettanut homman miehen kanssa, mutta aina uudestaan hän ottaa yhteyttä ja olen taas myyty. Viime lokakuussa tiemme erosivat ja joulukuun lopulla alkoi mies taas soittelemaan. Yhdessä oltiin loppiaisesta saakka jollain tasolla. Riitelivät kovasti naisystävänsä kanssa, joka tiesi että olen kuvioissa.

Mies yritti erota naisesta, mutta nainen vaan soitteli perään joka päivä aamusta iltaan. Yli kolme viikkoa mies kesti tätä ja joka ainoan yön olimme yhdessä.
Yhtenä päivänä sanoi, että nainen tulee hakemaan viimeisä kamojaan ja hakikin. Vei miehen mennessään.Sanoi, että ei tiedä mitä tekee . Minä tiesin ja lähdin.

Olin taas ollut tyhmä ja sinisilmäinen. Uskoin ihan oikeasti että meistä olisi voinut tulla jotain. Rakastin ja rakastan vieläkin. Miten voin rakastaa vieläkin tätä miestä
vaikka näin loukkasi minua?

Sydän taas karrella, mutta kyllä hän on/oli elämäni mies.En ikinä häntä unohda.
No jos en olisi rakastuanut ei varmaankaan sattuisikaan näin paljon.

Terveisin toinen tyhmä ja hullu ja jo ihan 50 ollaan.

Älä häpeä, ei rakkaus ole häpeä.
Jos jonkun pitää hävetä, se on se rakkautta hyväksikäyttänyt.
Vaikka meille toisin uskotellaan, ei kiltteys ja hupsuus ole paha asia.
Sydänten tahallinen särkeminen, toisten hyväksikäyttäminen, se on pahaa.
Mä rakastuin lohduttomasti, syvästi. Ja tiesin että ainoa keino saada se mies, on repiä mun maailman vahvimmat suojamuurit, koko mun ego, koko mun ylpeys alas. Tein näin ja rukoilin uudestaan ja uudestaan että mies olisi sen arvoinen, että hän ei sylkis mun suojattoman sydämen päälle, että hän ei lopullisesti tappais mun sydäntä.

Helvetin vaikeeta, Oliko se sen arvoista? Sydän paljaana vieläkin, 8kk, tulevaisuudesta ei tietoa. Ja mä vain itken, ja rakastan.

Mut toinen vaihtoehto olisi ollut mulle tunteettomuus, missä olin niin hyvä. Mut se tunteettomuus melkein vei mut rekan alle, melkein sai mut hyppäämään sillalta. Millään ei ollut mitään väliä.

Nyt sattuu. Mut usko mua, mikä tahansa tunne on parempi kuin tunteettomuus. Mä sain mun elämän takaisin, mä opin itkemään uudestaan mut mä opin myös nauramaan uudestaan, mä opin välittämään ja halveksumaan, mä opin taas tuntemaan. Ja se on arvokkainta ihmiselämässä.

Älkää ikinä uskoko sitä, että "coolius", tunteettomuus, olisi jotenkin arvokasta.

Kiitos vastauksista, en ole ainakaan ihan yksin maailmassa näin sekaisin... Mutta kyllä minä joudun häpeämään tätä. Minulla on itsellänikin mies ja lapsia, en olisi saanut olla tällainen hullu.

Ja paino sanalla hullu, minulla on mielenterveys ihan hajalla. Yritin sitä hänellekin selittää, mutta en tiedä ymmärsikö hän siitä yhtään mitään. Ja siksi minä ajattelenkin koko ajan, että kaikki on minun syytäni, koska minä olen hullu ja hän on normaali, terve ihminen. En tiedä, jos ei olisi noita lapsukaisia, kävelisin varmaan suoraan mereen.

