"Minä köyhään päähän sillan, synnyin varhaiskevääseen,
jälkeen helmikuisen illan, pyhä-aamuksi vaihtuneen.
Minä tiedän kyllä tieni, olen suuri, olen pieni,
milloin kaiken tuhoisin, suotta uhosin.
Minä jaksan uupumiseen, mutta kauemmaksi en,
missä toiset löytää klisheen, sinä vaistoat ihmisen.
Sinä kysyt, minne menen, etkä suinkaan, kanssa kenen.
Meill' on tahto nisäkkäin, olla sisäkkäin"
Tutustuin häneen kaksi viikkoa sitten.
Rakensin ystävälleni rantasaunaa, olimme juuri aloittaneet samana päivänä. Illaksi ei ollut mitään tekemistä. Hän, johon tutustuin, oli lähettänyt viestin deittipalstan ilmoitukseeni. Niinpäin se taisi olla. Ehdotin heti treffejä, itseasiassa ehdotin lenkille lähtemistä. Sen sijaan hän kutsui minut kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Jäin yöksi. Hän jäi sydämeeni.
Tapasimme varmaan vasta neljä kertaa ja niistäkin yhdet hyvin nopeat treffit, kun lapseni olivat uimassa. Viimeisellä lomaviikolla hän kutsui hän mökilleen, jonne karautin valkoisella ratsullani.
Hänellä on omat haasteensa entisen parisuhteensa kanssa. Minä koen jättäneeni suhteen taakse. En vihaa, enkä rakasta sitä eksää.
Nyt kaipaan kuitenkin uutta ystävääni kovasti.
Mitä oikein tapahtui?
Yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Ei vastauksia puhelinsoittoihin, ei nettiviesteihin, ei tekstiviesteihin. Pelkäsin, että hän on joutunut onnettomuuteen ja sydämeni murtuu.
Kirjoitan tästä asiasta näköjään menneellä aikamuodolla.
Sitten viesti, että hän kirjoittaa minulle ja kertoo jotain tärkeää. Odotan nyt tätä kirjettä.
Yritin tukea häntä, hemmotella häntä, pitää häntä hyvänä ja "jatkaa hyvin alkanutta matkaa". Meillä oli hyvä keskustelusuhde. En taida enää uskoa, että se jatkuu. Meillä oli myös uskomattoman kaunis fyysinen suhde. Koin, että hän ymmärtää minua. Uskoin ymmärtäväni häntä. Halusin olla yhtä hänen kanssaan. En voinut edes uskoa tämän kaiken olevan totta!
Silti on paljon asioita, joita en hänestä tiedä. Mitä unelmia hänellä on? Vastaavatko ne minun unelmiani? Elääkö hän ristiriitatilanteessa, josta hän ei voinut puhua?
Elämme jännittäviä aikoja. Kyselen itseltäni asioita. Opettelenko itse olemaan sinkku vai suhteessa? Rakkautta vähän alle 50-vuotiaana. Onko se erilaista kuin 30 vuotta sitten? Olenko kasvanut ihmisenä ja miehenä? Osaanko olla epäitsekäs, huomioida toisen omista tavoitteistani ja kunnianhimostani huolimatta?
Ehkä kirje saapuu huomenna.
Ehkä ystäväni lukee tämän. Toivoisin, että hän voisi kertoa suoraan ja avoimesti, mikä mättää. Silläkin riskillä, että tämä kaunis tarina loppuu. On parempi olla rehellinen ja suora. Tarinan kauneudesta ja lyhyydestä huolimatta se on antanut minulle jotain todella suurta, jota en varmasti unohda koskaan elämässäni.
"Purjehdimme eksyksissä, tuuli tulee kauempaa,
neuvot väylän sinne missä, emme löytäisi majakkaa.
Lämpö rinnan, liike lanteen, nimes piirrän taivaan kanteen,
kun me siellä yövytään, sinne syövytään.
Ehkä jossain vuoristoissa, reitti löytyy ihmsiseen.
Ehkä maailmalta poissa, ehkä kauhuissa liikenteen.
Minä hapuilen sun kättä, sulle tarjoon empimättä,
tuskan joka-ikisen, käden hikisen.
Enkö koskaan vie sua seikkailuun, mitä tajuan, mitä en,
saanko olla tässä, meitä löytämässä.
Vaikka kadoksiin ryyppäisin kaiken muun koskaan unohtaa voi sitä en,
sinä rakastat minua pienestä pitäen"
jälkeen helmikuisen illan, pyhä-aamuksi vaihtuneen.
