Ensirakkauden kanssa pitkään seurustelleet ja eronneet

Olet siis vähän päälle 20:n? Tuossa iässä houkutukset ovat suuria, koska haluaa nähdä maailmaa. Se on ymmärrettävää.

Eroa. Kidut ja teet hallaa toisellekin osapuolelle suhteessa jossa et ole 100% mukana. Muista, että kerrot rehellisesti eron syyn.

Eroa nyt kerran sitä jo mietit. Tai sitten annat houkutusten olla ja elät ja arvostat mitä olet löytänyt.
Kokemuksena voin sanoa sitten kun siinä tupla määrä vuosia teihin verrattuna ja pari tenavaa ja yhteinen velka asunto ja sitten kun toinen ilmoittaa että "ei tää oo kivaa, ei mun oo hyvä olla" niin sitten siinä on helvetinmoinen urakka alkaa asioita järjestämään ja perhe palasiksi. Että mieti tarkkaan ja elä sen päätöksen kannssa!

Menin aikoinani ensirakkauden kanssa naimisiin mutta huomasin oikeastaan jo jokusen vuoden päästä että nyt tuli tehtyä iso virhe, rakkaus katosi ja suhde muuttui ystävyydeksi. Olin kuitenkin niin kiltti ihminen että en voinut avioerolla aiheuttaa harmia omilleni enkä varsinkaan appivanhemmille. Lapsetkin halusin tehdä josko se rakkaus siitä vaan palaisi - ei palannut. Yhdessä oltiin sitten 28 vuotta joista 24 vuotta naimisissa ennenkuin lähdin liitosta. Tällä hetkellä kaikki on todella hyvin, uusi avomies jota suuresti rakastan vielä 3 vuoden jälkeenkin. Näin jälkeenpäin olen ajatellut että miksi en lähtenyt jo heti kun siltä tuntui, ei se siitä muutu. No, sainpahan suhteesta upeat lapset ja paljon elämänkokemusta. Mutta olisin myös monelta itkulta säästynyt.

Jos nyt jo sinusta tuntuu siltä että suhteessa on jotakin vikaa, minun ohjeeni on se että erotkaa ajoissa - olethan vielä kovin nuorikin!

Heips!
Voi kun kuulostaa tutulta tuo ketjun aloittajan tilanne..! Täytän tänä vuonna 27 ja oon ollut avopuolisoni kanssa 9 vuotta yhdessä joista yhdessä asuttu n. 7. Ei lapsia (eikä tulossa, minä olen se joka ei ehkä ikinä halua), mutta koira löytyy. Oon tässä n. viimesen puolen vuoden aikana miettinyt tosi paljon meidän suhdetta ja pähkäillyt ja kironnut että miks tää on niin vaikeeta! :/ Siis se on vaikeeta kun ei vaan tiedä mitä pitäis tehdä. Meillä on periaatteessa kaikki hyvin joten olisiko tyhmää lähteä.. Tai no, onhan meillä ongelmamme, tosin ne ovat sellaisia mitkä vaivaavat lähinnä minua, eivät juurikaan avopuolisoani, hän rakastaa minua ja tahtoo olla kanssani. Ja sekös tästä tekeekin entistä vaikeampaa,tuntuu kamalalta ajatellakaan tällaisia :/
Rakastan miestäni kyllä edelleen, tai niin ainakin luulen. Joskus mietin, rakastanko häntä oikeasti vai olenko liian tottunut siihen tuttuun ja kilttiin ihmiseen joka on ollut rinnallani jo niin pitkään.. Tuntuisihan se ihan kamalalta jos nyt yhtäkkiä erottaisiinkin, mutta toisaalta mua ahdistaa valtavasti kun ajattelen, että jos olen vielä vaikka 10 vuoden päästä tässä tilanteessa..
Yksi niistä ongelmistamme on se, että ollaan muututtu tietenkin tässä vuosien varrella; sillon kun alettiin seurustelemaan niin oli yhteisiä juttuja mitä voitiin yhdessä tehdä, nykyään tuntuu olevan samat kiinnostuksen kohteet lähes nollassa. Seksi sujuu ja sitä on riittävästi, mutta mä haluaisin ihan kamalasti enemmän muutakin koskettelua.. Niin paljon että se tuntuu ihan fyysisesti kun ei sitä saa :/
On tämä vaikeaa, voi kun näkis tulevaisuuteen ni olis helpompi tehdä näitä isoja päätöksiä.

Oma näkemykseni teini-iässä alkaneista suhteista on, että ne eivät kumminkaan kestä. Niinpä on parempi erota mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

Hyviä kommentteja olet saanut. Itse seurustelin 13 vuotta (aloimme 16 vuotiaana) ennenkuin erosin. Syinä ei ollut vihreämpi nurmikko vaan se etten tuntenut saavani kunnioitusta, aikaa, tarpeeni ivät merkinneet mitään ja aloin sairastua masennukseen siinä ilmapiirissä. Nyt olen seurustellut toisen, upean ihmisen kanssa 4 vuotta ja hänen kanssaan haluan lapsiakin.

Lähdön jälkeen olen miettinyt paljon sitä, että vaikka tuntemani elämä muuttui täysin, en olisi voinut tehdä itselleni parempaa. Ilman yksinelämistä ihminen ei ehkä koskaan opi tuntemaan itseään aikuisena sillä ne lapsuuden parisuhderoolit jää elämään vaikka kadvettaisiinkin. Oma roolini oli olla alistunut ja sovitteleva ja kysenalaistaa omat toiveeni koska niitä väitettiin jyräämiseki.

