Ihmiset ei kiinnosta enää

Mua ei ole koskaan ihmiset kiinnostaneet, eläinten kanssa puuhastelu sitäkin enemmän.

No ole ihan kuin koet olevasi onnellinen. Tee työsi ja vapaalla voit sitten olla itsesi herra. Ja voihan töissäkin olla osallistumatta turhiin höpinöihin.

Minä jouduin vähän yli kolmekymppisenä eläkkeelle mm. tuon vuoksi, jaksaminen vaan yksinkertaisesti loppui, koska koko ajan piti yrittää näytellä sosiaalista, mikä vei äärettömästi voimia. Lopulta en enää jaksanut keskittyä työtehtäviini ollenkaan, koska samassa huoneessa työskenteli 5 ihmistä, joiden keskinäinen hölynpölyrupattelu häiritsi varsinaisen työni tekemistä, missä olin alunalkaen taitava.

Miksi sitten pitäisi väkisin yrittää? Jos yksin on parempi olla, niin sitten on. Mitä järkeä yrittää sulloa itseänsä johonkin muottiin? Toki sen verran täytyy, että töissä kykenee normaalisti toimimaan. Loppu kuuluukin sitten henkilökohtaisen valinnanvapauden piiriin. Tsemppiä omana itsenäsi!

Miksi ottaa stressiä jaksaako vapaa-ajallaan ihmisiä? Minä olen työskennellyt viimeiset 10 vuotta alalla jossa olen päivittäin tekemisissä ihmismassojen kanssa.

Kun pääsen töistä himaan, haluan todellakin olla yksin. Nytkin olen kolmatta vuotta töiden jälkeen ollut vain täällä kotona tekemättä oikein mitään, kodin jaksan hoitaa sekä lapset.

Ei todellakaan vapaa-ajalla harrastaa mitään jossa joutuu tapaamaan ihmisiä, en kestä mitään vierailuja tms

Kunhan tästä taas voimaannuun aloitan kirjastossa käymisen ja kävelylenkit.

Tämmöinen olen ollut lapsesta saakka, en ole tiennytkään, että tämä olisi jokinlainen virhe tai mielisairauden oire.

Kaikesta sitä pitäisikin ottaa paineita.

Sama juttu kavereita on face täynnä mutta en vaan jaksa aloittaa mitään pinnallista keskustelua päivän pääteeksi kun töissä tapaa ihmisiä sen edestä.
Jos haluan sitten sosialisoida niin eläinharrastuksen kautta tulee juteltua muiden saman henkisten kanssa ei tarvitse tuntea pinnallista olo tilaa tai teennäisyyttä, miksi pitäisikään? Jotkut tykkää kerätä kauhean kööriin ja toiset haluaa syvällisempää seuraa. Tiedän tutun jolla on ympäri Suomea ystäviä mutta aina kun näkevät niin juttelevat hetken ja alkavat juomaan vetäytyen jokainen omaan koloonsa...

No kukin tyylillään ja ei paineita ;)

En minäkään jaksaisi nähdä muita ihmisiä enkä selitellä sitä muille miksi en jaksa nähdä jos joku kaveri tai tuttava sattuu soittamaan. Olen ihan lopussa ja haluaisin vain levätä. En tiedä miten selittää tämän kaikille jotka kysyvät minua lähtemään jonnekkin kanssaan. En mitenkään kehtaisi myöntää olevani tällainen jaksamaton luuseri.

ei kinnosta:

Miksi et kelpaisi...kyllä kelpaat siinä kuin muutkin
Sinähän olet nainen parhaimmillaan

Luulisin että vaikutat itseäsi negatiivisillä ajatuksilla ...

Kirjoituksesi on vähän lyhyt että tietäisin kuinka paljon viljelet
negatiivisiä ajatuksia..

Tiedätkö kuinka ajatukset vaikuttavat ihmiseen??
Tai olet kuin minä kyllästyn kaikkeen ja sitten löydyttävä
jotakin uutta....muuten kyllästyn kuoliaaksi...

