Yksi palstan klassisista sloganeista, vaikkakin nyttemmin muiden hokemien tieltä hieman taka-alalle jäänyt, on ohje muotoa "Ei kannata tehdä asiaa X jos ei saa pillua" (missä X voi olla mitä tahansa, jopa täysin saamisjuttuihin liittymätöntä). Vaikka en tätä neuvoa ole sellaisenaan koskaan noudattanut, ajatus hieman laajennettuna on pyörinyt lähtökohtana mielessäni ja johtanut ajattelua eteenpäin uusille poluille.
Koen nimittäin, ettei millään tekemiselläni ole mitään merkitystä sen enempää pillun-, työnsaannin kuin minkään muunkaan suhteen. Olen yrittänyt kehittyä paremmaksi asioissa, jotka minulle ovat tärkeitä, mutta mitä tulee ympäristööni, en havaitse mitään muutosta. Joko en ponnisteluistani huolimatta kehity missään tai sitten kehittymiselläni ja tekemiselläni ei ole merkitystä muille kuin itselleni.
Olisi helppoa, jos voisi olla täydellisen itseriittoinen. Voisi kokea itsensä onnelliseksi ja jotakin saavuttaneeksi pelkästään tarkkailemalla itse itseään ja vertailemalla nykyistä tasoaan (en puhu nyt MAT-tasoista, ainakaan pelkästään) aikaisempaan. Ihminen kuitenkin on sosiaalinen olento, ja kaipaa sekä olemiselleen että tekemisilleen jonkinlaista hyväksyntää tai edes huomiota. Autiolle saarelle joutuneena ainoana ajattelevana ja ruumiillisena olentona hukkaisimme nopeasti sekä kykymme ajatella että kokea ruumiillisesti (sillä mitä virkaa on ajatuksilla, joita ei voi jäsennellä kertomuksiksi ja vaihtaa, tai keholla ilman toisia kehoja, joiden kohtaaminen vasta saa meidät kokemaan ja tunnistamaan itsemme – ja muut – subjekteiksi?). Emme ole Robinson Crusoeita, vaan edes jonkinlainen palaute muilta ihmisiltä on äärimmäisen tärkeää: edellytys kokemukselle inhimillisestä olemassaolosta. Kannattaako tehdä mitään jos ei saa mitään palautetta?
Oletan etten ole palstalla ainoa, jonka elämä junnaa paikoillaan ja joka kokee toiminnallaan olevan merkitystä vähän tai ei lainkaan. Mikä saa teidät pysymään liikkeellä, vai oletteko jo pysähtyneet ja luovuttaneet? Ja millainen sisäinen imperatiivi saa teidät pysymään hyviksien puolella, jos ette saa palautetta tunnustuksena olemassaolostanne ja merkityksestänne, kun teette mielestänne hyvin ja oikein? En todellakaan väitä teoriani olevan mikään kattava selitys kaikelle ilkeydelle ja pahuudelle, mutta ehkä se selittää edes joitakin tapauksia. Olemalla kiltisti syrjäytyneenä huoneessasi olet numero tilastossa, mutta menemällä ulos, hajottamalla ikkunoita ja sytyttämällä autoja palamaan muutut reagoinnin arvoiseksi yksilöksi (häiriintyneeksi ja vaaralliseksi sellaiseksi, mutta yksilöksi kuitenkin)!
Mainittakoon loppuun, etten toistaiseksi ole kokenut tarvetta terrorismiin, vaan huomiotyhjiön täyttämiseksi ovat riittäneet paljon pienemmät ilkeydet ja arveluttavuudet. Onko tässä myös tiettyjen palstahahmojen jatkuvan spämmäystykittelyn motiivi?
Koen nimittäin, ettei millään tekemiselläni ole mitään merkitystä sen enempää pillun-, työnsaannin kuin minkään muunkaan suhteen. Olen yrittänyt kehittyä paremmaksi asioissa, jotka minulle ovat tärkeitä, mutta mitä tulee ympäristööni, en havaitse mitään muutosta. Joko en ponnisteluistani huolimatta kehity missään tai sitten kehittymiselläni ja tekemiselläni ei ole merkitystä muille kuin itselleni.
