Meillä oli ihana tytär-äiti suhde siihen asti kunnes tyttären työkuviot ja päällikkyyden myötä työpaikkakiusaaminen ajoi hänet melkein burnoutiin 4 vuotta sitten. Hän menestyi, mutta nuorimies-voittoinen työyhteisö alkoi tehdä hänen työnsä stressaavaksi kiusaamisen vuoksi. Hän oli tuolloin 25 vuotias.Keskustelimme paljon ja hänelleä oli tarve puhua minulle. Oman elämäni eron jälkeen eteni ja löysin uuden nykyisen kumppanin. Tyttäreni ei oikein hyväksynyt elämänmuutostani ja paikkakunnan vaihtoa, vaikka antoi pintapuolisesti "hyväksynnän".
Tyttäreni päätti hakea keskusteluapua työstressiinsä ja omien sanojensa mukaan myös lapsuudenaikaiseen huonoon isäsuhteeseensa psykologilta. Pidin asiaa todella hyvänä ja kannustin siinä. Tyttäreni muuttui kuitenkin pikkuhiljaa noin kahden-kolmen vuoden psykologikäyntien aikana ilkeäksi ja kylmäksi minua kohtaan, sai raivareita ja tavallaan syytti minua jostakin. En vieläkään tiedä mistä hän "syyttää" minua. Olen aivan rikki ja koen jatkuvasti yhteisissä perhetilaisuuksissa hänen boikotoinnin, välinpitämättömyyden ja lisäksi konkreettisen vinoilun muiden kuullen.
Ymmärsin, että hän on käynyt luultavasti läpi tunnemyrskyjä ja haki vastauksia myös minulta siellä esiin tulleisiin huonoihin fiiliksiin, josta puhuimme monesti. Mutta hän ei osaa lopettaa. Hän on puhunut asiasta monen ihmisen kanssa omien sanojensa mukaan ja saanut ohjeita heiltä ottaa etäisyyttä, jos en ala ymmärtää häntä. Yritin keskustella, mutta keskustelut päättyivät aina riitoihin, koska tyttäreni mielestä en osannut kuunnella. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitä hän odottaa minulta tai mitä minä olen jättänyt tekemättä. Olen jopa pyytänyt anteeksi, etten ole jotain tehnyt tai huomioinnut. Jostain syystä tunnen yhä uudelleen, että minun olisi pitänyt TUNNUSTAA OLLEENI jotenkin väärässä tai tunnustaa virheeni jossakin hänen lapsuudessaan.
Olen ymmällä, onneton ja en tiedä mitä vastata enää, koska en löytänyt millään hänen lapsuudestaan meidän välillä huonoja aikoja, päin vastoin. Ainoastaan hän kärsi isänsä ankarasta kasvatusmetodeista omien sanojensa mukaan ja poissa oloista. Niistä puhuimme kyllä myöhemmin ja sanoin puhuneeni ja kieltäväni hänen isäänsä esim. tukistamasta häntä pienenä.
Tämän kylmän suhtautumisen ja hänen elämänsä (seurustelee, harrastaa ja suunnittelevat tulevaisuutta ) ulkopuolelle jättämiseni. Hän kohtelee minua töykeästi ja on sanonut että on parempi ettei hän enää yritä. Olen sanonut, samoin miesystäväni, että pitäisi yrittää mennä elämässä eteenpäin ja hyvksyä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mitä ne sitten ovatkin. Muuten elämä menee pilalle vihaa kantaessa.
Minulla on jo mennyt toivo saada tytärtäni takaisin. Vierailutkin ovat tuskaa, koska tunnen hänen ylimielisyytensä ja piikittelynsä. Mieheni on huomannut saman ja ajatteli että riidankin uhalla hän ottaa asian puheeksi myös. Olen surullinen ja itkenyt asian vuoksi monta kertaa.
Kävimme kaksi kertaa yhdessä psykologilla ja samat syyttelyt tuli esiin, mutta kauniimmin psykologin kautta ja hän kyllä näki asioissa samojakin puolia kuin minä. Tyttäreni ei osannut sielläkään antaa vastausta. Olen miettinyt monesti, että psykologilla käynnit on pilanneet jotakin meidän suhteessä, koska tämä kaikki on alkanut siellä pengottujen asioiden jälkeen. Kyllä psykologin täytyy myös vastata vaikeiden asioiden eteenpäin viennistä, löytää positiivisiakin asioita ja elämän jatkumista kannustavia asioita terapiassa. Tuntuu, että vain ikäviä asioita pengotaan ja asiakas jää tyhjän päälle avattujen ongelmiensa kanssa. Jäikö terapia kesken?