Esim tämä on 5 maa jossa nyt asun...miljoona eri hobby on
ollut.... rakensin talon melkein kaikki yksin nyt viimeksi oli
opittava soittamaan Theremin/Theremax ja että oikein vaikeaksi
tulisi.....rakensin ne itse....koska ei täällä Ruotsista niitä löytynyt
osat.. elektroniikka.. Amerikasta.

Sinussa ei mitään vikaa ole

Kirjoita jotakin itsestäsi...

Mulla liikunta auttoi asiaan.
Olin ihan loppu, kesä meni ohi vain nukkuessa, mikään ei kiinnostanut ja mietin että ei näin voi jatkua.
jaksamista ei ollut tehdä yhtään mitään.
Olin ihan kaikesta loppu kunnes puoliväkisin lähdin salille purkamaan kaiken huonon olon, kuuntelin lempimusiikkiani täysillä ja söin tietoisesti vitamiinipitoista ruokaa; sitruunaa, mustikoita, teetä jne jos ne nyt olisivat sattuneet vaikuttaan olotilaan.
Ruokapuoli ehkä hieman auttoi piristymään, mutta piristyin täysin samantien kun kunto koheni.
Tuntui kuin olisin taas herännyt horroksesta eloon.
Olen myös onnellinen, oikeasti, ensimmäistä kertaa tänä koko vuonna.
Harmittaa, että kesä meni ihan ohi ja en tehnyt yhtään mitään masennuksen myötä, mutta itsensä rehkiminen urheilulla auttoi ihan tajuttoman paljon.
Suosittelen kokeileen, vaikka tuntuisi ettei toivoa ole ja mikään keino ei tepsi, niin omalla kohdalla yllätyin ihan sataprosenttisesti, kuinka älyttömän suuri vaikutus on sillä, että harrastaa liikuntaa.
Liikunnan vaikutus on tieteellisestikkin tutkittu olevan 1-3 kärjessä asioissa, mitkä tekevät ihmisen onnelliseksi. Tai ne liikunnan tuottamat kemialliset aineet ja hormonit mitkä lie..

Ei muuta kuin hakkaan nyrkkeilysäkkiä täysillä, juoksemaan paha olo pois tai rasittamaan itseänsä niin johan herää kroppa horroksesta ja kuplasta eloon. :))

Olen sen verran surkeassa jamassa etten ole enää moneen vuoteen jaksanut aloittaa mitään liikuntaharrastusta. Hyvä kun kävelylenkeillä jaksaa silloin tällöin käydä mutta ei se ole mitään masennukseen ja muihin ongelmiin auttanut. Unirytmikin on jälleen kerran aivan sekaisin eikä sen kääntäminen onnistu mitenkään.

En voi harrastaa juurikaan liikuntaa kroonisen suolistosairauden vuoksi vaikka ennen liikunta oli minulle yksi tärkeimmistä asioista elämässä ja olen monessa lajissa hyvä. Krooninen masennus ei edesauta asiaa.

Itse harrastan aika paljon liikuntaa, lenkkeilen ja treenaan kotona. Kuntosalilla kävin joskus jumpassa mutta kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta enkä sinnekään viitsi enää mennä.

Ongelmani on se, että kärsin usein yksinäisyydestä, mutta en ole koskaan osannut solmia ystävyyssuhteita niin nopeasti ja helposti kuin muut. En jaksa yrittää enää olla sellainen kuin "kuuluu." En pysty olemaan sellainen. Olen liian rauhallinen. Niin monta kertaa olen yrittänyt olla porukassa mukana, lähtenyt illanviettoihin jne, mutta lähes aina tulee tunne, että olen väärin. Juttelen kyllä ihmisille ja nauran mukana, mutta en tarpeeksi. En riitä sellaisena kuin olen.