Olisi helppoa, jos voisi olla täydellisen itseriittoinen. Voisi kokea itsensä onnelliseksi ja jotakin saavuttaneeksi pelkästään tarkkailemalla itse itseään ja vertailemalla nykyistä tasoaan (en puhu nyt MAT-tasoista, ainakaan pelkästään) aikaisempaan. Ihminen kuitenkin on sosiaalinen olento, ja kaipaa sekä olemiselleen että tekemisilleen jonkinlaista hyväksyntää tai edes huomiota. Autiolle saarelle joutuneena ainoana ajattelevana ja ruumiillisena olentona hukkaisimme nopeasti sekä kykymme ajatella että kokea ruumiillisesti (sillä mitä virkaa on ajatuksilla, joita ei voi jäsennellä kertomuksiksi ja vaihtaa, tai keholla ilman toisia kehoja, joiden kohtaaminen vasta saa meidät kokemaan ja tunnistamaan itsemme – ja muut – subjekteiksi?). Emme ole Robinson Crusoeita, vaan edes jonkinlainen palaute muilta ihmisiltä on äärimmäisen tärkeää: edellytys kokemukselle inhimillisestä olemassaolosta. Kannattaako tehdä mitään jos ei saa mitään palautetta?
Oletan etten ole palstalla ainoa, jonka elämä junnaa paikoillaan ja joka kokee toiminnallaan olevan merkitystä vähän tai ei lainkaan. Mikä saa teidät pysymään liikkeellä, vai oletteko jo pysähtyneet ja luovuttaneet? Ja millainen sisäinen imperatiivi saa teidät pysymään hyviksien puolella, jos ette saa palautetta tunnustuksena olemassaolostanne ja merkityksestänne, kun teette mielestänne hyvin ja oikein? En todellakaan väitä teoriani olevan mikään kattava selitys kaikelle ilkeydelle ja pahuudelle, mutta ehkä se selittää edes joitakin tapauksia. Olemalla kiltisti syrjäytyneenä huoneessasi olet numero tilastossa, mutta menemällä ulos, hajottamalla ikkunoita ja sytyttämällä autoja palamaan muutut reagoinnin arvoiseksi yksilöksi (häiriintyneeksi ja vaaralliseksi sellaiseksi, mutta yksilöksi kuitenkin)!
Mainittakoon loppuun, etten toistaiseksi ole kokenut tarvetta terrorismiin, vaan huomiotyhjiön täyttämiseksi ovat riittäneet paljon pienemmät ilkeydet ja arveluttavuudet. Onko tässä myös tiettyjen palstahahmojen jatkuvan spämmäystykittelyn motiivi?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Jep. Jopa ne paskaduunit on parempi vaihtoehto kuin täydellinen syrjäytyminen. Sillä, että olet tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaikkakin jonkun suht. tyhjänpäiväisen duunin puitteissa on merkittävä psykologinen vaikutus. Tai jos ei pääse töihin, niin sitten jotain vapaaehtoistoimintaa, harrastuksia ja muuta sellaista mikä vie ihmisten ilmoille. Kansalaisopiston kursseja, joita ystävämme Mies1985 harrastaa. Omassa poterossaan katkeroituu ja alkaa muodostua ahdistuneita mielikuvia muusta maailmasta. Minä vs. muut. Palstatrollailu on huono sosiaalisuuden korvike, vaikka jotain yhteisöllisyyden imitaatiota täälläkin on havaittavissa näissä miehet vs. naiset väännöissä.
Pilluhan se on mielessä kun aamulla nousen ylös ja pilIu on viimeinen ajatus ennen kuin nukahdan. Pillusta näen unia ja pilIua ajattelin päivisin. PiIlu on se kiintotähti, joka loistaa horisontissa, jota kohti kuljen kuin hypnotisoituna saamatta varmuutta onko se vain kangastus. Pitää uskoa, veljet! Usko pitää liikkeellä. Usko ja piIIu.
En jaksanut lukea aloitusta loppuun, kun se kaikki on jo niin tutuksi tulluta saman jauhantaa täällä, mutta yksi juttu on ihan varma, nimittäin toimettomuus ja pelkästään asioiden kelaaminen MIELESSÄ. ....silloin kaikki on PIELESSÄ.
