Hyvät naiset! (Miksei miehetkin.) Oletko parisuhteessa, jossa haluat ja voit kertoa kumppanillesi toiveistasi, peloistasi, arvoistasi ja tulevaisuudensuunnitelmistasi? Kuunteleeko kumppanisi ja kertooko hän itse omistaan?
Uskallatko paljastaa itsesi kumppanillesi sellaisena kuin olet, olla heikko tai epävarma? Entä uskallatko pitää puolesi suhteessasi niin että et vain itse aina ymmärrä ja jousta?
Entä kuinka moni elää ns. typistetyssä suhteessa, jossa pitää esittää jotain tai yrittää olla toisenlainen kuin oikeasti on? Pelkäätkö kumppaniasi tai hylkäämistä?
Tämmöisiä kysymyksiä tuli mieleen, kun tänne yleensä vaan suhteen ongelmista kirjoitetaan ja jatkuvasti ihmetyttää, mihin kaikkeen ihmiset sopeutuvat. Täytyy löytyä hyviäkin suhteita, vai...?
Uskallatko paljastaa itsesi kumppanillesi sellaisena kuin olet, olla heikko tai epävarma? Entä uskallatko pitää puolesi suhteessasi niin että et vain itse aina ymmärrä ja jousta?
Entä kuinka moni elää ns. typistetyssä suhteessa, jossa pitää esittää jotain tai yrittää olla toisenlainen kuin oikeasti on? Pelkäätkö kumppaniasi tai hylkäämistä?
Tämmöisiä kysymyksiä tuli mieleen, kun tänne yleensä vaan suhteen ongelmista kirjoitetaan ja jatkuvasti ihmetyttää, mihin kaikkeen ihmiset sopeutuvat. Täytyy löytyä hyviäkin suhteita, vai...?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tunnustan :)
Oletko parisuhteessa, jossa haluat ja voit kertoa kumppanillesi toiveistasi, peloistasi, arvoistasi ja tulevaisuudensuunnitelmistasi?
- Kyllä. Mielestäni rehellisyyteen parisuhteessa kuuluu myös rehellisyys tunteistaan ja ajatuksistaan. Ei vain se, ettei valehtele.
Kuunteleeko kumppanisi ja kertooko hän itse omistaan?
- Kuuntelee. Joskus toivoisin, että mies avautuisi huolistaan vähän enemmän ja vähän aiemmin.
Uskallatko paljastaa itsesi kumppanillesi sellaisena kuin olet, olla heikko tai epävarma?
- Ehdottomasti.
Entä uskallatko pitää puolesi suhteessasi niin että et vain itse aina ymmärrä ja jousta?
- Kyllä. Paitsi että pyrin ymmärtämään, koska sitä kautta ratkaisukin usein löytyy. Lähtökohta on se, että suhteessamme kumpikaan ei tahallisesti loukkaa toista. Jos näin tapahtuu, se on luultavasti väärinkäsitys tai suutuspäissään möläytetty juttu. Itse olen aika tarkka siitä, etten sano pahasti, koska lentoon pyrähtänyttä lintua ei saa takaisin. Mulla on harmittavan hyvä muisti ja valitettavasti juutun joskus vanhoihin juttuihin.
Pidän puoleni ja olen heti ilmaissut, jos jokin on loukannut. Meidän ei tarvitse pitää samoista asioista, eikä omien mieltymysten perusteella saa rajoittaa toista.
Pelkäätkö kumppaniasi tai hylkäämistä?
- En ja en.
Olen ottanut sen asenteen, ettei kahden aikuisen ihmisen yhteiselo voi aina olla yksimielistä ja silkkaa onnea. Kaikesta ei tarvitse päästä yhteisymmärrykseen vaan voi sopia, että joistakin asioista ei enää riidellä vaan tulos on ratkaisematon. Siinä on vieläkin oppimista, etten tulkitsisi miehen tekemisiä ja sanomisia omien tunteideni ja kokemusteni kautta vaan kysyisin tarvittaessa suoraan, mitä mies tarkoittaa. Me ollaan erilaisia ja ajatellaan eri tavalla. Vaikka olen jo aika hyvä, en osaa lukea miehen ajatuksia.