Minä tiedän kyllä tieni, olen suuri, olen pieni,
milloin kaiken tuhoisin, suotta uhosin.
Minä jaksan uupumiseen, mutta kauemmaksi en,
missä toiset löytää klisheen, sinä vaistoat ihmisen.
Sinä kysyt, minne menen, etkä suinkaan, kanssa kenen.
Meill' on tahto nisäkkäin, olla sisäkkäin"
Tutustuin häneen kaksi viikkoa sitten.
Rakensin ystävälleni rantasaunaa, olimme juuri aloittaneet samana päivänä. Illaksi ei ollut mitään tekemistä. Hän, johon tutustuin, oli lähettänyt viestin deittipalstan ilmoitukseeni. Niinpäin se taisi olla. Ehdotin heti treffejä, itseasiassa ehdotin lenkille lähtemistä. Sen sijaan hän kutsui minut kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Jäin yöksi. Hän jäi sydämeeni.
Tapasimme varmaan vasta neljä kertaa ja niistäkin yhdet hyvin nopeat treffit, kun lapseni olivat uimassa. Viimeisellä lomaviikolla hän kutsui hän mökilleen, jonne karautin valkoisella ratsullani.
Hänellä on omat haasteensa entisen parisuhteensa kanssa. Minä koen jättäneeni suhteen taakse. En vihaa, enkä rakasta sitä eksää.
Nyt kaipaan kuitenkin uutta ystävääni kovasti.
Mitä oikein tapahtui?
Yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Ei vastauksia puhelinsoittoihin, ei nettiviesteihin, ei tekstiviesteihin. Pelkäsin, että hän on joutunut onnettomuuteen ja sydämeni murtuu.
Kirjoitan tästä asiasta näköjään menneellä aikamuodolla.
Sitten viesti, että hän kirjoittaa minulle ja kertoo jotain tärkeää. Odotan nyt tätä kirjettä.
Yritin tukea häntä, hemmotella häntä, pitää häntä hyvänä ja "jatkaa hyvin alkanutta matkaa". Meillä oli hyvä keskustelusuhde. En taida enää uskoa, että se jatkuu. Meillä oli myös uskomattoman kaunis fyysinen suhde. Koin, että hän ymmärtää minua. Uskoin ymmärtäväni häntä. Halusin olla yhtä hänen kanssaan. En voinut edes uskoa tämän kaiken olevan totta!
Silti on paljon asioita, joita en hänestä tiedä. Mitä unelmia hänellä on? Vastaavatko ne minun unelmiani? Elääkö hän ristiriitatilanteessa, josta hän ei voinut puhua?
Elämme jännittäviä aikoja. Kyselen itseltäni asioita. Opettelenko itse olemaan sinkku vai suhteessa? Rakkautta vähän alle 50-vuotiaana. Onko se erilaista kuin 30 vuotta sitten? Olenko kasvanut ihmisenä ja miehenä? Osaanko olla epäitsekäs, huomioida toisen omista tavoitteistani ja kunnianhimostani huolimatta?
Ehkä kirje saapuu huomenna.
Ehkä ystäväni lukee tämän. Toivoisin, että hän voisi kertoa suoraan ja avoimesti, mikä mättää. Silläkin riskillä, että tämä kaunis tarina loppuu. On parempi olla rehellinen ja suora. Tarinan kauneudesta ja lyhyydestä huolimatta se on antanut minulle jotain todella suurta, jota en varmasti unohda koskaan elämässäni.
"Purjehdimme eksyksissä, tuuli tulee kauempaa,
neuvot väylän sinne missä, emme löytäisi majakkaa.
Lämpö rinnan, liike lanteen, nimes piirrän taivaan kanteen,
kun me siellä yövytään, sinne syövytään.
Ehkä jossain vuoristoissa, reitti löytyy ihmsiseen.
Ehkä maailmalta poissa, ehkä kauhuissa liikenteen.
Minä hapuilen sun kättä, sulle tarjoon empimättä,
tuskan joka-ikisen, käden hikisen.
Enkö koskaan vie sua seikkailuun, mitä tajuan, mitä en,
saanko olla tässä, meitä löytämässä.
Vaikka kadoksiin ryyppäisin kaiken muun koskaan unohtaa voi sitä en,
sinä rakastat minua pienestä pitäen"
Vastaukset 2
Vanhimmat
kesä kissako ?
Rakkaus tuli minulle 50-vuotiaana ja meni myös. Kipeältä se tuntuu nyt kun sinulla. En varmaan koskaa selviä siitä. Odotan vieläkin....