Ärsyttää myös ihmisten puuttuminen yksityisasioihin. Naiset olettavat, että toisten naisten yksityisasiat kuuluvat heille ja kertovat yksityiskohtia seksielämästään, joka ei todellakaan kiinnosta. Minulta on mm. tultu nuorempana suoraan kysymään olenko neitsyt ja eikö miehet kiinnosta, kun ei kiinnostanut viedä ketään miestä baarista kotiin samana iltana. Mitä jonkun toisen seksielämä tai sen olemattomuus kuuluu kenellekään? On ehkä parempi erakoitua kun ei vaan jaksa.

Jep. täällä kans tämmönen sosiaalisia tilanteitä välttävä.. ei vaan pysty eikä jaksa kiinnostaa. tällähetkellä työtön ja kotona pyöriessä tai porukoilla oleilen...

työelämään koitan kuitenkin palata syksyn aikana.. kunhan vaan löytyy työtä jossa saa/pitää keskittyä työn tekemiseen, eikä oo kovat sosiaaliset paineet.

myös yksinäinen oon teinistä asti kokenut olevani, vaikka muutama kaveri ja avopuolisokin on.. kavereita tulee nähtyä joitain kertoja vuodessa...

mulle voi laittaa sähköpostia jos haluu... ihan oikeita kavereita ois kiva saada uudeltamaalta..

[email protected]

Ei tule kyseeseen että pystyisin menemään mihinkään yleisiin kuntosaleihin tai muihinkaan liikuntaharrastuksiin voimakkaan sosiaalisen fobian ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön takia. En pysty edes kaupassa käymään tai soittelemaan puhelimella kun pitäis omia asioita hoitaa. Työelämään menemisestä tai opiskelujen aloittamisesta ei ole toivoakaan.

Todella säälittävää ja naurettavaa normaalien ihmisten mielestä kun olen jo 25-vuotias enkä kykene itse hoitamaan asioitani. Tuskin tulen enää ikinä normaaliksi yhteiskunnan jäseneksi. Minulla on todella synkkä tulevaisuus edessä. Jonkun pitäisi tappaa minut kun en uskalla itse tehdä sitä.

Älä luovuta. Miltä kuulostaa krooninen 35 v kestänyt masennus, keskivaikea masennus, yleistynyt ahd.häiriö, asperger, vaikea OCD, krooninen suolistotulehdus, joka estää poistumasta kotoa. Minä en aio luovuttaa vielä. Tsemppiä!
ps. mikset ole saanut asianmukaista apua ongelmiisi eikä kukaan tahdo auttaa vaikka ottaisit kaiken tarjotun avun vastaan?

Vituttaa. Tulin kotiin töistä ja odotin vaan, että pääsen sisälle asuntoon että saan purskahtaa itkuun vihdoinkin. Koko päivän, joka ikinen päivä tuntuu, että minua inhotaan. Joka sekunti. Kun vihdoin pääsen lähtemään kotiin voin hengähtää. Olen huomannut, että eräs työkaveri on pari kertaa ikään kuin pyöräyttänyt silmiä läsnäollessani ja olen varma, että se on juuri minulle. Kuin olisin niin vittumainen ihminen, että tahallaan olen hiljainen, koska olen niin kusipäinen. Olen huomannut, että ihmisille ei koskaan tule mieleenkään, että joku voi oikeasti olla niin ujo ja kärsiä tällaisesta ahdistuksesta. Se kun ei riitä, että moikkaa aamulla vastaantullessa, täytyy viihdyttää kanssaihmisiä. En yksinkertaisesti jaksa enää ja tuntuu, että olen vankilassa. Töitä ei voi lopettaa, koska sitten ei pärjää, ja työt on alkaneet tuntua ylivoimaiselta. En uskalla mennä mihinkään uuteen paikkaan enkä opiskelemaan koska pelkään ihmisiä ja hyljeksintää.