Mukava kuulla että näitäkin on :)
Onko sinun ollut aina helppoa puhua tunteistasi ja toiveistasi tai onko se helppoa vain tämän miehen kanssa? Vai onko se edes helppoa?
Tapasimme niin nuorina, että vaikea sanoa, kuinka helppoa tai vaikeaa muiden miesten kanssa oli. Kai se aina kaikille aluksi on vaikeaa.
Mieheni oli hyvin pian varma, että meillä on yhteinen tulevaisuus. Mä jahkailin, lähinnä siksi, kun en ollut varma, pystynkö sitoutumaan ja onko mulla mitään annettavaa. Muistan erityisesti yhden keskustelun: Arvelin, että mies on tuntenut mut vasta niin vähän aikaa, ettei näe huonoja puoliani. Mies vastasi, että näin varmaan on, mutta että hän näkee kaiken hyvän minussa ja sillä on enemmän merkitystä. Siinä on jollain tavalla se pohja: luottaa siihen, että on tarpeeksi hyvä toiselle, ja kun päättää elää yhdessä, keskittyy hyvään.
Mitä muuta vaihtoehtoa on kuin puhua tunteistaan suoraan? Jos olisin kokenut, että pitää miellyttää miestä, silloin suhteessa en olisi ollut minä vaan jokin kuori. Ja jos en olisi kelvannut sellaisena kuin olin, emme vain olisi sopineet toisillemme. Ei se olisi minusta huonompaa ihmistä tehnyt, ainoastaan epäsopivan tälle miehelle.
Pikku hiljaa opin, että ei ole vaarallista olla eri mieltä asioista. Meillä on joka tapauksessa enemmän yhdistäviä asioita kuin eroavaisuuksia.
Ei ole vaarallista olla eri mieltä, se on totta. Mutta mistä asioista (arvoista, tulevaisuudensuunnitelmista) mielestäsi pitää olla suht samat näkemykset, että suhdetta kannattaa jatkaa?
Tämä tuli mieleeni, kun kuulin kahden nuoren naisen juttelevan bussissa. Toinen kertoi toiselle menevänsä kihloihin ja muuttavansa yhteen kumppaninsa kanssa. Hän sanoi tietävänsä, että ovat kovin nuoria, mutta että tuntuu turvalliselta sitoutua, kun he ovat keskustelleet paljon ja todenneet, että heillä on samat arvot ja tavoitteet elämässä.
Mulla on se käsitys, että ei yleensä parikymppiset seurustelukumppanit ihan hirveästi arvoista ja tavoitteista keskustele. Ehkä osa keskustelee, mutta luultavasti useimmat sopivat ensi viikonlopun suunnitelmista kuin pitemmälle menevistä.
Jokaisella on kai ne omat asiansa, joista ei suostu tinkimään, ja varmasti vaihtelee, missä vaiheessa mitäkin puhutaan. Arvoista ei aina tarvitse puhua, ne voivat tulla ilmi muutenkin.
Osa arvoistamme on näitä yleisiä: läheisyys, kunnioitus, luottamus jne. Kun muutimme yhteen, meille oli selvää, että menemme jossain vaiheessa naimisiin ja "hankimme" lapsia. Siihen meni vuosia, mutta oli itsestään selvää, että näin tehdään. Se oli selkeä tavoite, ja perhekeskeisyys yksi yhteisistä arvoista. Siihen liittyi myös kouluttautuminen ja näkemykset lastenhoidon & kotitöiden jakamisesta.
Elämänkatsomuksemme ja ihmiskäsityksemme ovat pitkälti samankaltaiset eikä niistä ole koskaan tullut kinaa.
tottakai, eihän seurustelussa nyt muuten olisi mitään järkeä
Heipsan! :)
Oletko parisuhteessa, jossa haluat ja voit kertoa kumppanillesi toiveistasi, peloistasi, arvoistasi ja tulevaisuudensuunnitelmistasi? Kuunteleeko kumppanisi ja kertooko hän itse omistaan?
