Ulospäin vaikutan nopeasti normaalilta 25-vuotialta tytöltä, mutta kärsin syvästi ainakin omasta mielestäni yksinäisyydestä, kiusaamisesta ja tunnekylmästä perheestä. En tiedä mitä oikein haen täältä, mutta ehkä enemmänkin neuvoja, miten toimia, kun elämäni periaatteessa junnaa paikallaan ja olen vakavasti harkinnut itsemurhaakin. Voiko ”tilanteestani” toipua ja miten toimia, jotta saisi oman elämän?
Olen ollut aina kiltti tyttö ja tehnyt kaiken oikein. Lyhyesti sanottuna havahduin tähän todellisuuteen vasta muutama vuosi sitten(22v.). Saan itkukohtauksia ja pelkään oikeasti olevani kyseisten asioiden ”vanki” vielä 40-vuotiaana. En ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ollut yhtään pysyvää ystävää (vaikka vannottu 23-vuotiaanakin ikuista ystävyyttä) ja erittäin tunnekylmät välit vanhempiini.
Kaikki alkoi minun ollessa pieni kouluikäinen. Olen ollut pienenä ujompi verrattuna ikäisiini ja se alkoi silloin kääntyä minua vastaan. Minut jätettiin tämän takia helposti leikeistä pois. En saanut ujouteeni apua tai tähän syrjimiseen ei puututtu. Tämä jatkui lukioon. Voisin kertoa paljon esimerkkejä mutta ne vievät turhaa tilaa joten toivon vain että uskoisitte minun puhuvan totta sen sijaan että olisin huomiota kaipaava tyttö. Ja sama toistuu yhä. Uskottelin osin tuolloin itselleni ja muille jotka eivät pyytäneet minua mukaan minnekään, että en oikeasti haluaisi edes mennä sinne. Vanhempani ovat aina hokeneet minulle samaa mantraa ”älä välitä”. En halunnut muiden näkevän miten paljon tämä minua loukkasi. Sitten pääsin yliopistoon. Huomasin itse tämän jatkuvan yhä. Vanhempani uskovat elämäni muuttuvan paljon tulevaisuudessa. He uskovat että tämä yksinäisyyteni jatke katkeaa kohta ja saan paljon ystäviä ja poikaystävän mutta itse en usko siihen. Se on hankalaa kun on joutunut jo olemaan kauan yksin.
Minun on vaikea sopia uusia ihmissuhteita tai tulla muutenkaan toimeen uusien ihmisten kanssa. Olen ollut niin kauan yksin, että minusta on melkein mahdottomuus tulla toimeen uusien ihmisten kanssa, kun on ollut hyljeksitty ala-asteelta asti. Minulta jäi oppimatta sellainen perus ”smalltalk” ja kyky osallistua muiden keskusteluun. Jään helposti tuppisuuksi. Kun puhun olen puhunut tästä omien vanhempieni kanssa, he sanovat vieläkin anna olla. Nyt en enää jaksa. Itkettää ja väsyttää. Mulla on ollut myös niitä itsetuhoisia ajatuksiakin. Vakavasti olen harkinnut itsemurhaakin. Näihin ongelmiin ei puututa, mutta en edes tiedä voiko näihin puuttua?
Omasta mielestäni vanhemmat tekivät minulle pienenä karhun palveluksen. Havahduin vasta nyt todellisuuteen. En osaa tulla muiden ihmisten kanssa toimeen. Pienenä sosiaalisena olleet luokkalaiset ovat hankkineet perheen, heillä on yhä yhteyksiä vanhoihin luokkalaisiinsa ja he tulevat helposti juttuun muiden ihmisten kanssa. Pelkään itse jääväni yksin. En pääse eroon tuppisuudestani. Yritän osallistua keskusteluihin ja hankkia näin uusia ystäviä, mutta tämä on minulle vaikeaa. Lisäksi en osaa ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja ilmaista kiinnostustani. Haluaisin kovasti poikaystävän ja perheen tulevaisuudessa. Minulta on jäänyt puuttumaan ainakin omasta mielestäni normaalit kehityksen kaaret. Sosiaaliset taidot jäivät opettelematta. Vanhempieni mielestä ne on helposti opeteltavissa nytkin, mutta itse en vaan pysty siihen. Miten? Minne näin epäonnistuntu ihminen voisi mennä? Minusta tähän taitoon saadaan hyvät perusteet peruskoulusta ja lukiosta mutta minulta ne jäivät hankkimatta. Uhrasin kaiken aikani opiskeluun ja unohdin miten tärkeitä ihmissuhteet ovat. Itsetuntoni on nollassa. Vanhempieni mielestä ystävien puute ei vaikuta elämään ja minuun.
