Pidän alkukesän pitkistä illoista, kun aurinko on laskenut ja lämpötila hieman viilentynyt, mutta on yhä valoisaa. Erityisen hienoa on se, että jopa viikonloppuisin yhdentoista aikaan illalla tämä kyläpahanen on kutakuinkin kuollut. Maailma jossa päiväsaikaan olen ulkopuolinen on iltahämärässä hetken omani, kun lähden lenkille.
Olen viime aikoina tutkinut uusia juoksureittejä. Ihmiselle ei tee hyvää juuttua vanhoihin kaavoihin, eikä se terveellistä ole peräkammarinpojallekaan. Radanvarren metsikön puoli on noussut uudeksi suosikikseni paikkana, johon monikaan ei arvaa hakeutua (en minäkään vielä pari viikkoa sitten arvannut). Noilla poluilla on yhä nähtävissä merkkejä ajasta ennen ohitustien rakentamista: puolittain umpeutuneita polkuja ja ruosteisia liikennemerkkejä, jotka kielsivät radalla kävelemisen joskus muinoin, kun jollakulla vielä olisi voinut siihen jokin syy olla. Junarata itsessäänkin on ympäristönä kiehtova. Edessä ja takana kaukaisuuksiin jatkuva viivapari muistuttaa, että näistä kylistä pääsee poiskin, paitsi ettei henkilöjuna ole kohta pariin vuosikymmeneen pysähtynyt täällä. Vaikka pääseehän sitä pois pysähtymättömälläkin junalla, jos haluaa. En halua.
Jatkoin juoksuani radanviertä pitkin kulkevaa polkua pitkin. Ohitin mutalammikon, jonka tyyneen pintaan hyönteiset synnyttivät väreilyä, ja saavuin paikkaan, jossa joku oli pitänyt pientä nuotiota. Todennäköisesti nuoriso, mikä ilahdutti vielä enemmän: jos aito kulkurielämä onkin kuollut taiteenlaji (mikä sosiaalipoliittisesti on hyvä asia, suorastaan saavutus), on hienoa, että uusi polvi ottaa ilon irti simuloidusta kulkuriromantiikasta – istuu nuotiolla junaradan varressa ja menee sitten kotiinsa puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Niin minä voisin tehdä… jos jaksaisin vaihtaa lakanat.
Tulin ratapihalle. Henkilöjunat eivät siis pysähdy enää ja asemarakennuskin purettiin jo aikoja sitten, mutta puutavaran lastauspaikkana kylämme seisake on yhä aktiivinen. Paljon tuoretta koivua ja mäntyä, korkeita pinoja jotka tuoksuvat voimakkaasti menneiltä ajoilta. Ajattelin tuoretta puupölliä vertauskuvana pikkukylän nuoresta ihmisestä: kylämme on vain välietappi, josta raakapuun ja raakaihmisen on määrä jatkaa suureen maailmaan jalostumaan. Vain jotkut kelvottomimmat jäävät pysyvästi, lahoavat ilman tarkoitusta. Puut ihmistä harvemmin, sillä huonompikin puu kelpaa aina poltettavaksi. Ihmisten kohdalla tuota systeemiä ei olekaan vähään aikaan kokeiltu. Ehkä Juhana Vartiainen ehdottaa sitä seuraavaksi: duuniin tai uuniin!
Reittini jatkui radan reunaa pitkin kohti entistä ala-astettani – kiinteistöt eivät enää vuosiin ole toimineet kouluna – ja tunnistin eräät mäet hiihtoreitiksi, jolla sivakoin miltei parikymmentä vuotta sitten (enkä tuossa radantakaisessa ryteikössä sen koommin ennen viime viikkoa ollut käynyt). Noista laduista jäljellä on enää satunnaisia fragmentteja, kun kaavoittajan käsi on piirtänyt alueelle uusia teitä. Ei haitannut. Hiihtoni ei koskaan ollut suksee, vaan vihasin sitä silloin ja vihaan edelleen, joten mitään kallisarvoista ei ollut menetetty. Muutenkin riittää mainiosti, että ajasta, jolloin minulla oli vielä tulevaisuus, on jäljellä enää katoavia katkelmia, hämärtyviä ja kenties jo vääristyneitäkin muistikuvia. Se on armeliaampaa: kirkkaat muistot ja näkymät ajasta ja toivosta joita ei saa takaisin olisivat tuskallisia.
Polulta asfaltille palatessani olin tyytyväinen seikkailuuni. Sitten kotipihan lähestyessä iski ajatus koota lenkkimietteet palstalle siitäkin huolimatta, että ne ovat silkkaa 15-vuotiaan runopojan päiväkirjaemohomoilua. Haastan teidätkin kulkemaan kotikulmillanne 1) uusia reittejä ja 2) uuden näkökulman, inhimillisiä merkityksiä ja satunnaisia mielleyhtymiä hakevan ajatuksen kanssa. Se on hyvin antoisaa – kulkijalle itselleen ainakin.
(P.S. Huomasin otsikkoni kuulostavan ihan joltakin Jipun levyn nimeltä. Mihinkäs aikaan niitä pysähtymättömiä junia menikään...)