Minä vain mietin koko ajan, että miksi hän esitti minulle kiinnostunutta ja ihastunutta, jos sitten se ei ollut todellista? Mitä hän siitä sai? Kaikki ne muistelemiset, kuinka ihanasti rakastettiin silloin nuorena... Hän lähetteli minulle meidän nuoruuskuvia, ollaan niin söpöjä ja kauniita... Ja minä sanoin hänelle jo monta vuotta sitten, ettei leikkisi minulla, en ole nukke, jonka voi käytön jälkeen laittaa hyllylle. Miksi hän aina vain haluaa pitää yhteyttä, "kysellään kuulumisia joskus". Miten ihminen ei voi tajuta, että jos toinen on rakastunut, niin on parasta jättää hänet kunnolla ja kokonaan. Ei rakastunutta saa roikottaa ja vedättää, koska rakastunut on aina se heikompi ja haavoittuvampi. Sehän on kuin eläintä rääkkäisi, yhtä julmaa ja tunteetonta.

Luin tuon ylempänä olevan shaan kommentin uudestaan, että tunteettomuus ei kannata. Enpä tiedä.

Minä arvelen, että tunteettomat ihmiset pääsevät kuitenkin helpommalla tässä elämässä. Kun ei liikoja pohdi ja mieti, ei rakastu, ei tunne kipuakaan... Eikö kivun välttäminen ole ihan inhimillistä? Niin mikä siinä on, että minun ja joidenkin muiden pitää sitten olla tämmöisiä kipumagneetteja?

Minulla on mies ja lapset. On ystäviä ja ihanat perheenjäsenet. Vietän aikaani ihmisten parissa, en ole yksin. Mutta ei kukaan noista muista ihmisistä ole hän.

Katselin usein hänen ottamiaan kuvia fb:ssä. Niitä oli tosi paljon, kaikenlaisista aiheista, ihan arkisistakin. Jotenkin tuntui, että kun katson hänen ottamaansa kuvaa, niin tiedän miten hän näki sen. Vaikea selittää. Minä tunsin hänet, vaikka en sitten oikeasti tuntenut hänen ajatuksiaan ja todellista elämäänsä ollenkaan hyvin. Tunsin hänet primitiivisemmin, ilman selityksiä ja määritelmiä. Sattuuko se siksi niin paljon, kun rakastaa ihmistä, jota ei pysty sanoilla selittämään, vaistolla vain?

Soitin kriisipuhelimeen tänään, kun ahdisti niin paljon. Se oli siitä hyvä, että kun kerroin miten minua hävettää tämä kaikki, niin se ihminen siellä toisessa päässä osasi jotenkin lieventää sitä häpeän tunnetta. Hän sai minua vakuutettua siitä, että ei ole häpeämistä, jos on tunteita ja kertoo niistä avoimesti.

Että jos se toinen ei reagoi siihen, niin se voi johtua muustakin kuin torjumisesta ja halveksunnasta. Enhän minä varmasti tiedä, mutta ainakin voin nyt kuvitella olevani ihan tavallisen hyvä ihminen silti. Ainakin voin kuvitella jotain muuta kuin pahinta itsestäni. Se rauhoittaa vähän.

Melkein laitoin hänelle viestin. Sain viime hetkellä sen deletoitua, ennenkuin lähetin. Sattuu, kun en voi puhua hänelle enää. Mutta tiedän, että se puhuminen sattuisi vielä enemmän, koska hän ei voi/halua/osaa lohduttaa minua. Kaikki se on ohi, pitää vain osata elää ilman häntä nyt ja aina. Sattuu ihan hirveästi.

Joskus ei vaan sanat riitä vaikka kuinka kääntelisi niitä. Mutta et ole ainoa.

Tänään on 3 viikkoa siitä, kun sanoimme viimeiset hyvästit. Hän sanoi, että syksyllä, jos olen tervepäinen siihen mennessä. Eli kyllähän ne viimeiset hyvästit olivat, ei minusta sellaista tule kuin hän haluaisi.