Poikani on 23 vuotias ja suhde häneen on hyvä ja hän kohtelee minua kauniisti. Tyttärelläni ja pojallani on viileä suhde (sisarkateus?), jota olen yrittänyt lähentää. Siitäkin tyttäreni vihoittelee ja ei halua luottaa veljeensä. Tasapuolisuus on ollut minulle tärkeää.
Tyttäreni päätti hakea keskusteluapua työstressiinsä ja omien sanojensa mukaan myös lapsuudenaikaiseen huonoon isäsuhteeseensa psykologilta. Pidin asiaa todella hyvänä ja kannustin siinä. Tyttäreni muuttui kuitenkin pikkuhiljaa noin kahden-kolmen vuoden psykologikäyntien aikana ilkeäksi ja kylmäksi minua kohtaan, sai raivareita ja tavallaan syytti minua jostakin. En vieläkään tiedä mistä hän "syyttää" minua. Olen aivan rikki ja koen jatkuvasti yhteisissä perhetilaisuuksissa hänen boikotoinnin, välinpitämättömyyden ja lisäksi konkreettisen vinoilun muiden kuullen.
Ymmärsin, että hän on käynyt luultavasti läpi tunnemyrskyjä ja haki vastauksia myös minulta siellä esiin tulleisiin huonoihin fiiliksiin, josta puhuimme monesti. Mutta hän ei osaa lopettaa. Hän on puhunut asiasta monen ihmisen kanssa omien sanojensa mukaan ja saanut ohjeita heiltä ottaa etäisyyttä, jos en ala ymmärtää häntä. Yritin keskustella, mutta keskustelut päättyivät aina riitoihin, koska tyttäreni mielestä en osannut kuunnella. Hän ei kuitenkaan osaa sanoa mitä hän odottaa minulta tai mitä minä olen jättänyt tekemättä. Olen jopa pyytänyt anteeksi, etten ole jotain tehnyt tai huomioinnut. Jostain syystä tunnen yhä uudelleen, että minun olisi pitänyt TUNNUSTAA OLLEENI jotenkin väärässä tai tunnustaa virheeni jossakin hänen lapsuudessaan.
Olen ymmällä, onneton ja en tiedä mitä vastata enää, koska en löytänyt millään hänen lapsuudestaan meidän välillä huonoja aikoja, päin vastoin. Ainoastaan hän kärsi isänsä ankarasta kasvatusmetodeista omien sanojensa mukaan ja poissa oloista. Niistä puhuimme kyllä myöhemmin ja sanoin puhuneeni ja kieltäväni hänen isäänsä esim. tukistamasta häntä pienenä.
Tämän kylmän suhtautumisen ja hänen elämänsä (seurustelee, harrastaa ja suunnittelevat tulevaisuutta ) ulkopuolelle jättämiseni. Hän kohtelee minua töykeästi ja on sanonut että on parempi ettei hän enää yritä. Olen sanonut, samoin miesystäväni, että pitäisi yrittää mennä elämässä eteenpäin ja hyvksyä asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mitä ne sitten ovatkin. Muuten elämä menee pilalle vihaa kantaessa.
Minulla on jo mennyt toivo saada tytärtäni takaisin. Vierailutkin ovat tuskaa, koska tunnen hänen ylimielisyytensä ja piikittelynsä. Mieheni on huomannut saman ja ajatteli että riidankin uhalla hän ottaa asian puheeksi myös. Olen surullinen ja itkenyt asian vuoksi monta kertaa.
Kävimme kaksi kertaa yhdessä psykologilla ja samat syyttelyt tuli esiin, mutta kauniimmin psykologin kautta ja hän kyllä näki asioissa samojakin puolia kuin minä. Tyttäreni ei osannut sielläkään antaa vastausta. Olen miettinyt monesti, että psykologilla käynnit on pilanneet jotakin meidän suhteessä, koska tämä kaikki on alkanut siellä pengottujen asioiden jälkeen. Kyllä psykologin täytyy myös vastata vaikeiden asioiden eteenpäin viennistä, löytää positiivisiakin asioita ja elämän jatkumista kannustavia asioita terapiassa. Tuntuu, että vain ikäviä asioita pengotaan ja asiakas jää tyhjän päälle avattujen ongelmiensa kanssa. Jäikö terapia kesken?