- Elän suhteessa, jossa me kummatkin kerromme avoimesti kaikista toiveistamme, peloistamme, ajatuksistamme, tulevaisuudensuunnitelmista, jne. Keskustelemme niistä asioista tosi mielellämme. Minä kuuntelen häntä, hän minua. Koskaan ei tarvitse pelätä, miten toinen reagoi omiin ajatuksiin. Aina uskallamme puhua :)
Uskallatko paljastaa itsesi kumppanillesi sellaisena kuin olet, olla heikko tai epävarma? Entä uskallatko pitää puolesi suhteessasi niin että et vain itse aina ymmärrä ja jousta?
- Uskallan olla oma itseni. Uskallan itkeä, kun siltä tuntuu. Olen tosi herkkä, ja mieheni tietää sen. Olemme olleet yhdessä nyt 4 vuotta, enkä ole kertaakaan kokenut, etten saisi olla oma itseni tai näyttää aitoja tunteitani. Hän on todella ymmärtäväinen, ja ymmärtää minua. Voi olla, että sekin vaikuttaa, että hänellä on 4 siskoa :) Hän on perheen ainoa mies, koska hänen isänsäkään ei ole enää kuvioissa. Eli on tottunut siihen, että naiset saattavat itkeä usein, puhua paljon tunteistaan ja mielialat saattavat vaihdella. Ja onhan minulla paljon epävarmuuksia liittyen kehooni, ja niitäkin hän ymmärtää, ja tukee minua aina kriisin hetkellä. Ja rohkaisee minua!
Entä kuinka moni elää ns. typistetyssä suhteessa, jossa pitää esittää jotain tai yrittää olla toisenlainen kuin oikeasti on? Pelkäätkö kumppaniasi tai hylkäämistä?
- En ole koskaan pelännyt kumppaniani, tai pelännyt, että hän hylkäisi minut. En koe minkäänlaista ahdistusta tai tyytymättömyyttä suhteessamme.
(Totta kai meillä on välillä riitoja ja erimielisyyksiä, välillä toisella on huono päivä ja purkaa sitä toiseen.. Jne. Mutta ihanaa on se, että ne tilanteet menevät OHITSE keskustelemalla ja sopimalla. Kompromisseja tekemällä. Riidat eivät koskaan jää "roikkumaan", vaan ne selvitetään mahd. pian. Ja sitten jatketaan taas iloisina eteenpäin :)).
Kiitos :) Tämä antaa uskoa muillekin, ehkä näkemystäkin siitä mitä kannattaa tavoitella.
Avoin tilitys. Kyllä olen.
Toiveet, arvot, tuevaisuuden suunnitelmat yms. puitiin osittain jo seurusteluaikana ja viimeistään avioliiton alkuvaiheessa.
Pelkoja ei ole ollut. Realismia kuitenkin.
Pelimme on avointa muutamin poikkeuksin.
Omista intresseistään ei kummankaan tarvitse tinkiä koska ne eivät osu samoille alueille ja asioihin.
Ei tunnu edes joustamiselta.
En ole pelännyt hylkäämistä. Miksi olisinkaan?
Ainoa toivomisen vara olisi vaimon vieläkin lievä estoisuus seksiin liittyvissä asioissa. Hän on hyvin joustava mutta toki olisi varaa hieman estottomampaankin suhtautumiseen.
Minä olen täysin avoin haluineni ja toivomuksineni mutta vaimo on hieman sulkeutuneempi.
Olen toki jo aikanaan oppinut tulkitsemaan marginaalialueen sanatontakin viestintää.
Yhteiselämä ei oikeastaan ole vaatinut mukautumista vaan kumppanin hyvinvoinnin ajattelu on riittänyt. Puolin ja toisin.
Kehnomminkin voisi olla 7-kymppiä hipovalla ukolla.