Olen vasta nyt alkanut käymään psykologilla ja ehkä pääsen kunnon terapiaan. Olen vaan niin myöhässä, että olen menettänyt kaiken kiinnostuksen tähän oksettavaan elämiseen ja työntekoon.

Kiinnostuin lisää, kun sanoit olevasi kuplan sisällä. Käyttäytymisterapiassa ainakin käytetään altistusta, mikä tarkoittaa, että kun tiedetään muurisi , kuplasi voi olla muuri,syyt ja pelon kohde, niin voi lähteä tuota pelkoa poistamaan. Ihmisten pelko kai sinulla on, jos se kupla tulee ikäänkuin ihmissuhteita estämään, joten kaipa se lähtee, kun lähestyy vaan vähitellen, mutta voisitko saada jostain hyvää terapiaa.

En ymmärrä minäkään mitä ihmettä niitä kaiken maailman hörinöitä höpöttämään jos ei kerran halua. Ei se voi olla mitään hulluutta kaikki ei vain halua. En kutsu naisia kahville, en sekoa miesten huomiosta. Enkä ymmärrä miksi elämäni ei olisi ihan hyvää näinkin.

Ihminen ei ole yhtään sen huonompi jos tarkoituksellisesti tahtoo elellä yksikseen, rasistista väittää muuta. En ole koskaan viihtynyt ihmisten kanssa, mulla on tasan 1 ystävä joka auttaa tarvittaessa ja jota itsekin autan aina välillä. Koiran kanssa kahdestaan on hyvä olla suurin osa ajasta. Tätä mieltä olen ollut 46 vuotta.

Mulle käy näin aina syksyisin.. Kesällä olen sosiaalinen ja kerään ympärilleni kavereita, syksyllä en vastaa enää puheluihin enkä viesteihin ja rupean "talviunille". Keväällä ei ole mitään muistikuvia syksystä tai talvesta, jotenkin vaan selviän päivästä toiseen. Elämä liukuu ohi...

Kunpa rukouksesta saisi vähän voimaa päivälle...kunpa Jumala auttaisi meitä ahdistuneita ,,,elämän tarkoitus ja mielekkyys tuntuu kadonneen, eikä saa otetta mistään.
Toivoisi löytävänsä jonkin haastavan päämäärän, jonka puolesta kamppailla, mutta mistä..................... no tsemppiä kaikille :).

Minäkin laitoin puhelimen viikoksi kiinni,vain eka päivälle tullut yksi viesti. Jos halusin talkooporukan tekemään klapit liiteriin pinoon ja kevyttä maalaushommaa,niin kaikki katosi jonnekkin joten tein kolmelle minulta apua saaneelle tarjouksen noista hommista(muka kavereita) elikkäs maksan pimeesti tai valosasti 30e/h. Kukaan ei ollu kiinnostunu? Niin asun maalla ok-talossa ja voin kertoa että omaan niin rivitalo kuin kerrostalo kokemuksia vuosia sitten ja väitän että nykyään jos olet raitis niin yksin jäät seon fakta. Oon miettiny viinan juonnin aloittamista vaikka talkoolaisetkin olis saanu kylpeä ja vetää perseet olalle kun hommat vain hoituisi,niille palkatuillekin olisin tuon alkon huuman suonut ,mutta kun ei niin ei.Ei juopoilla ole oikeita ystäviä/luottoihmisiä,muttei niitä absolutisti saa edes epäluotettavia kavereita juhlimaan viinan tai ilman kanssa rahallakaan. PS.jaksanhan minä nuo pikku työt tehä itekki,kohan sain aiheen.

Minua PERIAATTEESSA kiinnostaisi ihmiset, mutta en vain osaa/pysty olemaan sellainen kuin pitäisi. Olen usein, ellen aina, masentunut, pelokas, ärtynyt jne.

Ja joskus silloinkin kun minulla on itseni mielestä parempi fiilis, joku ihan tuntematonkin mm. kerran eräs kuntosalin "luukulla" työskentelevä muija käskee hymyilemään(!) Kuulostaa uskomattomalta mutta niin vain kävi.