Sanovat, että kolme viikkoa on se aika, jossa oppii uuden elämäntavan. Ehkä se on totta. En enää kirjoittele hänelle viestejä, jotka sitten tuhoan. En edes mielessäni. Katson yhä niitä paria kuvaa, jotka löytyvät, mutta ei se käy niin kipeää, en itke joka kerta. Enempi sellainen "tylppä kipu", ei niin terävä kuin aluksi.

Eräänä päivänä hän kommentoi yhteisen ystävän juttuja, siihen minun kommenttini lähelle. Se säpsäytti. Olimme samassa keskustelussa, mutta silti ihan eri maailmoissa. Siinä jotenkin tajusin, miten lopullisesti se on ohi. Voisimme vaikka nähdä kadulla, moikata, vaihtaa jonkun sanan, mutta siinä se. Ei mitään muuta, ei mitään todellista ystävyyttä rakkaudesta puhumattakaan. Ihan kuin joku melkein vieras ihminen. Sitä on vähän vaikea tajuta nyt, mutta kaiketi siihenkin tottuu.

Ihan tyhjä olo nyt, ei surua, ei kipua, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Jospa kevät jäädyttää minut. Menisipä sydän sellaiseen ikiroutaan, ettei se sulaisi enää koskaan, kenellekään. On niin paljon helpompi olla, kun ei satu koko ajan.

Viime yönä näin hänestä unta taas. Toivottavasti nekin loppuvat, sellaisesta ei haluaisi herätä. Mutta herätä täytyy, on pakko.

Nyt on jo 7 viikkoa kulunut. Olen yrittänyt tehdä töitä, vähän ontuvalla menestyksellä, mutta kuitenkin. Ja kevätkiireet, tulevat juhlat, reissut ym. tuovat onneksi muuta ajateltavaa päiviin.

Olen kysellyt selvännäkijöiltä ja ennustajilta apuja, olen kääntynyt jopa energiahoitajan puoleen, että hän parantaisi sydäntäni. Paljon olen saanut viestejä, yksi selvännäkijä onnitteli, että olen päässyt pelimiehestä eroon. Toinen sanoi, että ei ole kaikki vielä ohi. Ja parantaja pyysi minua vain rakastamaan itse itseäni, ei muu auta. Ehkä vain tuhlaan aikaa ja rahaa, mutta omatpa ovat aikani ja rahani. En ainakaan tuhlaa terveyskeskuslääkärien kallisarvoisia resursseja ja mitäpä hekään voisivat tehdä. Enempää lääkkeitä en halua.

Tänään katsoin taas kuvia (olen katsonut niitä jo paljon vähemmän) ja yhtäkkiä vajosin niin syvälle siihen suruun, että tunsin taas tukehtumisen tunnetta. Ihan kamala huutoitku pääsi, en osannut edes estää sitä, istuin vain lattialla ja huusin ja huusin. Se oli pelottavaa. Kuinkahan kauan näitä vielä tulee, luulin jo pahimman olevan ohi... Onneksi tulee kesä ja voi juovuttaa itsensä unelmaan ikuisesta lämmöstä ja onnellisuudesta. Ehkä se parantaa.

Nyt on jo yli 10 viikkoa mennyt, alan olla laskuissa sekaisin. Koko mennyt kevät näyttää silmissäni vain kamalalta, kieppuvalta mustalta aukolta. Hän lupasi joskus, että jos tapahtumahorisontti ylitetään, olemme yhdessä ja pidämme toisiamme kädestä. Jouduin sinne sitten kuitenkin yksin... No, lupauksethan on tehty rikottaviksi, ihan niinkuin sydämetkin.

En ole kuollut, joten olen kaiketi vahvistunut. Heikolta tuntuu silti. Leikkasin hiukseni pois, jotta koko maailma näkisi kuinka ruma ja huono olen. Haluan, että paha oloni näkyy kauas, ettei kukaan erehdy luulemaan minua jotenkin kelvolliseksi ihmiseksi. Olen hullu ja ruma ja sekaisin, ihmisten täytyy ymmärtää se, että he voisivat varoa ja vältellä minua. Hän erehtyi luulemaan, että olen normaali ja että minun kanssani voisi flirttailla ja pelleillä niinkuin normaalin naisen kanssa voi. Hän ei ymmärtänyt, että olen umpihullu. Että rakastun ja näytän sen, enkä hillitse tunteitani jos niitä on.

