http://www.youtube.com/watch?v=UsiQgRp5bfQ
Otsikko ei siis viittaa siihen, etten likinäköisyydestäni huolimatta ole koskaan viitsinyt opetella piilolinssien käyttäjäksi, vaan puhutaan ihailun kohteena olemisesta, sankaruudesta.
Juhannuksena mökillä oli iältään kymmenen korvissa olevia lapsivieraita, ja näille tietysti piti pitää seuraa ja keksiä tekemistä. Vaikka minulla ei ole luontaisia kykyjä tuohon, huomaan, että penskoille on helppo olla sankari. Musisointini herättää heissä ihailua, ja sitten jos vielä viitsii opettaa heitä soittamaan itsekin jonkin melodianpätkän, huomaa miten heidät voi saada innostettua omalla esimerkillään harjoittelemaan pitkiä aikoja (välillä he tietysti käyvät pyytämässä lisävalmennusta). Sama ilmiö toistuu myös muiden juttujen kohdalla; intoa ja uteliaisuutta riittää, ja kun heille sitten kertoo juttuja, he kuuntelevat ja arvostavat, suhtautuvat kuin auktoriteettiin. (En osaa puhua lapsille niin kuin lapsille puhutaan, vaan suhtaudun heihin kuten aikuisiin vain sillä erolla, että tiedostan, etteivät he vielä vähäisten vuosiensa ja vasta kehittyvien ruumiin- ja hengenvoimiensa takia ole ehtineet kaikkia asioita omaksua. Ehkä tapani on toimiva 8–12-vuotiaiden kanssa ja pari päivää vuodessa, mutta ei nuorempien kanssa eikä jatkuvasti. Siksi en halua omia lapsia hankkia, vaikka eipä niiden hankkimattomuus omasta halustani kiinni olekaan.)
Aiemmin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että myös vanhemmat, jo eläkeiässä olevat ihmiset tuntuvat suhtautuvan minuun suopeasti. Ehkä rauhallisuuteni ja "kunnollisuuteni" – enhän heille mainosta syrjäytymistäni – vetoavat heihin. Heidän kohdallaan on minun vuoroni olla aktiivinen kuunteluoppilas, antaa kunnioitus ja auktoriteettiasema niille joille se tässä tilanteessa kuuluu. (Ja sitten yllättää heidät soittamalla sota-ajan lauluja ulkomuistista.)
Tämän tekstin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla oman kilven kiillotusta, vaan nyt lopultakin päästään itse asiaan: vain yksi häneltä puuttuu ja sen myötä lopulta kaikki. Nimittäin se, ettei minulla ole mitään yhteistä kieltä ja sen myötä mahdollisuutta pärjätä oman ikäluokkani (tai sanotaan laajemmin: työikäisten) kanssa. Pariutumisessa ja muutenkin kilpailuyhteiskunnassa olisi välttämätöntä osata dominoida, ottaa jollakin tavalla auktoriteettiasema sekä naisiin että toisiin miehiin nähden, mutta täysi-ikäisten maailmassa ylöspäin katsottuna olemiseen vaaditaan muutakin kuin pianovinkkejä ja 10-metrisiä mölkkyheittoja. Omega-asemaan alistumisesta taas ei ole aikuismaailmassa mitään hyötyä, vaan siihen asettuville käy näin:
http://dilbert.com/strips/comic/1994-01-11/
Helpompaa on siis jättäytyä koko pelin ulkopuolelle, todeta pihlajanmarjat happamiksi ja tuhahdella menestyksen tavoittelulle.
Ovatko muut kiinnittäneet huomiota siihen, että heitä kyllä ihaillaan ja arvostetaan, mutta ihan muilta suunnilta kuin sieltä, mistä se olisi – ainakin palstan otsikon kannalta – tervetulleinta? Ainakin Boredom ja Mies1985 ovat muistaakseni kertoneet vastaavia kokemuksia; Älyn haamu puolestaan tarjosi aikoinaan vastakkaisena näkemyksenä arvokkaan opetuksen, jonka mukaan "AT-miehen on arvostettava itseään koska kukaan muu sitä ei tee", ja siinäkin ohjeessa on vinha perä. Erään laulun mukaan kaikki ovat oikein silmin katsottuna sankareita, mutta millaisia Kuikka-Koposen silmänkääntöjä oikein tarvitaan, että lasten ja vanhusten lisäksi myös ikätoverinaiset AT-miehen näkisivät sellaisena, miesjoukosta edukseen erottuvana?