Joskus aika ajoin huomaan miten ihmiset yrittävät esim. työpaikalla olla ystävällisiä minulle, mutta en vain kykene vastaamaan siihen. Se tietysti pistää asianosaisilla vihaksi kun heidän "laupeuden tekoonsa" ei tullut kiitosta ja sitten minulla on entistä vaikeampaa.

Olen nykyisin työpaikassa jossa ihmisiä ei voi potkia pellolle juoruilulla, muttta menneisyydessä olen menettänyt aloittamiani työpaikkoja tuon yllämainitun takia.

Toisaalta, VAIKKA olisinkin normaali niin silti tuntuu oudolta että esim. eräs nuori nainen esitelmöi työpaikalla ihan arkisesti ja pokkana miten ja missä nussii poikaystävänsä kanssa ja nuoret miehhet vertailevat ääneen työpöytien ylitse missä maassa ovat halvimmat huorat..

Joo, työkyvyttöömyyseläkkeelle tässä jossain vaiheessa varmaan joudan. Ihmiset ei kiinnosta yhtään eikä mikään ammatti kutsu puoleensa. Nukun, syön ja kakin... ja yritän käydä lenkillä päivittäin. Elämä tuntuu turhalta varsinkin sen jälkeen kun menetin läheiseni. Enää ei vaan ole hauskaa. Ennen olin iloinen ja suht positiivinen. Nyt olen ärtynyt ja kärttyinen. Kovat äänet ärsyttää ja lässytykset.

Kumppani yrittää kovasti piristää ja onnistuu aika hyvin. Silti hänen takiaan joudun vähäsen stressaamaan ja esittämään pirteämpää. Oikeasti voisin vaan nukkua ja nukkua. Välillä haluaisin elää yppösenyksin, eli antaa kenkää puolisollekin. Tykkään seurailla luonnoneläinten touhuja. Luonnossa on hyvä olla.

Itse olen jo väliaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja tilanne tuskin tulee tästä paremmaksi muuttumaan kun tätä on jatkunut jo vuosia. Eipä ole sitä elämänkumppaniakaan minulla. Ei tietenkään kun olen tällainen luuseri.

Minua kanssa ihmetyttää se, että ihminen ei saisi asiallisesti käydä töissä ja hoitaa työtehtäviään ilman ylipirteää esittämistä ja positiivuuslässytystä. Toiset meistä vain ovat vakavampia, hiljaisempia introvertteja ja tuntuisi kuluttavalta käydä "paristoilla" vain esittääkseen jotain mitä ei todellisuudessa ole. Joku ei halua seurustella työpaikalla, jakaa yksityisiä asioitaan eikä välttämättä olla kiinnostunut toistenkaan asioista.
Työpaikoilla muodostuu kuppikuntia ja kiusaaminen alkaa helposti toista syrjään vetäytyvää kohtaan. Esitetään mahdollisesti ala-arvoisia kommentteja ja arvioita toisen vakavuuden syystä, tietämättä toisen ihmisen yksityisasioista mitään.
Olen aina ollut syrjään vetäytyvä, totinen, omanlaisen huumorin omaan, jota monet eivät ymmärrä. Pidän paremmin langat käsissäni seurustelemalla työpaikalla vain yhden tai muutaman mukavan ihmisen kanssa, en jaksa itsestäni antaakaan enempää.

Ei minuakaan jaksa ihmiset kiinnostaa. Olen 42v äiti ja mummo jo. Kotona asuu kanssani 1 lapsi,3 maailmalla ja 3 lapsen lasta. Heihin kaikkiin hyvät välit on. Muutama ystävä on. Harvoin livenä näemme. Tykkään tälleen olla,rauhassa ja vapaana. Työni hoidan ja kodin. Miksi pitäisi olla hirveän sosiaalinen😂

Itse olen ollut kulkuri ja erakkoluonteinen lähes 30-vuotiaaksi, perheen myötä jonkinlaista edistymistä sosiaaliseksi on tullut, mutta edelleen väistän ihmisiin tutustumisia.