Olen ollut aina kiltti tyttö ja tehnyt kaiken oikein. Lyhyesti sanottuna havahduin tähän todellisuuteen vasta muutama vuosi sitten(22v.). Saan itkukohtauksia ja pelkään oikeasti olevani kyseisten asioiden ”vanki” vielä 40-vuotiaana. En ole koskaan seurustellut, minulla ei ole ollut yhtään pysyvää ystävää (vaikka vannottu 23-vuotiaanakin ikuista ystävyyttä) ja erittäin tunnekylmät välit vanhempiini.
Kaikki alkoi minun ollessa pieni kouluikäinen. Olen ollut pienenä ujompi verrattuna ikäisiini ja se alkoi silloin kääntyä minua vastaan. Minut jätettiin tämän takia helposti leikeistä pois. En saanut ujouteeni apua tai tähän syrjimiseen ei puututtu. Tämä jatkui lukioon. Voisin kertoa paljon esimerkkejä mutta ne vievät turhaa tilaa joten toivon vain että uskoisitte minun puhuvan totta sen sijaan että olisin huomiota kaipaava tyttö. Ja sama toistuu yhä. Uskottelin osin tuolloin itselleni ja muille jotka eivät pyytäneet minua mukaan minnekään, että en oikeasti haluaisi edes mennä sinne. Vanhempani ovat aina hokeneet minulle samaa mantraa ”älä välitä”. En halunnut muiden näkevän miten paljon tämä minua loukkasi. Sitten pääsin yliopistoon. Huomasin itse tämän jatkuvan yhä. Vanhempani uskovat elämäni muuttuvan paljon tulevaisuudessa. He uskovat että tämä yksinäisyyteni jatke katkeaa kohta ja saan paljon ystäviä ja poikaystävän mutta itse en usko siihen. Se on hankalaa kun on joutunut jo olemaan kauan yksin.
Minun on vaikea sopia uusia ihmissuhteita tai tulla muutenkaan toimeen uusien ihmisten kanssa. Olen ollut niin kauan yksin, että minusta on melkein mahdottomuus tulla toimeen uusien ihmisten kanssa, kun on ollut hyljeksitty ala-asteelta asti. Minulta jäi oppimatta sellainen perus ”smalltalk” ja kyky osallistua muiden keskusteluun. Jään helposti tuppisuuksi. Kun puhun olen puhunut tästä omien vanhempieni kanssa, he sanovat vieläkin anna olla. Nyt en enää jaksa. Itkettää ja väsyttää. Mulla on ollut myös niitä itsetuhoisia ajatuksiakin. Vakavasti olen harkinnut itsemurhaakin. Näihin ongelmiin ei puututa, mutta en edes tiedä voiko näihin puuttua?
Omasta mielestäni vanhemmat tekivät minulle pienenä karhun palveluksen. Havahduin vasta nyt todellisuuteen. En osaa tulla muiden ihmisten kanssa toimeen. Pienenä sosiaalisena olleet luokkalaiset ovat hankkineet perheen, heillä on yhä yhteyksiä vanhoihin luokkalaisiinsa ja he tulevat helposti juttuun muiden ihmisten kanssa. Pelkään itse jääväni yksin. En pääse eroon tuppisuudestani. Yritän osallistua keskusteluihin ja hankkia näin uusia ystäviä, mutta tämä on minulle vaikeaa. Lisäksi en osaa ottaa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen ja ilmaista kiinnostustani. Haluaisin kovasti poikaystävän ja perheen tulevaisuudessa. Minulta on jäänyt puuttumaan ainakin omasta mielestäni normaalit kehityksen kaaret. Sosiaaliset taidot jäivät opettelematta. Vanhempieni mielestä ne on helposti opeteltavissa nytkin, mutta itse en vaan pysty siihen. Miten? Minne näin epäonnistuntu ihminen voisi mennä? Minusta tähän taitoon saadaan hyvät perusteet peruskoulusta ja lukiosta mutta minulta ne jäivät hankkimatta. Uhrasin kaiken aikani opiskeluun ja unohdin miten tärkeitä ihmissuhteet ovat. Itsetuntoni on nollassa. Vanhempieni mielestä ystävien puute ei vaikuta elämään ja minuun.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tämä meidän perheen ”älä välitä”-tapa ja ”myöhemminkin ehtii niitä kavereita hankkia” on tehnyt minusta osaksi kuolleen sisältä. En ole koskaan itkenyt läheisteni hautajaisissa (esim. mummoni ja papan) ja olen aina ollut se tyttö joka ei ole itkenyt lukion tai peruskoulun päättyessä. Muut pillittivät taas hirveästi. Koen olevani poikkeavanlainen. En osaa reagoida, kun joku kaverini kertoo läheisensä kuolleen. Muilta tulee luonnostaan halaus ja lohdutus. Minulta puuttuu omasta mielestäni kyky olla läsnä. Haluaisin osata ilmaista tunteita mutta en osaa. Omat ikäiseni pitävät minua outona tunnekylmyyteni takia. En osaa päästä tästä tunnekylmyydestänikään eroon. Perheeni on muodollisesti hyvä. Minulla on ehjä perhe ulkoisesti, mutta vanhempani ovat erittäin etäiset. Minua ei koskaan halata eikä vanhempani halaa ikinä toisiaan. He nukkuvat eri huoneissa. Osaalta haluaisin että äitini halaisi minua joskus, mutta tämä on mahdottomuus. Meillä ei ikinä puhuta koskaan tunteista, vihasta tai välittämisestä.