Otsikko ei siis viittaa siihen, etten likinäköisyydestäni huolimatta ole koskaan viitsinyt opetella piilolinssien käyttäjäksi, vaan puhutaan ihailun kohteena olemisesta, sankaruudesta.
Juhannuksena mökillä oli iältään kymmenen korvissa olevia lapsivieraita, ja näille tietysti piti pitää seuraa ja keksiä tekemistä. Vaikka minulla ei ole luontaisia kykyjä tuohon, huomaan, että penskoille on helppo olla sankari. Musisointini herättää heissä ihailua, ja sitten jos vielä viitsii opettaa heitä soittamaan itsekin jonkin melodianpätkän, huomaa miten heidät voi saada innostettua omalla esimerkillään harjoittelemaan pitkiä aikoja (välillä he tietysti käyvät pyytämässä lisävalmennusta). Sama ilmiö toistuu myös muiden juttujen kohdalla; intoa ja uteliaisuutta riittää, ja kun heille sitten kertoo juttuja, he kuuntelevat ja arvostavat, suhtautuvat kuin auktoriteettiin. (En osaa puhua lapsille niin kuin lapsille puhutaan, vaan suhtaudun heihin kuten aikuisiin vain sillä erolla, että tiedostan, etteivät he vielä vähäisten vuosiensa ja vasta kehittyvien ruumiin- ja hengenvoimiensa takia ole ehtineet kaikkia asioita omaksua. Ehkä tapani on toimiva 8–12-vuotiaiden kanssa ja pari päivää vuodessa, mutta ei nuorempien kanssa eikä jatkuvasti. Siksi en halua omia lapsia hankkia, vaikka eipä niiden hankkimattomuus omasta halustani kiinni olekaan.)
Aiemmin olen kiinnittänyt huomiota siihen, että myös vanhemmat, jo eläkeiässä olevat ihmiset tuntuvat suhtautuvan minuun suopeasti. Ehkä rauhallisuuteni ja "kunnollisuuteni" – enhän heille mainosta syrjäytymistäni – vetoavat heihin. Heidän kohdallaan on minun vuoroni olla aktiivinen kuunteluoppilas, antaa kunnioitus ja auktoriteettiasema niille joille se tässä tilanteessa kuuluu. (Ja sitten yllättää heidät soittamalla sota-ajan lauluja ulkomuistista.)
Tämän tekstin tarkoitus ei kuitenkaan ole olla oman kilven kiillotusta, vaan nyt lopultakin päästään itse asiaan: vain yksi häneltä puuttuu ja sen myötä lopulta kaikki. Nimittäin se, ettei minulla ole mitään yhteistä kieltä ja sen myötä mahdollisuutta pärjätä oman ikäluokkani (tai sanotaan laajemmin: työikäisten) kanssa. Pariutumisessa ja muutenkin kilpailuyhteiskunnassa olisi välttämätöntä osata dominoida, ottaa jollakin tavalla auktoriteettiasema sekä naisiin että toisiin miehiin nähden, mutta täysi-ikäisten maailmassa ylöspäin katsottuna olemiseen vaaditaan muutakin kuin pianovinkkejä ja 10-metrisiä mölkkyheittoja. Omega-asemaan alistumisesta taas ei ole aikuismaailmassa mitään hyötyä, vaan siihen asettuville käy näin:
http://dilbert.com/strips/comic/1994-01-11/
Helpompaa on siis jättäytyä koko pelin ulkopuolelle, todeta pihlajanmarjat happamiksi ja tuhahdella menestyksen tavoittelulle.
Ovatko muut kiinnittäneet huomiota siihen, että heitä kyllä ihaillaan ja arvostetaan, mutta ihan muilta suunnilta kuin sieltä, mistä se olisi – ainakin palstan otsikon kannalta – tervetulleinta? Ainakin Boredom ja Mies1985 ovat muistaakseni kertoneet vastaavia kokemuksia; Älyn haamu puolestaan tarjosi aikoinaan vastakkaisena näkemyksenä arvokkaan opetuksen, jonka mukaan "AT-miehen on arvostettava itseään koska kukaan muu sitä ei tee", ja siinäkin ohjeessa on vinha perä. Erään laulun mukaan kaikki ovat oikein silmin katsottuna sankareita, mutta millaisia Kuikka-Koposen silmänkääntöjä oikein tarvitaan, että lasten ja vanhusten lisäksi myös ikätoverinaiset AT-miehen näkisivät sellaisena, miesjoukosta edukseen erottuvana?
Vastaukset 16
Vanhimmat
En ole kyllä ikinä huomannut että joku ihailisi tai arvostaisi minua.
