Hei. Kerron nopeasti tilanteen ja rehellisesti, jos jos jollain teistä kokemuksia tai neuoja ja jaksatte/viittitte kirjoittaa haluaisin että jaatte ne kanssani.
Olen 24 vuotias mies. Olen ollut reilu 8v yhdessä avopuolisoni kanssa, eli aika nuoresta lähtien tässä on yhdessä kuljettu, sitä ennen vielä kavereita jokunen lukukausi. Yhdessä asuttu jokunen vuosi.
Nyt sitten - vaikka pahaa tekee myöntää - on tässä jo vuoden päivät ollut hieman erilaista. Joten sikäli tapahtunut ei yllättänytkään loppujenlopuksi. Jotain on kuollut meidän suhteesta aikoja sitten. Ennen yhdessä asumista, kouluaikana, kaikki vapaat ja kesäpäivät, lomat jne vietettiin yhdessä ja oli todella kivaa. Rakastan häntä aidosti, ja se on varmasti edelleen molemmin puolista, mutta varsinkin silloin sen kyllä huomasi toisesta. Merkittiin todella paljon toisillemme, kaikki sopi ja tehtiin paljon kaikkea, naurettiin ja juteltiin ja vaan oltiin joskus yöt. Ja tätäkun jatkui kyllästymättä vuosia. "Aina yhdessä" oli se meidän juttu.
Nyt sitten otettiin asia puheeksi kun arki on mennyt siihen että töitä, omat jutut, telkkaria ja toinen tietokoneella. Ei ole pitkään aikaan tehty mitään yhdessä, kinaa tulee, toki hyviä hetkiä on ollut loppuun asti. Kyllä kaikille varmaan on tullut selväski jo tää meidän juttu, joten menen nyt asiaan. Jokunen viikko sitten juteltiin erosta. Asia ei yllättänyt kumpaakaan, sen verran samoin ajatuksin liikuttiin ja se kävi ilmi keskustelusta, kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Pari hommaa tässä kaivertaa:
Miksi on niin helppo ajatella että oma kämppä, yksin. Tuo onnistuu hyvin. Heti kun alkaa miettiä että yksin, ilman häntä, ei enää sitä läheisyyttä (mitä nyt ei ole enää aikoihin oikein ollutkaan) tulee tippa silmään. Helvetin vaikea pukea sanoiksi. Ja älyttömän paha olo, jopa ahdistus, mustasukkaisuus ja viha nousee pintaan jos mietin häntä jonkun toisen kanssa? Joku toinen halaa, jonkun toisen kanssa nauraa, jonkun toisen kanssa seksiä - hän, joka on aina ollut vain minun. Erossa asuminenkaan ei tuota oikeestaan mitään huonoja fiiliksiä. Vain tuo, mustasukkaisuus?
Jokunen päivä nyt oltu erossa. Tiedän, että aika on se sana, mutta miksi päässä pyörii vain tuo? Hän toisen kanssa. En haluaisi hyväksyä sitä, vaikka eron hyväksyn periaatteessa viime vuoden ajan perusteella täysin. Loppuuko tää suru, puristus, mustasukkaisuus ikinä? Kauanko teillä kesti.
Anteeksi epäselvä teksti, ja iso kiitos jos joku jaksoi lukea. Rakastan häntä koko sydämestäni vielä KAUAN, tiedän sen, mutta me molemmat tiedetään että näin on parempi.
Olen 24 vuotias mies. Olen ollut reilu 8v yhdessä avopuolisoni kanssa, eli aika nuoresta lähtien tässä on yhdessä kuljettu, sitä ennen vielä kavereita jokunen lukukausi. Yhdessä asuttu jokunen vuosi.
Nyt sitten - vaikka pahaa tekee myöntää - on tässä jo vuoden päivät ollut hieman erilaista. Joten sikäli tapahtunut ei yllättänytkään loppujenlopuksi. Jotain on kuollut meidän suhteesta aikoja sitten. Ennen yhdessä asumista, kouluaikana, kaikki vapaat ja kesäpäivät, lomat jne vietettiin yhdessä ja oli todella kivaa. Rakastan häntä aidosti, ja se on varmasti edelleen molemmin puolista, mutta varsinkin silloin sen kyllä huomasi toisesta. Merkittiin todella paljon toisillemme, kaikki sopi ja tehtiin paljon kaikkea, naurettiin ja juteltiin ja vaan oltiin joskus yöt. Ja tätäkun jatkui kyllästymättä vuosia. "Aina yhdessä" oli se meidän juttu.