Useasti, tuleekin ajatuksiin, olisin vaan itsekseen, varsinkin työn ollessa asiakaspalvelua. Nyt ollessani 38v elämää tarkastellessa, on mennyt paljon pieleen.

Tuntuu että ei jaksa pitää yhteyksiä, sukulaisiin tai varsinkaan hankkia ystäviä, riittää työkaverit, päivittäin samat jutut ja saispa jostain toisen työn.

Arka ja hiljainen, siitä onkin saanut kuulla läpi elämän. Yritän vain sivuuttaa lähemmät tuttavuudet, etten tartuta pahaa karmaani. Tuntuu että olisin kuoleman lähettiläs, neljän ystävän kuoltua, näinä vuosina.

Jotkut on introvertteja ja häiriintyy jatkvasta mölystä ja puhumisen pakosta ja sosiaalisuudesta. Ehkä olet vaan väärällä alalla. Sulla on aikaa hankkiutua sellaiseen ammattiin missä saat omia vahvuuksia käyttää. Masennus joskus vaan parantuu olosuhteita muuttamalla.

https://duunitori.fi/tyoelama/introvertit-tyoelamassa/
https://anna.fi/hyvinvointi/itsetuntemus/introvertti-nain-vahvuutesi-kayttoosi

Ei todellakaan kiinnosta ihmiset, lapset eikä eläimet. En halua niitä ympärilleni pyörimään ja elämääni pilaamaan. Rakastan yksinäisyyttä ja erakkoutta. Se on parasta. Työni on sosiaalista ja se riittää, kolme päivää viikossa keikkatyötä. Auto ja asunto on, muuta en omaisuutta en tarvi. Nautin olla kotonani ja puuhastella siellä kaikenlaista. Tykkään kyllä luonnosta ja ulkoilusta. Olen pettynyt totaalisesti ihmisiin ja enään en edes osaa olla ihmisten kanssa. Työni hoidan kunnialla. Olen täysin asosiaalinen, aromanttinen ja aseksuaalinen. Mutta onnellinen sellainen. Olen ihmisten kanssa onneton, mutta onnellinen yksinäni. Oma rauha, vapaus, järjestys, oma aika ja tila ovat ihanaa. Kodissani oleva poreamme ja makuuasentoon saatava hierontanojatuoli ovat parhaimmat ystäväni. Myös kirjat, lehdet, elokuvat, telkkari, cd-soitin, radio, lehdet, tietokone, netti, huonekalut, astiat, koriste-esineet ovat lähellä sydäntäni. Pehmoleluista tykkään. Elän mielestäni näin luxuselämää.

Menetin kiinnostukseni ihmis-suhteisiin kun olin 27-vuotias. Olen ollut koulukiusattu, työpaikkakiusattu ym. Olen aina ollut muista poikkeava ja sanonut ajatukseni liian suoraan. En mielistele ketään mutta en ole mikään ilkeäkään, minua ei vain haluta kaveriksi. Onhan minulla tietysti muutama ystävä. Tämä kesä on mennyt aikalailla yksinollessa. On jo sellainen olo, että alkaa olla kohta psykoosin partaalla. Kun on liian kauan yksin niin olo tietysti vain pahenee. Teen omia projektejani, joihin saa kyllä ajan menemään, mutta on tämä silti vaikeaa tämä elämä.

Olen 30v nainen mulla on sama.
Viihdyn yksin enkä osaa kaivata ihmisten seuraa.
Yritin joskus vuosia sitten tutustua ihmisiin se aina kaatui siihen ,että isossa porukassa jäin kuuntelemaan muita enkä saanut suutani auki.
Uusien ihmisten seurassa mietin aina todella tarkkaan mitä uskaltaa sanoa ja mitä ei.
Huumorintajuton myös olen en osaa heittää huumoria uusien ihmisten kanssa. Mietin aina uskaltaako tälläistä huumoria heittää ettei kukaan suutu.