Kun aloittaa oikean luovan toiminnan vaikka puutarhakalusteiden pesun ja lakkauksen ja toiminnallisen oikean tekemisen huomaa, että ei tarvitse miettiä itseään, omaa tarpeellisuuttaan, sitä onko millään mitään väliä tai kehitynkö ja kehittyykö maailma. Kaikki on ja pysyy ennallaa täällä maanpäällä ja ihmisen ei ole tarkoitus muuta auringon alla harjoittaa kuin työtä, syödä, juoda, naida ja nauttia kaikesta kättensä aikaansaannoksista.
Kaikki pohtiminen on ihmiselle turhaa, sen olen tullut huomaamaan, se ei koskaan johda mihinkään muuhun kuin mielen synkkyyteen. Ainoa ilo on tekeminen, joka tuo mielyhyvää ja antaa rauhallisen yöunen ja tunteen, että on saanut aikaiseksi jotain hyvää ja kelvollista.
Ajatustyö on uuvuttavaa ja ei-tuottavaa, joka tylsistyttää ihmisen ja saa hänet kokemaan turhautumista ja näkemään elämän turhana, jota se mitä suurimmalta osalta lopulta taitaakin olla.
Olemme pieniä turhia olentoja maailmankaikkeudessa ja meidän ajatuksemme eivät ole paskankaan vertaisia vaikka pohtisimme kuinka, ellemme ole aktiivisia toimijoita niiden ajatustemme takana.
En jaksanut lukea tuota kommenttiasi alkua pidemmälle, kun se on niin sitä samaa jaarittelua mitä olet tuhansia kertoja täällä kirjoitellut ja lyön vaikka vasemmasta kivekstäni vetoa, että jossain kohtaa mainitset sanan narsisti, narsku tai narsismi.
"En jaksanut lukea aloitusta loppuun"
Lopetin lukemisen tähän kohtaan, koska kaikki sen jälkeen on arvattavissa paskan jauhannaksi ihmisen mitättömyydestä, joka on lisäksi ilmaistu omahyväisevällä oikealla olemisen asenteella.
Tähän kosmisen mitättömyyden ongelmaan jaarittelinkin jo joskus aiemmin seuraavasti: http://keskustelu.suomi24.fi/node/11031758#comment-58257423
Linkityksessä esillä on sama idea kuin tässä aloituksessa, eli merkityksen muodostuminen vain toisten ihmisten ja vuorovaikutuksen kautta. Siksi en allekirjoita teesiäsi, että tekeminen ja aktivoituminen riittävät yksin. Mainitsin Robinson Crusoen aloituksessani siksi, että tuossa Daniel Defoen romaanissahan päähenkilö ennen Perjantain kohtaamista viettää vuosikymmeniä saarellaan puuhastellen kaikenlaista ja (siten) säilyttäen minuutensa ja mielenterveytensä. Minun on vaikea uskoa, että tuo 1700-luvun romaani olisi psykologisesti realistinen kuvaus yksinäisyyden kestämisestä.
Mitä tulee aiempaan kommenttiin paskaduuneista, osin allekirjoitan, osin en. Paskaduunilla voi olla inhimillistä merkitystä antava vaikutus, mutta toisaalta – kuten vaikkapa omassa sivaripaikassani näin – jonakin määräaikaisena työllistettynä olet yhteisöllesi vain "työllistetty" ilman etu- tai sukunimeä (sivarinakin sai osakseen enemmän arvostusta!), väliaikainen koneiston osa, joka korvautuu nopeasti toisella ja jota ei jäädä kaipaamaan. Oma määritelmäni paskaduunille ei perustu pelkästään palkan suuruuteen tms. vaan kohteluun ja arvostukseen jota työn tekijä saa osakseen. Matalasti palkatut ja likaisetkin työt voivat olla antoisia, mutta määritelmäni mukaiset paskaduunit eivät – koska se inhimillisen kontaktin puute juuri oli määritelmä.
Tai ehkä puhelinmyynnistä voisi saada jotakin irti, jos sen ajattelisi tuosta aloitukseni "pahuus antaa olemassaololleni merkityksen" -näkökulmasta? Häiritään ihmisiä ja parhaassa tapauksessa pilataan heidän päivänsä tyrkyttämällä heille tuotteita, joita he eivät tarvitse ja jotka lisäävät vain turhaa kulutusta: se jos mikä antaisi yksilöllisen merkityksen ja olemassaolon täyttymyksen! Pitäisiköhän jättää parit hakemukset ja mainita tämä syynä, miksi haluan töihin...