Nykyinen suhteeni on opettanut ällistyttävästi asioita toisen kunnioittamisesta, ajatusten, puhumisen kunnioittamisesta. Se on nostanut tietoisuutta siittä kuka minä olen, minkä arvoinen olen itselleni ja missä menee rajat. Nykyään en pelkää vaan voin lopettaa suhteen rakastamaani ihmiseen vain siksi jos hän tekee oloni huonoksi. Tällainen itsetuntemus on arvokasta!

Välillä tietenkin suren mennyttä suhdettani. hän oli koko nuoruuteni. Mietin, olisimmeko voineet kasvaa ja selvitä esim. terapian avulla. Ehkä. Ainoa minkä tiedän on se, että hän ei kykenisi samaan huomaavaisuuteen mitä nyksäni ja se on se juttu jota kaipasin ja tarvitsen hyvään suhteeseen. Molemminpuolin.

En voi neuvoa sinua eroamaan, mutta kannattaa ehkä ajatella sitä siltä kannalta että oletko eksynyt itsestäsi, voitko saada haluamasi asiat suhteessasi yms... Se että haluaa kokeilla muita miehiä ei ole ihan loppuunjateltu sy.

Olen seurustellut ensirakkauteni kanssa nyt 6 vuotta ja yhteen muutimme jo puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tämä on ollut elämäni parasta aikaa ja mieheni on aivan ihana ihminen. Hän auttoi minua silloin, kun en meinannut enää jaksaa elää ja hän on minulle tärkein ihminen koko maailmassa. Tahtoisin erota. Meillä on hyvin paljon samanlaisia mielipiteitä, olemme hyvin samankaltaisia ihmisiä, arkemme on mukavaa ja turvallista. Mutta minä olen kiihkeä, suurella tunteella elävä ja intohimoinen. En saa riittävästi intohimoa puolisoltani ja suuri ongelma on tässä se, että vähempään intohimoon tyytyväinen puolisoni sen sijaan kokee suhteemme intohimon täysin riittäväksi ja suhteemme muutenkin kaikin puolin täydelliseksi. Hän ei halua eroa. Hän kahlitsee minut järkisyillään tähän tasapaksuun arkeen ja tekee minut lempeydellään voimattomaksi. Kuinka voisin satuttaa minulle niin tärkeää ihmistä. En vain kestä ajatella, että tässä tämä minun loppuelämäni sitten on. Nuori ja intohimoinen parikymppinen saa juuri ja juuri kinuttua mieheltään seksiä muutaman kerran kuussa. Sekin tieto kiduttaa, että sinkkuna saisin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta voiko tällaista rakkautta ja ystävyyttä löytää muualta? Entä jos eroaminen olisi elämäni huonoin ratkaisu? Entä jos en osaa "tyytyä" kehenkään? Olen kertonut puolisolleni rehellisesti tunteistäni ja hän yrittää tehdä minut onnelliseksi, mutta kinuamalla saatu seksi tuntuu niin epätyydyttävältä. Seksikkäät alusvaatteet, vihjailut, viettely... Mikään ei auta. Hänellä on niin paljon vähemmän tarpeita kuin minulla.

Aloin seurustelemaan 17 vuotiaana, yli 10 vuotta vierähti ennen eroamista,
mutta ystävyys jatkuu edelleen vahvana.

Kasvoimme yhdessä aikuisiksi, mutta kummankin vastoinkäymiset elämässä ja riittämättömät taidot selvitä niistä olivat lopulta liikaa suhteelle.

Kuka sinä todella pohjimmiltasi olet, lienee se ydinkysymys sinulle.

En usko vihreämmän ruohon perässä juoksemisen auttavan mitään,
olisit vain samassa tilanteessa 3-5 vuoden kuluttua, mutta
enemmän eksyksissä itsesi kanssa. Ehkä ennemmin kannatta tehdä
töitä itsensä kanssa, kuin hapuilla pimeässä.

Vaatiiko itsensä löytäminen välttämättä eroamista, yksin asumista vai mitä,
sitä en tiedä. Johtaako itsetutkiskelu/muuttumisprosessi eroon vai ei,
sitäkään ei voi etukäteen tietää.

Suhteessa pitää olla tilaa yksilöinä elää ja olla, päämäärä on kuitenkin lopulta yhteinen. Pileen menee, jos vain kuljetaan kohti päämärää ilman omaa tilaa, kenties toisen määrittelemällä tavalla.

Seitsemän vuotta olen ollut naiseni ensirakkaus ja yhdessä asuttu viisi vuotta.

Meillä on "kaikki hyvin", kiva koti ja kivoja kissoja. Emme riitele, tappele, sekoile tai muuta. Rakastamme toisiamme. Minulla vain on ollut melkein alusta asti se tunne ettei minun kuulu olla hänen kanssaan. Yritin kerran hänet jättää, mutta hän meni niin rikki siitä etten voinut.

Hän on paras tyttöystävä mitä minulla on koskaan ollut. Hän pysyisi rinnallani vaikka sairastuisin, olen ihan varma. Hän rakastaa minua todella paljon.

No aikaa on taas kulunut ja minä taas mietin hänen jättämistä. Hän jäisi varmasti todella yksin tähän paskaan maailmaan ja pelkkä ajatus siitä saa minut itkemään.

Ma toivoisin, että kaikki pysyis aina yhdessä no matter what, mutta ei kai se ihan niin mene.