Minulta ei ehkä odotettu tähän vastausta, koska vastaukseni on jo aloitusviestissä - mutta siis kyllä, olen. Viime vuosina arvostusta on tullut työelämässä vanhemmilta ihmisiltä, ja palstan kannalta relevanteimmin vanhemmilta (puhutaan noin kymmenen vuotta ja sitä vanhemmista), varatuilta naisilta. "Sä olisit niin hyvä mies jollekin", "Susta tulis tosi hyvä isä".
Varsinaista oppipoikain mestaria kohtaan osoittamaa ihailua en ole kokenut, koska minulle ei ole mitään erityistaitoja, mutta muistan kerran toimittaneeni opettajan ja välituntivalvojan virkaa yhdellä ala-asteella. Silloin en ollut perehtynyt markkina-arvoteoriaan, mutta olin kiusallisen tietoinen ikätovereiden halveksunnasta minua kohtaan. Silloin olikin hauskaa, että paitsi muu (vähintään kymmenen vuotta vanhemmista ihmisistä koostuva) henkilökunta, myös lapset arvostivat minua. Ei ihan pienimmät, he pelkäsivät, mutta 3.-6.luokkalaisille olin jonkinlainen jos en nyt isähahmo, niin ainakin sellainen "erilainen opettaja", jota vastaan ei kapinoitu, vaan jonka puoleen käännyttiin kun ei haluttu varsinaisilta opettajilta kysyä mitään. Ehkä olin pojille jonkinlainen neutraali isoveli-hahmo, samoin tytöille, mutta tytöt halusivat minut mukaan hyppynarunpyöritykseen, toisin kuin muita poikia. Silloin en asiaa ajatellut, mutta pitivätköhän he minua YTM:nä? Joka tapauksessa sain inhimillistä kohtelua samaan aikaan kuin ikäluokkani tyttöjen katseista ja puheenparresta huokui vain inhoa, jos nyt ylipäätään noteerasivat mitenkään.
Kuten Hämärän rajoilta ja Lordi ovat huomanneet, niin AT-mies saa arvostusta vain lapsilta ja vanhuksilta tai vanhemmilta varatuilta naisilta (tai lähisukulaisilta), siis sellaisilta naisilta, joiden kanssa ei ole edes teoreettista mahdollisuutta tai pelkoa pariutumisen suhteen - sellaisilta, joille AT-mies ei ole seksuaalinen uhka tai mahdollisuus. On helppo sanoa "Sä olisit niin hyvä mies jollekin", jos ei ole mahdollista ajatella, että tuo joku olisi tuon fraasin sanoja itse.
Sinulla on ilmeisesti iso suku, rakkautta ympärilläsi ja Luojan suomia lahjoja yllimmin kuin kyllin.
Miksi siis spämmäät niitä täällä pimeyden kehdossa?
http://www.youtube.com/watch?v=TeI7Lrn1GWM
http://www.youtube.com/watch?v=yQzM9TXcAm0
Älä kysy. Olen kiitollinen suvustani ja sen suomasta ympäristöstä, jossa voin olla hyväksytty ja osa joukkoa, olla outo tyyppi mutta omalla oudolla tavallaan kunnioituksen arvoinen sellainen. Ehkä se on se veriside, joka heitä velvoittaa niin tekemään (eikä veriside viittaa nyt mitenkään tuohon aiemman viestin tamponimetaforaan). Samapa tuo, ei minun tarvitse ymmärtää heidän motiivejaan; riittänee että tiedostan etuoikeutetun tilanteeni ja olen siitä onnellinen.
En kuitenkaan koskaan oppinut, miten voisin käyttää kykyjäni hyvään lähipiirini ulkopuolella. Haluaisin olla jotakin myös sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään velvoitteita minua kohtaan. Enkä välttämättä pelkästään lapsille ja vanhuksille: toki hekin ovat tärkeitä, mutta se nyt ei vain riitä ihmisille, joilla on taipumus haluta kaikkea.
P.S. Johnny Cashin "I Hung My Head" -cover päihittää mielestäni originaalin. Niin paljon kuin Stingistä pidänkin, western-henkinen ja kohtalokas teksti toimii paljon paremmin suoraviivaisena akustisena balladina vanhan miehen tulkitsemana kuin obskuurissa 9/8-tahtilajissa hieman hengettömästi kikkelöitynä.
mieheltä. Ikävää, että sinullaon niin paljon naisvihaa.
Mitä naisvihaa?