Puhelinmyynti on yhtä epäsosiaalista kuin palstatrollailukin. Ihmisten häiritsemistä jonkun viestintävälineen avulla.
Tuo kommenttisi työpanoksen merkityksestä on vähän niin ja näin. Jos ei se duunikaan ole sinulle kuin väliaikainen keino saada rahaa ja päästä ihmisten pariin, niin se on ihan johdonmukaista ettet sinäkään ole sille duunille kuin väliaikainen nappula rahanteon rattaassa, parhaimmillaan ehkä jossain muussakin, esim. jossain mielekkäässä palvelussa.
Jokainen työläinen on vain "osa koneistoa", mutta se on jonkin verran itsestä ja ehkä sattumastakin kiinni mitä sillä osallaan tekee, eli saako sosiaalisia kontakteja, uusia tuttavia ja pääseekö sitä kautta aikanaan parempiin hommiin. Idealistihan on helppo olla, mutta maailma on epätäydellinen ja likainen. Jos ei kestä kompromisseja, niin voi tosiaan jäädä kotiin hautomaan ajatuksia puhtaista naisista ja idealistisen puhtaista työpaikoista.
No eipäs nyt lyödä Lottamaria lyttyyn. Vakka kantensa valitsee ja jokainen tyylillään.
Pohdiskeluun innostavia ajatuksia! Olen itsekin pohtinut juuri tuota ihmisen perustarvetta tulla huomatuksi ja toimimista selittävänä tekijänä rikoksissa tilanteessa, jossa henkilö ei saa tunnustusta mistään muualta. Pidän sitä jopa merkittävänä ja joissain tapauksissa ainoana motiivina!
Myönnän että tämä on provokatiivinen ajatus. Luulenpa vain etteivät sodatkaan aina vaadi järkisyitä tai tarpeita kuten ruokaa, öljyä jne. Ihmiskunnan historiassa lienee moni sota syttynyt koska nuorilla miehillä ja kuninkailla on ollut tylsää ja tasapaksu elämä on tuntunut merkityksettömältä. Kun sota syttyy, syntyy samalla jokaiselle siihen osallistuvalla suuri päämäärä elämäänsä ja sisäinen palo ponnistella itseään suuremman tavoitteen eteen. Kyllä se aina kuoliaaksi tylsistymisen voittaa.
Aivan. Kuinka monella itsensä työllä uuvuttavalla ja toimentulonsa omilla käsillä ansaitsevilla on aikaa miettiä turhia ja jauhaa paskaa ja kadehtia naapurimaiden tai naapureiden onnea. Kaikki turhuus on lähtöisin juuri toimettomuudesta ja siitä, että ei haluta nähdä ihmistä vain yhtenä osana luomakuntaa vaan halutaan nostaa itsensä ja ihminen jotenkin niin erityiseen osaan, että kaiken pitäisi palvella vain häntä ja hänen tarpeitaan, kun muuta kokonaisuutta ei nähdä.
Olemme osa tätä luontoa ja sen kiertokulkua, olemme yhdessä toimijoita, jonka jokaisen panoksen antaminen on tärkeää ja tulee tärkeään paikkaan, jos se halutaan antaa oikealla tavalla ja asenteella itsestä.
Työ ja toiminnallisuus on tosiaan lääke ihmisen ajatusharhoihin ja suuruudenhulluuteen. Vain tekemällä ihminen tajuaa oman pienuutensa ja näkee kuinka suurta ponnistusta vaatii ihan pienienkin asioiden tekeminen. Meitä suuria puhujia ja ajettelijoita kyllä löytyy joka paikasta, mutta vähemmän on niitä, jotka jotain todellista ja konkreettista saavat aikaan.
Kyllä minäkin olisin Soini Soinin paikalla puhumassa ja paasaamassa, arvostelemassa ja moittimasssa, mutta mitä siitä saisin...en yhtikäs mitään. Mielummin siltikin köyttäisin itseni johonkin tuhansia vuosia kasvaneeseen tammeen, joka aiotaan kaataa vain, koska se on uuden moottoritien tiellä tmv..
Toisaalta haluan, että ihmiset pohtivat ja miettivät, mutta en pidä siitä, että heidän pohtimisensa ja ajatuksensa eivät johda mihinkään ja he jättävät kaiken pohtimisensa ja miettimisensä vain ilmaan leijumaan koskaan saamatta aikaan mitään järkevää vaikka voisivat tehdä paljonkin.