Nyt sitten otettiin asia puheeksi kun arki on mennyt siihen että töitä, omat jutut, telkkaria ja toinen tietokoneella. Ei ole pitkään aikaan tehty mitään yhdessä, kinaa tulee, toki hyviä hetkiä on ollut loppuun asti. Kyllä kaikille varmaan on tullut selväski jo tää meidän juttu, joten menen nyt asiaan. Jokunen viikko sitten juteltiin erosta. Asia ei yllättänyt kumpaakaan, sen verran samoin ajatuksin liikuttiin ja se kävi ilmi keskustelusta, kumpikaan ei ollut tyytyväinen. Pari hommaa tässä kaivertaa:
Miksi on niin helppo ajatella että oma kämppä, yksin. Tuo onnistuu hyvin. Heti kun alkaa miettiä että yksin, ilman häntä, ei enää sitä läheisyyttä (mitä nyt ei ole enää aikoihin oikein ollutkaan) tulee tippa silmään. Helvetin vaikea pukea sanoiksi. Ja älyttömän paha olo, jopa ahdistus, mustasukkaisuus ja viha nousee pintaan jos mietin häntä jonkun toisen kanssa? Joku toinen halaa, jonkun toisen kanssa nauraa, jonkun toisen kanssa seksiä - hän, joka on aina ollut vain minun. Erossa asuminenkaan ei tuota oikeestaan mitään huonoja fiiliksiä. Vain tuo, mustasukkaisuus?
Jokunen päivä nyt oltu erossa. Tiedän, että aika on se sana, mutta miksi päässä pyörii vain tuo? Hän toisen kanssa. En haluaisi hyväksyä sitä, vaikka eron hyväksyn periaatteessa viime vuoden ajan perusteella täysin. Loppuuko tää suru, puristus, mustasukkaisuus ikinä? Kauanko teillä kesti.
Anteeksi epäselvä teksti, ja iso kiitos jos joku jaksoi lukea. Rakastan häntä koko sydämestäni vielä KAUAN, tiedän sen, mutta me molemmat tiedetään että näin on parempi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Me myös aloimme kulkemaan yhdessä tosi nuorina, 11 vuotta "kestettiin", kunnes minä lähdin, pitkälle samoista syistä kuin tekin erositte. Meilläkin oli tuollainen "aina yhdessä" -suhde, joka alkoi kaatua omiin juttuihin keskittymiseen, tylsään arkeen, läheisyyden vähenemiseen (ja lopulta katoamiseen), jne.
Ihan samoja ratoja kulki minullakin ajatukset ennen ja jälkeen eron. Muistan hyvin tuon oma kämppä -ajattelun, jonka jälkeen ajatus elämästä ilman häntä tuntui niin kiduttavalta...
Hänen ja jonkun toisen ihmisen ajattelusta tuli minulle ihan samoin paha olo, mutta enää ei oikeastaan... Ehkä osaan sanoa paremmin sitten, kun näen hänet toisen kanssa. Ajatuksena se ei enää tullu pahalta, meidän juttu oli ohi ainakin jo viimeisen vuoden ennen eroa.
Odotin vuosien yksinäisyyttä ja kiduttavaa toipumista, mutta ilman häntä eläminen alkoi maistua elämältä jo parin kuukauden päästä erosta, niin tarpeen se ero minulle sitten oli.
Mustasukkaisuus on ihan ymmärrettävää, hän oli kuitenkin sinun niin pitkään. Sinun täytyy pitää itsellesi puhuttelu, mikäli mustasukkaisuus alkaa samaan sairaita piirteitä, esim. kyttäystä, raivonpuuskia tms. Saan varmaan kymmenen kommentoijan vihat niskaani kun sanon tämän, mutta paras lääke mustasukkaisuuteen on se, että hankkiudut muiden naisten seuraan. Älä siis mitään laastaria/yhden yön panoa itsellesi hanki, vaan muutaman illan viihdyttäjä. Sitten kun olet itse ottanut sen ratkaisevan askeleen (eli tutustunut uusiin naisiin) eron jälkeen, hyväksyt sen myös hänen tekemänään helpommin.
Surun, puristuksen ja mustasukkaisuuden loppumiselle on jokaiselle oma aikansa, minä olen vieläkin surullinen (5kk erosta), puristava kipu ja ahdistus loppui ehkä kuukaudessa ja mustasukkaisuus ehkä kolmessa kuukaudessa (koska löysin itselleni lohduttajan pariksi viikoksi). Erosta toipuminen sen sijaan, se varmaan kestää vielä pienen ikuisuuden.
Tsemppiä!
Kysyn eka että onko se todella aitoa, oikeaa rakkautta jos kuitenkin haluaa erota? Siis onko oikeesti semmosia asioita mitkä tosiaan johtaa eroon vaikka rakastaa. Et eikö niitä asioita voi yrittää korjata ja tehdä niille jotain jotka sen suhteen on syönyt. Vai voiko tosiaan elämä mennä niin että löytää "sen oikean" mut sitten jotenkin vaan elämä vie niin et tulee niitä asioita ja muutoksia, et ainoo vaihtoehto on vain ero, vaikka sattuukin ja rakastaakin?