Olen viime aikoina tutkinut uusia juoksureittejä. Ihmiselle ei tee hyvää juuttua vanhoihin kaavoihin, eikä se terveellistä ole peräkammarinpojallekaan. Radanvarren metsikön puoli on noussut uudeksi suosikikseni paikkana, johon monikaan ei arvaa hakeutua (en minäkään vielä pari viikkoa sitten arvannut). Noilla poluilla on yhä nähtävissä merkkejä ajasta ennen ohitustien rakentamista: puolittain umpeutuneita polkuja ja ruosteisia liikennemerkkejä, jotka kielsivät radalla kävelemisen joskus muinoin, kun jollakulla vielä olisi voinut siihen jokin syy olla. Junarata itsessäänkin on ympäristönä kiehtova. Edessä ja takana kaukaisuuksiin jatkuva viivapari muistuttaa, että näistä kylistä pääsee poiskin, paitsi ettei henkilöjuna ole kohta pariin vuosikymmeneen pysähtynyt täällä. Vaikka pääseehän sitä pois pysähtymättömälläkin junalla, jos haluaa. En halua.
Jatkoin juoksuani radanviertä pitkin kulkevaa polkua pitkin. Ohitin mutalammikon, jonka tyyneen pintaan hyönteiset synnyttivät väreilyä, ja saavuin paikkaan, jossa joku oli pitänyt pientä nuotiota. Todennäköisesti nuoriso, mikä ilahdutti vielä enemmän: jos aito kulkurielämä onkin kuollut taiteenlaji (mikä sosiaalipoliittisesti on hyvä asia, suorastaan saavutus), on hienoa, että uusi polvi ottaa ilon irti simuloidusta kulkuriromantiikasta – istuu nuotiolla junaradan varressa ja menee sitten kotiinsa puhtaisiin lakanoihin nukkumaan. Niin minä voisin tehdä… jos jaksaisin vaihtaa lakanat.
Tulin ratapihalle. Henkilöjunat eivät siis pysähdy enää ja asemarakennuskin purettiin jo aikoja sitten, mutta puutavaran lastauspaikkana kylämme seisake on yhä aktiivinen. Paljon tuoretta koivua ja mäntyä, korkeita pinoja jotka tuoksuvat voimakkaasti menneiltä ajoilta. Ajattelin tuoretta puupölliä vertauskuvana pikkukylän nuoresta ihmisestä: kylämme on vain välietappi, josta raakapuun ja raakaihmisen on määrä jatkaa suureen maailmaan jalostumaan. Vain jotkut kelvottomimmat jäävät pysyvästi, lahoavat ilman tarkoitusta. Puut ihmistä harvemmin, sillä huonompikin puu kelpaa aina poltettavaksi. Ihmisten kohdalla tuota systeemiä ei olekaan vähään aikaan kokeiltu. Ehkä Juhana Vartiainen ehdottaa sitä seuraavaksi: duuniin tai uuniin!
Reittini jatkui radan reunaa pitkin kohti entistä ala-astettani – kiinteistöt eivät enää vuosiin ole toimineet kouluna – ja tunnistin eräät mäet hiihtoreitiksi, jolla sivakoin miltei parikymmentä vuotta sitten (enkä tuossa radantakaisessa ryteikössä sen koommin ennen viime viikkoa ollut käynyt). Noista laduista jäljellä on enää satunnaisia fragmentteja, kun kaavoittajan käsi on piirtänyt alueelle uusia teitä. Ei haitannut. Hiihtoni ei koskaan ollut suksee, vaan vihasin sitä silloin ja vihaan edelleen, joten mitään kallisarvoista ei ollut menetetty. Muutenkin riittää mainiosti, että ajasta, jolloin minulla oli vielä tulevaisuus, on jäljellä enää katoavia katkelmia, hämärtyviä ja kenties jo vääristyneitäkin muistikuvia. Se on armeliaampaa: kirkkaat muistot ja näkymät ajasta ja toivosta joita ei saa takaisin olisivat tuskallisia.
Polulta asfaltille palatessani olin tyytyväinen seikkailuuni. Sitten kotipihan lähestyessä iski ajatus koota lenkkimietteet palstalle siitäkin huolimatta, että ne ovat silkkaa 15-vuotiaan runopojan päiväkirjaemohomoilua. Haastan teidätkin kulkemaan kotikulmillanne 1) uusia reittejä ja 2) uuden näkökulman, inhimillisiä merkityksiä ja satunnaisia mielleyhtymiä hakevan ajatuksen kanssa. Se on hyvin antoisaa – kulkijalle itselleen ainakin.
(P.S. Huomasin otsikkoni kuulostavan ihan joltakin Jipun levyn nimeltä. Mihinkäs aikaan niitä pysähtymättömiä junia menikään...)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi käydä lenkillä jos ei saa kuitenkaan saa pillua?
Meinasin ihan saman kirjoittaa, mutta joku oli ehtinyt ensin. Ei kannata juosta, jos ei saa teinipildee!!
Noinko huonosti minut tunnette kaikkien vuosien jälkeen? En ole pitkiin aikoihin tehnyt mitään saannin (oli se sitten työn- tai pillun-) kannalta kannattavaa, sillä huomasin kaikenlaiset yritykset ja ponnistelut elämäni muuttamiseksi täysin yhdentekeviksi lopputuloksen kannalta. Niinpä olen keskittynyt tekemään asioita, joita HALUAN tehdä; joilla on subjektiivinen itseisarvo; jotka lisäävät onnellisuuttani ilman mitään päämäärähakuisuutta tai muualta asetettujen odotusten täyttämistä. Sellainen tekeminen on mielestäni paljon arvokkaampaa kuin jokin jolla on vain välinearvo jonkin ulkoisen tavoitteen saavuttamiseksi.