Aika pitkälle herra Maslow tätä asiaa summaili:
1. fysiologiset tarpeet
2. turvallisuuden tarpeet
3. liittymisen tarpeet
4. arvostuksen tarpeet
5. itsensä toteuttamisen tarpeet
Raha on perinteinen motivaattori elämänlaadun kohentamiseen, mutta salaseurat ja kultaiset kädenpuristukset eivät joka pojalle avaudu vaan pudotuspeli on armotonta kuka saa ja kenelle annetaan. Näin ollen opiskelu antaa henkistä tyydytystä jolla voisi myös saada oikotien korkeampaan asemaan.
Toki elämä ilman mitään itselle asetettuja tavoitteita on kuin sumussa suunnistamista. Myöskin digitaalinen aikakautemme tappaa luovuutta perinteisissä kädentaitoja vaativissa asioissa- ja myöskin luo uutta niille jotka sen omaksuvat uutena keinona ilmaista itseään.
Aiemmin mietin itseäni ja tekemisiäni enemmän sen kautta, mitä vastakkainen sukupuoli ajattelee. Nyt kun olen kaikesta yrittämisestä huolimatta epäonnistunut monessa seurustelusuhteessa ja jäänyt ilman seksiä, olen käytännössä luovuttanut seuranetsimisen suhteen. Toki ainahan sitä voi palstalla selittää teininaisista, mutta todellisessa elämässä en etsi niitäkään enää.
Tämä helpottaa elämää sikäli, että valintoja ei tarvitse miettiä sen mukaan mitä naiset niistä ajattelee. Esimerkiksi jos joskus joutuu lähtemään ihmisten ilmoille hieman epäsiistinä, ei siitä tarvitse välittää kun ei edes yritä pariutua. Silti yleisesti ottaen pidän huolta ulkonäöstäni, mutta tuo oli tuollainen esimerkki.
Myös se, että tietää elävänsä vain itselleen, avaa mahdollisuuksia mitä kaikilla ei ole. Jos olisin esimerkiksi 18-vuotiaana ollut kihloissa tai vakavassa parisuhteessa, olisin varmaankin jatkanut korkeakouluopintoja. Sen sijaan huomasin jo silloin alitajuisesti, että minulla ei ole samoja mahdollisuuksia perheen perustamiseen kuin muilla, joten miksi en eläisi elämääni eri tavalla. Lähdin korkeakoulusta 5 viikon jälkeen ja muutamaa kuukautta myöhemmin perustin oman firmani.
Tällä hetkellä teen työtä, josta olen pikkupojasta asti haaveillut. Minun ei tarvitse stressata asuntolainojen tai yt-neuvottelujen suhteen, sillä asun lapsuudenkodissa jonka tulen yksin perimään ennemmin tai myöhemmin. Voin myös harrastaa kaikenlaista mukavaa, ilman että tarvitsee miettiä mitä mieltä vaimo tai lapset ovat asiasta.
Voin sanoa että oman alempitasoisuuden tiedostaminen ja jonkinasteinen hyväksyminen helpottaa elämää. Kuten olette varmasti minun jutuista huomanneet, välillä se katkeruus kuitenkin nostaa päätään. Ehkä se johtuu biologisista syistä, sillä eihän tämän ikäistä miestä ole luotu elämään yksin. Mutta yleisesti ottaen elämä on vähemmän ahdistavaa, kun ei edes yritä pariutua vaan keskittyy elämän muuhun sisältöön.
Muistaakseni kirjoitin tämän saman kommentin sinulle jo toissa vuonna. (Etkös sinä ollut juuri se peräkylässä vanhempien nurkissa yhä asuva 30v opiskelija?)
Resepti elämänmuutokseen on yksinkertainen, kunhan vain saa edes puolet tuosta listan aiheista tehtyä, niin sitä itsekin huomaa elämänsä muuttuneen.
- Muuta kotoa pois johonkin suureen ( 50 000) kaupunkiin
- Mene pätkätöihin, vaikka raksalle tai siivoojaksi
- Jos ei rahat riitä, niin hae lisää sosiaalihuollosta
- Tee opinnot loppuun
- Hanki kavereita/sosiaalista elämää
Hyvä resepti, vaikkakin Hämärän koulutustaustalla hakisin ensisijaisesti jotain järkevää, edes jotenkuten koulutukseen liittyvää työtä. Vaikka eipä niitä tietenkään ole, toisin kuin pimeitä raksahommia, joissa epäilemättä on kyllä oma viehätyksensä, mutta tuntuisi väärältä kannustaa sellaiseen, jos on muutakin annettavaa ainakin periaatteessa.
