Missä kunnossa liittonne on? Oletteko tyytyväisiä elämäänne yhdessä? Oletteko neinanneet erota? Jos niin miten selvisitte kriisistä?
Miten menee 20 yhteisen vuoden jälkeen?
26 vuotta yhdessä
18463
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
En ole tyytyväinen. Yhdessä yli 20 v. Liitossa valitsee täysin välinpitämättömyys toista kohtaan. Puhumattomuus ja läheisyyttä ei ole.
Olemme meinanneet erota yhteisellä päätöksellä. Se peruttiin ainakin toistaiseksi. Emme siis ole selvinneet kriisistä vaan kärvistelemme yhdessä pivästä toiseen.
Miksi te ette pysty puhumaan eikä kumpikaan halua sitten tehdä mitään, kun ette yhteistä eroakaan hakeneet? Mitä sinä luulet, onko kyse molempien typerästä ylepydestä ja periksiantamattomuudesta, oletteko ennemmin "oikeassa kuin onnellisia"? Kärsivtslettekö ennemmin onnettomina koska siinähän se toinenkin on, vai mikä estää teitä kumpaakin tekemästä mitään kaunista, alkamasta puhumaan, tms. mitä teidän pitäisikään nyt tehdä.
Pitäisikö teidän puhua toisillenne kauniimmin? Alkaa vaan kertoa siitä toisen arvostuksesta ja kertoa vaan sille toiselle, että kuitenkin arvostaa ja rakastaa ja antaa sen vastata ajallaan, että pitäisikö jomman kumman vaan alkaa tekemään jotain hyvää?
Vai mitä luulet?
Itse en nää tuossa oikein mitään mahdollisuuksia läheisyyteen, kun läheisyys syntyy toisesta välittämisestä, ja aktiivisestakin huomioimisesta, kiittämisestä ja arvostuksen ja rakkauden sanomisesta ja osoittamisesta vaikkei se aina siltä tuntuisikaan. Kun ei kumpikaan voi mennä lähelle ihmistä, jonka kokee loukkaavaksi ja kylmäksi. Eikä kumpikaan voi alkaakaan välittää välinpitämättömästä ihmisestä.
Että tavallaan, tuolla mitä te nyt teette, en nää minkään näköisiä mahdollisuuksiakaan selvittää yhtään mitään ja siihen, että te yhdessä selviäisitte kriisistä, teidän pitäisi ensin olla yhdessä.
Siihen että te olisitte yhdessä, teidän pitäisi huomioida toisenne, ilman että aina odottaa palkkota ja toisen aloitetta ensin.
jne. mutta jos molemmat käy asemasotaa ja on samanlaisia niin ei tuosta mitään tule. Ei vaan voi tulla.
Minua kiinnostaa mitä olette ajatelleet nyt sitten tehdä kun erokin on peruttu?
Ja mikä johti tuommoiseen pattiin?
Jatkamme samaan malliin. Ei tässä nyt huonokaan ole olla.Arki rullaa. Tilanne on jatkunut jo pitkään, joten tähän tottunut ja turtunut. Seliaattiakin on akunut jo 17 vuotta.
Olen kokeillut vinkkisi ja tehnyt sitä vuosien ajan, ei auta.
Kyllä tämä on ollut alku innostusta lukuunottamatta aika samanlaista. Toki korostunut vuosien myötä jonkun verran. Siippa ei vaan ole mikään tunne ja parisuhde ihminen. Hänelle tämä siittää
Itse olen kokenut suurimmaksi ongelmaksi tuon arvostuksen ja välittämisen puutteen...liittoa on vaikea lähteä yksipuolisesti korjaamaan jos toinen ei vaan arvosta toista!
Vaikka kuinka yritti omaa käytöstä muuttaa niin että "kelpaisi" toiselle...niin vaatimukset vaan kasvoivat.
En voisi kuvitellakaan että enää palattaisiin yhteen...tai ainakin toisen käytöksen pitäisi muuttua hyvin paljon että vuosien takaiset loukkakukset voisi unohtaa.
Miksi tällä kirjoitukselle on annettu plussa?
