En jaksa enää

Tosi ikävää kuulla miten sinua ollaan kohdeltu, kun olet oikeasti yrittänyt hakea apua.. :( Kannattaa ihan terveydenhoitajalta tai koulupsykologilta hakea apua, silloin saa mahdollisuuden puhua, mikä helpottaa.

En nyt tiedä auttaako kertomani, mutta haluan, että tiiät, ettet ole yksin. Omatkin avun-haku retket epäonnistuivat usein.. Vanhemmilta ei sitä vieläkään saa, vaan puhuvat paskaa seläntakana olotilastani. Masennus alkoi jo tosi pienenä, lopulta menin vanhempana koulun psykologille ja siitä hän saatti minut nuortenturvatalolle todella huonojen kotiolojeni takia. Siellä minulle tarjottiin tarvitsemaani apua, oli ihana olo, kun ensinmäistä kertaa olisi saanut puhua. Sitten vanhempani estivät kokonaan avun haun ja siitä sitten alkoi vuosien itsetuhoisuus.. Pointtini on, että Ole jooko rohkea ja mene psykologille kertomaan huoliasi.. Ja pidä kiinni siitä että sinulla on OIKEUS olla onnellinen, kukaan muu ei pysty nyt sitä mahdollisuutta tarjoamaan kuin sinä. Jos nyt valitset itsemurhan, niin se voi kestää vuosia, kuten monilla, se ei siis aina johda mihinkään loppuun. Jos taas yrittä parantua, niin voit tuntea edes ylpeyttä siitä, että yrität rakastaa itseäsi ja olla onnellinen. Älä anna muiden päättää "kohtaloasi", vain siksi, koska et ole vielä tavannut ketään joka oikeasti kuuntelisi tai ymmärtäisi sinua.

Kun olet vielä tuossa iässäkin niin ehkä aikuiset eivät osaa ottaa todesta pahaa oloasi. Varmaan olet ulospäin ihan reippaan oloinen ym. Monelle nuorelle ensimmäiset sydänsurut tutnuvat olevan maailmanloppu kun nuorella ei ole kokemusta käsitellä tunteita, joita ei ole vielä koskaan kokenut. Harvalla ne ensimmäiset teinirakkaudet kestävät. Kyllä sydänsuru pian helpottaa. Kun on mili maassa niin mikään ei oikein huvita. On hyvä että sinulla on kavereita ja kaikkea nuoren elämään kuuluvaa puuhaa.
Mikäli paha mieli ja masennus kestää viikkoja niin pitää hakea ammatillista apua. Ptkittyessään masennusta on vaikeampi hoitaa. Onneksi hoksasit kirjoittaa tänne ja saat näin vertaistukea. Jos kirjoittaminen helpottaa mieltä.

Hei

Minulla on saman ikäinen nuori (poika), joka meni koulukuraattorin luokse, ja siellä tekivät yhdessä lähetteen paikkakunnan nuorisopsykiatriselle polille. Kysy vaihtoehtoja kuraattorilta.

Kaverisi tuskin vielä osaavat ajatella auttamista, jos heillä ei ole ollut saman suuntaisia ajatuksia kuin sinulla. Siis vaikka haluaisivatkin, että olosi paranisi. Sun olotila vaatii puuttumista.
Harmi, jos läheisesi eivät kuuntele!!

Oikeasti vain sinä tiedät, miltä sinusta tuntuu, joten sun tarvitsisi nyt rohkaista mielesi, jotta elämäsi näyttäisi jatkossa valoisammalta. Älä tee itsellesi mitään pahaa, se ei auta ketään, vaan päin vastoin.

Tyttöystävä ei sitten ollut välttämättä se oikea, ja tietysti se on raskasta, kun itse välittää enemmän... mutta kyllä sinä selviät! :) Elämä on edessäpäin!

NIINKKÖ

Hae apua kouluterveydenhoitajalta. Hän kyllä auttaa sinua saamaan mahd jatkohoitoa. Olet samassa tilanteessa, kuin moni ikäisesi ja ymmärrän, että tilanne tuntuu juuri nyt raskaalta. Elämässä tulee välillä takapakkeja mutta kyllä lopulta asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Ammattiauttaja ymmärtää ehkä paremmin, kuin läheisesi sinua.