Mutta tuo kavereiden hankkiminen. Kolmekymppisenä on hemmetin vaikea hankkia kavereita, niitä ei vain tule samalla tavalla vastaan kuin ulospäinsuuntautuneille opiskelijoille. Käytännössä omatkin kaverini ovat ajalta ennen työelämää, vain harvoja tuttuja on tullut muuten, jos ei työkavereita lasketa, ja heidänkin kanssaan käytännössä pidetään pientä etäisyyttä, vaikka heidän kanssaan miten hyvin tulisi toimeen. Osa kavereista on peräisin lapsuudesta; ajalta, jolloin riitti että asuttiin lähellä, oltiin nähty jossain ja kysytty "alatko mun kaveriksi" ilman aikuisille ominaista nolostumista hassusta kysymyksestä.
Länsirannikon_maija, tarkoititko aloittajaa vai minua? Jos tarkoitit, minua, olet erehtynyt henkilöstä.
En valitettavasti osaa ottaa syvemmin kantaa muuten kuin pyörittelemällä ajatusta, jolloin ainakin fiksuimmat havaitsevat teeskentelyn. Henkilökohtaisesti koen ihmisiksikäyttäytymisen jotenkin itsestäänselvänä valintana, vaikka toisinaan toki kiukuttelen itsekin, kun koen itseni ylenkatsotuksi ("ignooratuksi" kielitaidottomien kielellä).
Siihen kuitenkin vain ajattelin puuttua, että naapureiden kotien ja autojen tuhoaminen luultavasti antaa yksilöllisyyden tunnetta vain huligaanille itselleen - ainakaan en itse näe tiettyjä ruotsalaisia rakkareita yksilöinä vaan "öyhöttävä nuoriso jonka sietäisi kasvaa aikuiseksi, 'tana"-nimiseksi entiteetiksi. Se ei kai kuitenkaan ole oleellista, vaan yksilön kokemus omasta yksilöllisyydestä.
No, meni tämä nyt kuitenkin tällaiseksi tyhjänjauhamiseksi.
Positiivista palautetta ei tosiaan tule koskaan, eikä se ole riippuvainen tekemisistäni vaan palautteen määrä on nolla teki mitä hyvänsä. Johtuuhan se tietysti sukupuolestakin. Jos nainen laittaa facebookiin että "tein ruokaa ja ajoin nurmikon" niin yleensä siellä ylistetään kilpaa hänen ahkeruuttaan ja kaunettakin vielä lisäksi vaikkei se aiheeseen liittyisikään.
Ymmärrän kyllä niitä miehiä jotka luovuttavat, unohtavat itsensä kehittämisen ja antavat vaan olla. Ihan yhtä paljon silläkin tyylillä tulee positiivista huomiota.
Itse tykkään rutiineista ja olen oppinut elämään sellaista elämää jonka koen hyväksi. Jatkan samaa menoa koska se tuntuu tutulta ja helpolta. Joskus mietin millä konstilla voisi saada huomiota naisilta, mutta yleensä en keksi mitään. En tiedä onko järkevän tuntuinen ja säntillinen elämä luovuttamista vai jotain muuta? Ei se ainakaan elämää vie erityisesti eteenpäin jatkuessaan aina samanlaisena.
Uskon Hämiksen olevan tekojensa, arvojensa ja ihan oman itsensä takia arvostettava monien mielestä. Sitä pilluakin Hämiksen "cv:llä" varmaan saisi enemmän kuin jos ei olisi tehnyt "hyviksenä" sitä mitä hän on tehnyt.
Ongelma lienee taas se kohtaaminen. Ne, jotka arvostavat Hämistä eivät kohtaa häntä lainkaan tai ne, jotka kohtaavat eivät rohkene ääneen lausua arvostustaan tai kutsua ähkimään päälleen.
Kyllä minä arvostan ainakin puolikasta Hämiksestä.
En lukenut ihan joka kohtaa tarkalleen, ehkä pikemminkin "tiivistetyn" version.