Olen vain niin poikki ja pelkään vanhempieni kohtaloa. Sain tutkintoni valmiiksi yliopistolla ja asun nyt kotona. Asuin vähän aikaa muualla mutta muutin takaisin. En pärjää yksin olen niin ahdistunut ja saan välillä itkukohtauksia. Vaikka taloudellisesti tulenkin toimeen. Vanhempani uskovat tämän menevän ajan kanssa ohi, mutta itse en usko siihen. Olen harkinnut itsemurhaa. Kaipaan normaalia omaa elämää. Omaa poikaystävää, ystäviä joiden kanssa viettää aikaa ja omaa harrastusta. Tunnen vain välillä olevani niin epäonnistunut.
Olen lisäksi poikkeavanlainen ulkonäöltäni ja tämä vaikeuttaa osaltani kumppanin ja ystävien etsintää. En tiedä miten toimia ja miten muuttua.
Voiko tunnekylmyydestä päästä eroon? Onko mahdollisuutta päästä normaaliin parisuhteeseen, jos en halua vanhempieni kaltaista suhdetta. Haluan kumppanin jonka kanssa puhua ja edelleen niitä tyhmiä ystäviä. Omat vanhempani eivät harrasta sukulointia, ystäviä tai harrastuksia. He ovat omien sanojensa mukaan tyytyväisiä avioliittoonsa.
Olen osittain harkinnut itsemurhaakin. Näistä maneereista on hankala päästä eroon. Olen harkinnut psykologiakin ja psykoterapeuttia, auttaisikohan se? Voinko edelleenkään saada poikaystävää, jos menen psykologin juttusille. Vai pahentaako se ”standardia parisuhdemarkkinoilla” kun kerron käyneeni psykologilla yksinäisyyden ja vanhempieni sekä kiusaamiseni takia? Vaikeuttaako psykologistandardi ystävien löytämistä?
Perheeni suhtautuu asioihini vähättelevästi. Itse olen huolissani näistä asioista, sillä olenhan nyt jo 25-vuotias. Veljeni joka on kuin ilmetty isäni ja äitini on 27-vuotias, joka ei ole myöskään koskaan seurustellut (fakta). Ei näytä ulkoapäin ainakaan kaipaavan parisuhdetta. Mutta hän väittää kovasti että on normaali. Hokee muun muassa, että alle 27-vuotiaana solmitut suhteet eivät kestä. Ei siksi seurustele. Ura hänelle tärkeätä. Kun olen puhunut itsemurhasta, minulle veli on sanonut että ”avaisin valtimoni ylhäältä alas auki, jotta niitä ei voisi tikata kiinni”. Olen kysynyt tästä, että eikö hän ole pahoillaan tästä, sanoo veli minun oleva huomionkipeä sisko ja ei usko minun pystyvän siihen. Vanhempani hakevat kasvatusohjeeni häneltä. Itse saan myös välillä pahoja raivokohtauksia jolloin en hallitse itseäni. Olen hajottanut tavaroita. Välillä en halua rikkoa mitään, mutta joskus olen tahtomattani rikkonut tavaroita, koska tilanteeni kismittää minua ja en jaksa elää vanhempieni ja veljeni kulissielämää kauaa. Mitä teen tulevaisuudelleni? Menin myös aikoinani vanhojen tanssiin ja veljeni ei käynyt tätä läpi lukiossa. Vaikka tapahtumasta on aikaa vanhempani suhtautuivat vanhojen tanssiin vähättelevästi ja epänormaalisti, koska veljeni ei mennyt sinne. Itse pidän outona, että en voi sanoa edes lukioaikana sanoa meneväni vanhojen tanssiin ilman että perheeni paheksuu minua. Tai en voi sanoa haluavani poikaystävää 25-vuotiaana ilman että äitini nauraa minulle ja kertoo että hän tapasi isäni vasta 30 vuotiaana ja minulla on aikaa. Itse en halua nussia yhtä ainutta tapaamaani ihmistä ja synnyttää itselleni lapsia ja kasvattaa heitä minua varten. Kaipaan elämänkokemuksia. Ai niin veljelläni ei ole myöskään kavereita (fakta). Käy kiipeilemässä isäni kanssa.