Pahinta on minusta se, että hän käänsi minulle selkänsä, kun tarvitsin häntä enemmän kuin koskaan... sitä ei voi korjata. Ei voisi koskaan enää luottaa häneen, jos hän joskus olisikin ystävällinen. On vaikea ajatella loppuelämää ilman sanaakaan häneltä tai hänelle. Mutta jos puhuisin, menisin taas rikki. Ja taas ja taas. Hän osaa rikkoa kovuudellaan, toivon että hän oppii myös korjaamaan hyvällä sydämellään. Minua ei enää ehjäksi saa, mutta häntä paljon lähempänä on ihmisiä, joille toivon hyvää. Ja hänelle myös, kunpa hän saisi olla oikein onnellinen aina.

Yli 4 kuukautta... Puhumatta, viestittelemättä... Luin nuo aikaisemmat juttuni läpi, tunsin onneksi juuri nyt myötätuntoa itseäni kohtaan enemmän kuin häpeää ja vihaa. Toisinaan en ole ollenkaan näin armollinen itselleni, mutta nyt olin.

Kohta on kesä ohi ja syksy. Minusta ei ole tullut sen parempaa ihmistä, olen sama hullu outo. Hän unohtaa minut, on jo unohtanut varmaan osittain ja pian hän lakkaa miettimästä mitään menneitä. Hän on sellainen iloinen tulevaisuusihminen, aina menossa uusiin tuuliin.

On niin paljon töitä ja velvollisuuksia, mutta silti ehdin ajatella häntä usein. Pitää kai hommata vielä enemmän töitä ja rientoja, niin että ei jäisi aikaa pysähtyä ja miettiä mitä hänelle kuuluu. Vaikka ainahan hän pärjää hienosti: jos häneltä koskaan kysyi kuulumisia hän vastasi jollain ympäripyöreällä kuittauksella että mahtavasti menee. Ei hän halunnut minulle asioitansa jakaa. Miksihän minä silti niin halusin hänen ystävyyttään ja rakkauttaan, vaikka hän torjui minua kaiken aikaa?

Olen viettänyt paljon aikaa mökillä tänä kesänä. Kun katselen iltaisin usvaiselle järvelle ja liikutun sen ja maailman kauneudesta, niin kyselen itseltäni usein, että osaanko todella rakastaa? Onko minun rakkaudessani keneenkään mitään aitoa? Ehkä olen niin valheellinen ja outo ihminen, että minun tunteeni eivät kelpaa kellekään, ne ovat jotain sellaista joka vain ärsyttää muita. Onko minussa mitään aitoa hyvää? Tuntuu, että oma lapsikin vierastaa minua, katsoo usein ihmeissään minua kuin avaruusoliota... Ehkä minun pitäisi mennä takaisin sinne toiseen ulottuvuuteen, josta tipahdin tänne kiusaamaan muita... :(

No onneksi en voi mihinkään lähteä, ennenkuin olen hoitanut velvollisuuteni, maksanut velkani ja varmistanut lapselleni hyvän tulevaisuuden. Ehkäpä näitä tehdessäni jotenkin piristyisin ja näen taas itsessäni enemmän hyvää kuin pahaa. Onneksi rakastan syksyä, sen pimeitä taskuja, joihin voi käpertyä nukkumaan. Kunpa en sairastaisi näin paljon, jaksaisin paremmin painaa pitkää päivää ja unohtaa särkyneen sydämeni äänen.

Kaikesta huolimatta: ihanaa elokuuta kaikille särkyneille. Pitää vain muistaa hengittää sisään ja sitten ulos. Kyllä se siitä.