Olemme meinanneet erota, monta kertaa. Jonkun verran yli 30 yhteisen vuoden aikana särmät ovat hioutuneet mutteivat kokonaan. Toisaalta tämä meidän liittomme on aina ollut mielenkiintoinen ja yllättävä, toisaalta raskas ja monta ihanaa päivää ja ajanjaksoa olemme luonteidemme erilaisuuden vuoksi hukanneet. Intohimoa riittää ja yhdessä on mukavaa mutta ne ikuiset typerät riidat syövät meitä. Kovasti yritämme olla riitelemättä mutta kun kuohahtaa, niin näkyy kuohahtavan; ja me saamme sekä ne ihanat ja hyvät piirteet toisissamme esille, samoin kuin ne huonotkin, tosi huonot.
Lapsia on kolme, kaikki jo aikuisia fiksuja ihmisiä. Me vain emme taida kovin fiksuja olla. Rakkautta riittää mutta tämä ikuinen "taistelevat virtaset" -syndrooma!
Eilen riideltiin ja tänään nautittiin mökillä auringosta uiden ja rakastellen.
26:n vuoden jälkeen olivat lapsemme muuttaneet omilleen, minä olin viikot 125km:n päässä töissä ja vaimo puolusti linnaketta.
Olimme tyytyväisiä emmekä olleet harkinneet eroa.
36:n vuoden jälkeen olimme olleet "eläkkeillä" 5-vuotta ja muuttaneet ok:sta keskustan kerrostaloon.
Olimme tyytyväisiä emmekä olleet harkinneet eroa.
Nyt 44:n vuoden jälkeen olemme edelleen tyytyväisiä, kaikki elintoiminnot ovat kunnossa emmekä vieläkään ole harkinneet eroa.
Ihmettelen hiljalleen miten pitkään mahtaa parisuhteen syvin ilmenemismuoto jatkua.
Elämässämme on ollut vaihtelua mutta sopuisan yhteiselon jatkuvuus ei ole ollut uhanalainen missään vaiheessa.
"Missä kunnossa liittonne on?"
Ei uhattuna.
"Oletteko tyytyväisiä elämäänne yhdessä?"
Emme tuota toisillemme mitään iloa. Vaimo on tyytyväinen lapsiin.
"Oletteko neinanneet erota?"
Ei.
mammankanssa vietetään eläkepäiviä hyvässä yteisymmärryksessä jo 45 vuotta,kun nuorena mentiin avioliittoon.Riidelty ei olla ,mutta asioista joskus erimieltä.Näin kai se elämä jatkuu loppuun saakka yhdessä oleillessa.
Meillä ekat 15 vuotta meni, ettei ero käynyt edes mielessä. Sittemmin suhteeseen tuli monenlaisia ristiriitoja - lukkotila ja läheisyys loppui lähes kokonaan. Siitä seurasi jääkausi, minä aikana olimme aikamme asumuserossakin.
Emme kyenneet päästämään toisistamme irti ja palasimme yhteen.
Tässä sitä elellään ilman - sen suurempia haaveita ja odotuksia tulevaisuudelta.
Usein hiipii mieleen ajatus, että tuhlaako elämäänsä kutenkin väärän ihmisen kanssa? Kuitenkin haaveet osoittautuvat usein kangastuksiksi, kun niitä alkaa toteuttamaan. Kangastuksen laguunihan katoaa, kun sitä lähestyy. Tai jos lähtee sutta pakoon, niin tulee karhu vastaan.
Jotkut tietenkin onnistuvatkin pitkän liiton jälkeisessä uudessa suhteessa. Noh, voittaahan jotkut lotossakin. Uuteen suhteeseen siirryttäessä pääsee eroon joistakin ongelmista, mutta uusia tulee saman verran (ellei enemmänkin) tilalle.
Yritän elämääni löytää virikkeitä muualta päin, kuin liiton sisältä: harrastukset, lukeminen..liikunta..
Kuitenkin elämä liitossa on hyvin turvallista, ei vaivaa yksinäisyys.
Harmi, että ajattelet, ettei "sen suurempia haaveita tai odotuksia tulevaisuudelle
En ole luovuttanut. Tiedän kyllä että sama lehmä siellä aidan toisella puolella märehtii. Omaa päätä siis ei pääse pakoon.
Mitä sinkkuihin viittasit, niin ei puolisoa ominaisuuslistan perusteella löyä/pidä valita. Se prosessi, mikä saa johonkin rakastumaan - on analysoivan ajattelun ulkopuolella. Sen tieto ovat tuntemattomat.