Olenko terve nuori? Unohdetaan myös nyt asumistilanteeni ja haluaisin kovasti kuulla onko mulla terveet vanhemmat, kun uskovat mun olevan normaali kun en ole koskaan seurustellut. Pitävät normaalina sitä, että syön yksin yliopistolla ja saan itkukohtauksia, jotka kuulemma menevät ajan kanssa ohi. Olen sanonut myös heille, että mulla on paha olla useasti. Mutta he sivuuttavat tämän ja menevät nukkumaan. Siitä ei puhuta seuraavana päivänä. Mua ahdistaa vaan niin kovasti tää perhe. Voiko psykologista saada apua tällaiseen oikeasti? Voinko ”parantua”? Onko ystävyyssuhteiden luominen opeteltavaa tässä iässä enää? Pidättekö normaalina, että vanhemmat uskovat tilanteeni muuttuvan yhä kun annan vain ajan kulua vai pitääkö mun hankkia apua muualta? Turhauttaa ja vituttaa tää mun kiltti tyttö kasvatus… En vaan osaa elää itseäni varten. Haluaisin vaan niin kovasti saada sen oman elämän.
Varmasti on ikävää. Muista kuitenkin ettet ole ainut planeetalla joka kärsii ujoudesta, estyneisyydestä jne. Jotkut turvautuu silloin viinaan, joka ei ole kuin tilapäinen ratkaisu ja huono sellainen pitkällä aikavälillä.
Voit käydä psykologilla jos juttelu jollekin auttaa. Käytännössä kannattaa kuitenkin toimia toisin. Voit yrittää aina uudestaan solmia kaverisuhteita, aukaista suusi yksinkertaisesti.
Toivottavasti saat kaipaamaasi elämänkokemusta. Itse täytyy sanoa että olin joskus vastaavassa tilanteessa. No sain mitä halusin mutta paskanmaku jäi lopulta suuhun. Sen verran röyhkeitä ja itsekkäitä on nykyajan ihmiset. No, on niitä helmiäkin joukossa harvakseltaan. Jos sellasen saa, kannattaa pitää kiinni. ;) Jyvät akanoista ja silleen.
Yksinkin voi mennä baariin juomaan tuoppia. Kyllä aina joku juttuseura irtoaa. Joskus voi olla mielenkiintosiakin keskusteluja, mutta juoppoutta ja päihdeongelmaisia yleisesti kannattaa välttää.
Kannattaa ainakin kokeilla psykologin juttusilla käyntiä, pelkästään se, että sanoo omat asiansa ääneen toiselle ihmiselle tekee monesti kummia (klisee mutta totta).
Sain sen kuvan että vanhempasikin ovat enemmän tai vähemmän "tunnekylmiä", eli ei mikään ihme että olet pienenä omaksunut saman. Mikäli et saa perheeltäsi sitä vuorovaikutusta jota muilta ihmisiltä kaipaisit, on entistäkin tärkeämpää, että löytäisit hyviä ystäviä. Ja juu, ujous sekä huonohkot sosiaaliset taidot vaikeuttavat tätä "löytämistä" varmasti erittäin paljon, mutta uskon että kykenet siihen kyllä. Koita joka päivä "koetella" ujouttasi hieman, ei mitään radikaalia, ihan jotain pikku juttuja vain, kysyt tuntemattomalta ihmiseltä jotain pientä yms.
Positiivista sekin että vaikutit mukavalta ja täyspäiseltä mielestäni, etkä ole katkeroitunut ainakaan pahasti muita ihmisiä kohtaan. Kunhan vain pääset ensipuraisusta ohi ja saat kontaktia muihin ihmisiin ei ole pienintäkään syytä mikset voisi vielä oppia "normaaliksi" sosiaalisilta taidoiltasi ja ujoudeltasi.
En tiedä auttoiko tämä, enpä ole itsekkään erityisen loistava ihmisten kanssa, mutta miten käykin, toivottavasti löydät mielenrauhan.