Ja kyllä se niin taitaa olla et erossa auttaa joku hoito tai säätö. Sitten on jotain muuta ajateltavaa ja pääsee pahimman yli. Mut eikö pitkän parisuhteen jälkeen pitäis myös käsitellä ne asiat eikä lakasta vaan maton alle piiloon? Voiko niitä ees lopullisesti lakasta piiloon vai tuleeko ne kuitenkin aina jossain vaiheessa eteen? Entä jos eroaa ihmisestä jota rakastaa nii voiko sen jälkeen löytää heti jonku uuden johon heti ihastuu ja voiko siitä tulla edes mitään kunnollista ennenku on käsitelly noi eroasiat kunnolla!
Kiitos vastauksia. Kiva kuulla kokemuksia vastaavasta tilanteesta, tiesin kyllä että jos joskus joutuu tästä eroon se tulee olemaan vaikeaa, mutta kyllähän tää on potenssiin 100 mitä kuvittelin. Aikahan se lääke varmasti on, enkä aio jäädä kotiin makaamaan masentuneisuuttani... Töitä, urheilua, samaan tapaan.
En tiedä haluanko vielä tutustua toisiin. Ehkä se vaatii sen hetken. Uskon kyllä että pian otetaan äijäporukka kasaan ja lähdetään pyörähtämään, katsotaan mitä tuo tullessaan... Olenhan nyt sinkku. Uskomatonta.
Rakkaus oli niin aitoa mitä sen itse pystyn kuvittelemaan. Ja on edelleen, omalla tavallaan. Sitä kun vuosien päivät on oltu poissa raiteilta tjs vastaavaa, toki asioista ollaan keskusteltukin useita kertoja ja tarvittavia korjauksia tehty, haluttu yrittää ja korjata molemmat ja ne on paikoin auttanutkin. Nyt vain nostettiin kissa pöydälle että taas tässä, ei muutu mihinkään, taas samat eessä. Uskotaan että tämä on oikea ratkaisu. Eli asioita on käyty läpi, ei lakaistu maton alle, jo pitkään ja kerta tilanne ei muutu?
"Sitä uutta" ihastusta tuskin tulee eteen ihan piakkoin. Aion nyt selvittää tän pois päästäni, nauttia sinkkuna olosta enkä aloittaa mitään uutta - varmaan vuosikausiin. Kyllä tässä nyt unohdetaan nuo asiat toviksi.
Iso kiitos vielä.
Aika sattuma. Itsellä ihan sama tilanne päällä. Olen saman ikäinen ja meillä tulisi loppuvuodesta 9 vuotta. Nyt muija haluaisi muuttaa omaan kämppään (asutaan siis yhdessä) mutta ei erota. En tajua tätä. Luulen, että yrittää vaan ottaa pehmeän eron.
Mua ahdistaa jo valmiiksi tää yksinäisyys, koska mulla ei ole paljon kavereita ja nekin vähät asuvat pitkin suomea (turku,espoo,hämeenlinna,ulvila,kemiö). No lääkärissä kävin kun ahdistaa niin helvetisti ja sain rauhottavia. Kyllä ne auttaa hetken, mutta ei niissäkään voi kokoajan olla.
Nyt mietin pitäisikö suostua tähän seurustellaan, mutta asutaan erillään asetelmaan vai ottaa vaan se ero. Olen henkisesti todella heikko, joten en haluaisi sitä eroa ottaa. Tajuan kuitenkin ettei tässä tilanteessa ole mitään järkeä.
Antakaa aikaa itsellenne, on neuvoista parhain.
Urheilkaa, keskittykää johonkin konkreettiseen tekemiseen alkuvaiheessa ja kun pahin tuska on laantunut, olette tarpeeksi vahvoja jatkamaan elämäänne.
Vanhaan ei saa tarrautua kiinni, vaan katse on kohdistettava ensin tähän hetkeen ja sitten tulevaisuuteen.
Kyllä te selviätte.
Tuosta mustasukkaisuudesta en osaa sanoa, mutta viha on väistämättömästi edessä erotilanteessa.
Sitä on vaikea käsittää vihaksi kun rakastaa toista ihan täysillä. Ja jos vielä molemista tulee esille empatiaa, niin viha tuntuu vieraalta.
Minä koin aikanani, että mustasukkaisuus meni ohi nopeasti, mutta sitä vihaa piti purkaa useasti.
Yks keino helpottavalta tuntunut keino itsellä oli kirjoittaa sellaisia hillittömiä herjauskirjeitä, joissa sai paineensa puretuksi. Mutta niitä ei tietysti koskaan voinut lähettää kellekään, vaan ne piti rutata ja repiä ja kusta niiden päälle ja vielä heittää tuleen! Haittaahan niistä olisi ollut!
Oleellista on, että ne paskatunteet ei katoa, ellei niitä ruoki aikansa.
Ja sitten lopulta väsyy niin, ettei välitä enää.
Niitä negatiivisia tunteita saa, pitää ja kannattaa tuntea. Muttei niitä saa toteuttaa mitenkään.