Poikani on 23 vuotias ja suhde häneen on hyvä ja hän kohtelee minua kauniisti. Tyttärelläni ja pojallani on viileä suhde (sisarkateus?), jota olen yrittänyt lähentää. Siitäkin tyttäreni vihoittelee ja ei halua luottaa veljeensä. Tasapuolisuus on ollut minulle tärkeää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En osaa sanoa, voi olla että tyttäresi käy äpi omaa lapsuuttaan, tai sieltä löytyy asioita joita ei pysty käsittelemään tai terapia vienyt huonommaksi. Voi myös olla että sinussa on jotain vikaa etkä oikeasti kuuntele tai ymmärrä. Tai sitten voi olla että hän on sairastunut tai pidempiaikaisesti masentunut.
Elämä sairastuttaa meistä liian monet eikä sieltä nousta enää koskaan!
Tyttäresi etsii syytä pahaan oloonsa ja aina ne psykat herkästi kaivaa lapsuudesta jotakin.Saa sitten syyttää vanhempiaan.Tyttäresi pitäisi lopettaa moinen ja puhua isällesi kalvavat asiat.
Tuli vaan mieleen, että voisko olla niin, että tytär koki lapsuudessa isänsä käytöksen todella loukkaavana ja haavoittavana, ja hänestä tuntuu, että sinä et TARPEEKSI ymmärtänyt tuolloin etkä nyt, hänen kärsimyksiään. Että kehottamalla jatkamaan eteenpäin ja pyytämällä anteeksi, et hänen mielestään ole tarpeeksi HYVITTÄNYT ja ymmärtänyt hänen kärsimyksiään (hän on siis todella katkera). Ehkä hän ajattelee, että sinun tuolloin olisi pitänyt enemmän tehdä asioille, ja estää kokonaan tapahtumien jatkuminen.
Kysypä suoraan, mikä tyttären mielestä olisi tarpeeksi suuri anteeksipyyntö tms. vai onko parempi ettette ole missään tekemisissä, koska hän nyt selvästi haluaa kostaa ja tällainen yhteys ei ole rakentavaa. Ilmaise selvästi, että sinä rakastat tytärtäsi ja haluat että suhde paranisi, mutta että näin ei voi jatkua.
Kyse on varmaan siitä ettei lapsesi koe että sinä kantaisit vastuusi hänen huonosta lapsuudesta. Hän on kokenut isänsä kasvatuksen huonoksi, ja sinäkin myönnät hänen isänsä olleen liian ankara. Sinun tyttäresi kokee varmaan ettet sinä ole suojellut häntä, niin kuin lasta olisi pitänyt suojella. Jos tyttäresi on kokenut isänsä lapsuudessaan hyvin negatiivisesti, ei huono lapsuus tavallaan ole vain isän syy, vaan myös sinun joka olet mahdollistanut kaiken. Lapsi on aina ansassa vanhempiensa kanssa, niin hyvässä kuin pahassa. Puhuit että olet anteeksikin pyydellyt, vaikka mielestäsi hänellä oli hyvä lapsuus. Oletko siis aidosti oikeasti tunnustanut että hänen lapsuutensa on voinut tuntui hyvinkin kurjalta, ja että sinä olet ollut osallinen tuota lapsuutta rakentamassa? Hyvin monet alkoholistien puolisot ajattelevat juuri tuolla logiikalla, enhän se minä ole se huono vanhempi, vaan tuo puoliso joka vaan juo kokoajan. Kuitenkaan ei oteta vastuuta lapsista turvaamalla heidän lapsuus esim eroamalla puolisosta. En väitä että teillä näin radikaali tilanne on ollut, mutta jostain syystä lapsesi kokee hyvin vahvasti negatiivisesti lapsuutensa, ja hänellä voi olla todellakin hyvä syy siihen.
Älä liika tuomitse sitä terapeuttia tietämättä heidän kahdenkeskisistään tuokioista. Terapia ei nimittäin usein ole terapeutti "johtoista". Itse työn tekee aina potilas, joka valitsee itse mistä puhuu. ja terapeutti usein pyrkii rakentavilla kysymyksille kuten "miltä se sinusta tuntuu?" "mitä ajattelet siitä?" auttamaan potilasta tuntemaan itseä enemmän ja oppimaan itsensä rakastamista, negatiivisten ja positiivisten asioiden hyväksymistä, ja elämän elämistä niillä ehdoilla mitä on saatu. Työn tekee kuitenkin aina potilas, paraskaan terapeutti ei voi tehdä sitä potilaan puolesta.