Ihan totta,toi sun likkakaveris anto sulla jotainkivaa ja jännää elämääsi.Se vaihe on ohi.Keksi jotain uutta jännää.Sehän on niin et sun häätyy suudella monta sammakkoo ennenkuin löydät sun prinssessas.Nääthän me kaikki täällä välitämme susta,ja sun voinnista.Lämmin halaus sulle ja kirjoittele tänne miten sulla menee

kannattaa etsiä ammattiauttaja, itse olen 8-vuotiaasta nyt 17- vuotiaaksi käynyt milloin missäkin psykiatrilla ja nuorisovastaanotolla. lääkitykseen en suostu, itsemurhaa yrittänyt 6 kertaa..kun käy juttelemassa jollekkin, tuntuu ns.kevyemmältä askel askeleelta :) koko maailman taakkaa on raskas kantaa harteillaan:/ koitajaksaa (Y) suosittelen kovasti että lainaat esim. kirjastosta kirjan;Itsemuha,syyt seuraukset ja avunsaaminen..tai jotenkin noin se meni..sulla on loistava tulevaisuus, kaikki riippuu valinnoista ja teoista ;))tsemppiä lahdesta!

Itse ajattelin samoin sinun ikäisenäsi...aina kun kävelin hautausmaan ohi ajattelin, että haluaisin olla vain mullan alla itsekin... Mutta olen onnellinen etten ikinä itselleni mitään tehnyt. Isäpuoleni tappoi itsensä vain kuukausi sitten ja nyt kun olen nähnyt miten kamalalta se tuntuu läheisistä, olen niin onnellinen etten itse ole ikinä aiheuttanut sellaista surua läheisilleni. Ja muutenkin rakastan elämää nykyään niin paljon (vaikka etenkin nyt surun keskellä on hetkiä, jolloin tuntuu ettei itsekään enää jaksa), että on surullista edes ajatella, että aikanaan olisi sen halunnut lopettaa... Koeta vain jaksaa, elämä on ainutkertainen lahja, vaikkei se aina siltä tuntuisi. Toivoisin vain niin paljon ettei kukaan ikinä päätyisi niin lopulliseen ratkaisuun...

Ei 14-vuotiaana ole minuus ja ajattelu kehittynyt ja tuneet heilahtelevat. Jos on raskasta ja vaikeaa niin apua kannattaa hakea. Älä jaa hautomaan asioita yksin. Kirjoittele mitä sinulle juuri nyt kuuluu.

unelmoi !

Hei 14VPOIKA,

Hienoa, että päätit kirjoittaa tilanteestasi tänne. Joskus pelkkä asioista puhuminen tai kirjoittaminen helpottaa oloa. Oletkin jo saanut muilta hyviä neuvoja ottaa rohkeasti yhteyttä esimerkiksi koulusi kuraattoriin, psykologiin tai terveydenhoitajaan.

Mikäli haluat keskustella asioistasi puhelimitse, voit aina soittaa Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen numeroon 010 195 202. Voit soittaa nimettömänä ja puhelu maksaa vain operaattorin veloittaman puhelumaksun verran. Mikäli keskustelet mielummin kirjoittamalla, käy tutustumassa Tukinetiin (www.tukinet.net), missä voit keskustella kahdenkesken tukihenkilön kanssa tai löytää vertaistukea erilaisista ryhmäkeskusteluista.

Kaikkea hyvää sinulle,

Minna
Sos-kriisikeskus

Älä tee sitä. Minun poikani teki, reilu 17 v ikää oli, ei pyytänyt meiltä apua, ei muiltakaan, mutta emme osanneet ikinä mitään tällaista kuvitella. Tämä suru on niin raskasta kanta loppuelämä, että mieti nyt avun hakemista. Tiedän nyt,että en munäkään osannut merkkejä lukea, jos niitä olisi ollutkin, minulle pojan olisi pitänyt sanoa suoraan, että nyt olen niin pohjalla, että lopetan itseni ellen saa apua...