Tunnetusti se, että toteaa huonon menestymisensä parisuhteiden saralla, tarkoittaa että henkilö on naisvihaaja. Tai näin ainakin ennen vanhaan, ja ilmeisesti sitten vieläkin.
kysymys. HR on tuonut esiin selkeästi naisvihamielisiä aatoksia, mm tuossa Pankin päällä-laulussaan. Muutoin hyvä mies kyllä.
Arveletko todella, että hän tekee sitä ihan vakavalla naamalla, eikä esimerkiksi leikitelläkseen palstan hassutuksilla?
noinkin.
Satiirinen laulu, jossa siteeksi tottakin. Naisvihaksi voidaan kai tulkita kaikki, jossa ei mielistellä naissukupuolta. Vaan on kai sitä naisvihaan tai ainakin katkeruuteen aihettakin jos hyvä mies, kuten häntä kutsuit, ei kelpaa naisille.
Joskus intouduttuani itsereflektioon tuotannostani korostin sitä, että kirjoitetun tekstin tulee olla joko hauska tai sellainen josta joku voi loukkaantua (ideaalitapauksessa molempia, mutta silloin biisejä ilmestyisi ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan), jotta sen viitsii äänittelläkin. Tuosta viimeisimmästä ei liene vaikea arvata, kumpaanko maaliin oli ensisijaisesti tarkoitus tähdätä.
Pari muuta hajamietettä aiheesta:
Sankaruustematiikkaan asia yhdistyy siten, että musiikillisesta verkkosivupersoonastani on yleisönsä (kotimaiset kuvalaudat ja tämä palsta) ansiosta muodostunut tietynlainen "kaulapartojen äänitorvi", mikä vaikuttaa alitajuisesti taustalla, kun mietin mistä kirjoittaisin. On tyydyttävämpää olla sankari yksille ja roisto toisille kuin samantekevä kaikille, mikä varmasti olisi lopputulos, jos lurittelisin kukkasista ja auringonpaisteesta.
Ehkä pelkkä roiston rooli ilman fanejakin riittäisi, parasta sointia lauluissani kun omasta mielestäni on provosointi. Suurin osa tekemistäni tyylillisistä valinnoista, vaikka ensisijaisesti omaa musiikillista makuani heijastavatkin, on punnittu myös sen mittarin kautta, paljonko niillä on trollauspotentiaalia. Haluan toteuttaa juttuni niin huolella kuin alkeellisilla kotivehkeilläni on mahdollista, jotta kuulijalle ei tulisi vaikutelmaa hetken mielijohteesta "kännis :D ja läpäl :D" tehdystä, vaan hän miettisi, ollaanko tässä sittenkin tosissaan liikkeellä ja miksi ihmeessä kykyjä tämmöiseen on viitsitty käyttää. (Puhumattakaan siitä, että esiinnyn "bändinä" ja yritän oikeita instrumentteja korostamalla kuulostaakin yhä enemmän siltä, jotta ajateltaisiin, että noin ajattelevia saattaa maailmassa olla useampikin kuin yksi.) Suosin ohutta laulutyyliä rintaäänen sijaan, en pelkästään siksi, että laulutaidottomana osun näin paremmin (lue: edes joskus) nuottiin, vaan siksi, että arvelen sen herättävän enemmän halukkuutta lyödä astmaattista kynäniskaa turpaan. Ja niin edelleen. Rottailuni houkutuksesta ja psykologisista motiiveista lisää aiemmassa minäminä-postauksessani täällä: http://keskustelu.suomi24.fi/node/11485297
Lyhyesti: suhtaudun siis lauluihini vakavasti, mutta C. R. on silti vain roolihahmo, joka on räätälöity olemaan ikävämpi tyyppi kuin ihminen sen takana.
Minusta kun tuntuu että tämä nykyinen 'mukava' palstapersoonasi on se roolihahmo ja laulusi enemmän sitä mitä oikeasti olet.
Niin se on. Jos ei heittäydy pelleksi ja alistu nöyrästi reikähaaroja palvelevaksi pillunnuolijalakeijaksi niin on heti "naisten vihaaja".
Siinä vaiheessa, kun joku sukulais tai tuttu nainen sanoo, että "Susta saisi hyvän miehen", niin teet jotain väärin. Olet todennäköisesti hiljainen hissukka ja nynny. Sellainen joka ei herätä nuorten naisten mielenkiintoa. Parasta mitä teet on vetää kännit ja alkaa riehumaan, ehkä maine kiirii tuosta jonkun verran ja joku nainen tulee ihmettelemään millainen ihminen tuon rentun kuoren alla oikein piilee.
Kunnollisuus = ATM
Renttuus, jännittävyys, vaarallisuus = YTM