Kunnossa on.
Tyytyväisenä köllitään Madamen kanssa.
Ei olla meinattu erota.
40 vuotta takana.
Valitettavasti lähes 30v liitto päättyi täydelliseen välinpitämättömyyteen ja tunteettomuuteen...
Nuo tunnelmat oli jo havaittavissa pitkään mutta kiireinen arki ja lasten opiskelut yms siirsivät lopullista päätöstä...
Ja liiton eteen kyllä yritettiin tehdä töitä...eroon ei päädytty heppoisiin perustein.
On jotenkin surullista kuulla että eletään suhteessa jossa ei välitetä toisistaan kunnolla. Olen elänyt nykyisen aviomieheni kanssa avoliitossa 35v josta olemme olleet naimisissa vasta muutaman kuukauden. Mutta lämpö, hellyys ja toisesta välittäminen ei ole lakannu. Ikinä ei olla mykkäkoulua pidetty eikä ole juolahtanut mieleenkään häätää puolisoani sohvalle nukkumaan.
Kyllä se kumppani on aivan yhtä ihana jos ei jopa ihanempikin kuin silloin alussa.
Kyllä se paras paikka on hänen kainalossaan edelleenkin.
Nyt menee siten, että vaikean viimevuoden jälkeen rakkausasiat on kunnossa.
tällä hetkellä menee hyvin..vaimokin kertoi eilen rakastavansa minua "eihän tässä enää mitään ensihuumaa ole, syvä ystävyys" , vai mitä se nyt sanoikaan. Se kyllä tuntui taas pahalta, kun huomasin ettei ole intohimoa siltä puolelta. Yli 20 vuotta on takana, yritän muistaa sen. Kriisejä on ollut, kun meni pitkään huonosti, ja tuntui ettei toinen tee mitään parisuhteen eteen, haimme lohtua muualta. Kun halusin eroa, (minulla oli toinen nainen, jonka kanssa oli alkuhuuma käynnissä), vaimo halusikin opetella parantamaan suhdettamme. Myönsi virheensä, halusi jatkaa. Minä tajusin sählänneeni, monet itkut itkettiin vaimo lupasi muuttua, minä jätin toisen naisen. Pikkuhiljaa vaimo antoi anteeksi. En tiedä kuinka vaikeaa hänellä on ollut. Nyt olemme onnellisia isovanhempia. Vähän vain hiertää tuo "ystävyys". Haluaisin mieluummin olla rakas.
Naimisissa emme ole olleet vielä niin pitkään, mutta yhdessä kuitenkin yli 20 vuotta. Yhteen muuttaminen oli jo päätös siitä, että olemme pari, toivottavasti loppuelämämme. Olemme tyytyväisiä, onnellisiakin. Vuosien mittaan ja tuttavien kokemusten myötä on käynyt selväksi, ettei "tyydyttävä" suhde ole itsestäänselvyys. Rakastun mieheeni aina vain uudelleen.
Mieheni ja minä olemme aika erilaisia, mutta perustavanlaatuisissa kysymyksissä samaa mieltä. Olen oppinut, ettei asioista ei tarvitse olla samaa mieltä eikä riitoja pidä pelätä. Olisi ihme, jos kaksi yksilöä aina olisivat kaikessa samoilla linjoilla. Joidenkin erimielisyyksien kanssa voi elää.
Perhe on meille molemmille tärkeä. Olemme sitoutuneet melko nuorina, ja suhteessamme on aina ollut sellainen asenne, että näillä mennään. Ero ei ole ollut harkinnassa. Vaikka riitelemme joskus railakkaastikin, tiedän silti, ettemme jätä toisiamme. Mielestäni mieheni on jokseenkin hankala ihminen, mutta pääsääntöisesti viihdymme toistemme seurassa.
Läheisyyttä meillä on paljon ja seksiä riittävästi. En juuri vaivaa päätäni parisuhteen hoitamisella. Meillä on melko vähän kahdenkeskistä aikaa, mutta pidämme yllä yhteyttä: laitamme ruokaa yhdessä, saunomme kahdestaan, kyselemme kuulumisia (vaikka joskus ei kovin kiinnostaisikaan...), heitämme tekstarin kesken työpäivän - sellaista pientä. Yritämme helpottaa toistemme elämää, kun kerran samassa veneessä ollaan. Menee niin kliseiseksi...