Avauksesi ovat aina mielenkiintoista luettavaa (niin kauan kuin itse pysyn mukana juonessa). Itseni saa likkeelle aamuisin... no mikähän se nyt mahtaisi olla. Varmaan tietoisuus siitä että haluaa menestyä ja/tai kokea elämässä erilaisia asioita. Totta puhuen en ole varma.
Toisaalta myönnän kyllä ainakin osittain kuuluvani tuohon edeltämainitsemaasi ryhmään ihmisiä, jotka eivät juuri tässä nykyisessä elämäntilanteessan tunne itseään hyödylliseksi. Itsesi lailla olen humanisti joka parhaillaan kirjoittaa graduaan. Luen sivuaineena laskentatoimea, tunnen kyllä jatkuvasti oppivani siinä lisää, mutta itse suoritukset on kyllä vähän niin ja näin.
Oikeastaan oma pääaineeni, englantilainen filolgia, on ainakin yksi niistä liikkeellepanevista voimista jotka puskevat minua eteenpäin, mutta samaan aikaan se on myös osaltaan hidastava tekijä jos ajatellaan pehmeiden alojen opintoja hyödylliseyydeltään vähäisinä yhteiskunnassa. Kuitenkin sekä kandissani että gradussani käsittelemäni aihealueet, keskiaikaiset sukupuoliroolit ja-teoriat - tuntuisivat tänä päivänä yhä enemmän ajankohtaisilta.
Mä en usko että asioita voidaan harrastaa tai harrastetaan vain siksi, että niistä saisi sosiaalisesti palautetta. Kyllä tämä sosiaalinenkin palaute tai huomioiduksi tuleminen on varmasti tärkeä motivoiva tekijä, mutta en siis usko että se on tässä motivoivana tekijänä ainoana taustalla.
Jos jokin asia kiinnostaa(Ja jota myös arvostaa kiinnostuksensa väättinä. Tässä kyllä sitten tulee samalla väistämättä vähän sekin, että onko asia arvostettu myös sosiaalisessa mielessä), niin siihen voi satsata kaikenkin liikenevän aikansa ja energiansa vaikka vuosikymmeniäkin. Näin siitä huolimatta vaikka jokseenkin varmasti tietäisi sen, että ei siitä asiasta mitään palautetta saa eikä edes kenekään kanssa keskustella voi tai jakaa siitä ajatuksiaan. Turhautuminen johonkin tällaiseen harrastukseen voi kyllä tulla myöhemmällä iällä, mutta ei vielä 3-kymppisenä eikä 4-kymppisenäkään jos kuitenkin suht. terve ja kunnossa on. Se turhautuminen alkaa tulla lähinnä siitä ennakoimisesta, että jossain vaiheessa en voi enää pidemmälle tässä harrastamassani asiassa mennä vaan alan mennä alaspäinkin. Kun tämän asian alkaa kokea olevan jo lähempänäkin tulevaisuudessa, niin se pistää miettimään että pitäisikö luopua k.o. asiaan keskittymisestä ja siihen satsaamisesta jo ennen kuin tällainen vaihee eteen tulee. Nimittäin siinä mitä ilmeisemmin ajautuu ties kuinka syvään masennukseen tai mielisairaaksi sen johdosta jos tämän luopumisen vasta pakon edessä tekee(ja silloin totaalisenkin luopumisen ja romahduksen) huomattuaan kapasiteettinsä harrastamaansa asiaan jo heikentyneen. Ja tämä siis koskee nimenomaan yksinäistä poerheetöntä miestä jollai ei mitään muutakaan ole elämänsä kantavana juttuna ollut kuin mitä tämän jonkun tietyn asian harrastaminen ja siihen kaikkensa stsaaminen.
Tässäpä päästäänkin jo Hämsyn syvimmän olemuksen ytimeen.
Mies, joka perverssillä tavalla tekee kaikkensa välttääkseen minkäänlaista tunnustusta - vähättelee itseään joka käänteessä; on nopeaälyisyydestään huolimatta kaikenlaisen uraputken suhteen totaalikieltäytyjä; kätkee mittavat musiikilliset lahjansakin anonyymiyden verhoon - kaipaakin pohjimmiltaan tunnustusta, mutta käsittelee tunnustuksenkaipuunsa välttelemällä tunnustusta entistä enemmän.
Tähän ei oikeastaan voi reagoida kuin giffillä.
http://i.imgur.com/sg017lt.gif