En ikinä sano asioita suoraan.


Olen alkanut kokemaan parempi olla yksin.

Olen aloittajan kanssa samassa mielentilassa. Tosin olen jo 46 vuotias ja mies. Enkä kahvittele vanhempieni kanssa mielelläni. Ne ovat vielä vaivaantuneempia hetkiä kuin olla tuntemattomien kanssa tekemisissä.

En ole koskaan saanut olla näkyvä. Miksi? Koska minun sisäistä pahaa oloani ei ole saanut näyttää. Se on pitänyt aina kätkeä sisimpäänsä, ja kun kysytään, mitä kuuluu, on pitänyt kieltää itsensä, ja vastata "hyvää".

Olen kelvannut vanhemmilleni vain kun minulle kuuluu hyvää. Kun kaikki on hyvin. Negatiiviset tunteet ja niiden julki tuominen on ollut aina väärin. Minua on nuhdeltu siitä.

Sen vuoksi olen ollut koko elämäni ahdistunut. Taipuvainen erakoitumaan. Taipuvainen painamaan pelkoni, häpeäni, vihani ja kaiken negatiivisen tunnemassan sisimpääni piiloon vanhempieni reaktioilta. Ne eivät näet ole olleet hyväksyttyjä.

Vielä tänäkin päivänä, jos ja kun kirjoitan Facebookissa jotakin, joka viittaa siihen, että minua ahdistaa, mikään ei kiinnosta tai että en koe yhteyttä muihin ihmisiin, vanhempani rientävät nuhtelemaan minua.

Ei sellaista saa sanoa. Varsinkaan julkisesti Facebookissa. Siellä, niin kuin muissakin sosiaalisissa tilanteissa, pitää valehdella sekä itselleen että muille kaiken olevan hyvin.

Mutta kaikki ei ole hyvin. Asiat voivat olla hyvin, mutta missään tapauksessa kaikki ei ole koskaan hyvin.

Aina on asioita, jotka ahdistavat. Elämä on aina epätyydyttävää. Tai niin kuin Buddha opettaa, on lähdettävä liikkeelle tietoisuudesta, elämä on kärsimystä.

Kärsimyksen ongelmaa ei voida ratkaista, jos sitä ei myönnetä. Jos tämä tietoisuus painetaan alas, eikä sitä olla näkevinään, se vain aiheuttaa lisää kärsimystä. Alitajunta ei ole negatiisten tunteiden kaatopaikka.

Mutta niin sen pitäisi olla. Näen ympärilläni vain ihmisiä, jotka nauttivat elämästä. Ainakin he haluavat antaa niin ymmärtää. Kuvat ja päivitykset sosiaalisessa mediassa antavat ymmärtää, että kaikkien muiden ihmisten päivät sujuvat elämästä nautiskellen. Kärsimyksen ongelma on vain minulla.

Ja koska kärsimyksen ongelma on vain minulla, haluan eristäytyä. En jaksa enää osallistua näytelmään, jossa sen esittäjät ovat ratkaisseet kärsimyksen ongelman, tai vielä paremmin, heillä ei ole sitä koskaan ollutkaan. He ovat syntyneet ja kasvaneet siitä vapaina.

Minä en ole. Olen elänyt sen keskellä. Kärsimyksen ongelma on ollut läsnä aina. Hiljaisesti ja vaanien. Sitä ei ole saanut nähdä. Eikä siitä ole saanut puhua.

Se on ollut kuin virtahepo olohuoneessa. Kaikki kyllä näkevät sen, mutta kukaan ei tunnusta sen olemassa oloa.

Tai niin kuin sadussa keisarin uusista vaatteista. Kaikki näkevät keisarin olevan alasti, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen. Tämä sen vuoksi, että ihmiset joukolla ylistävät keisarin uusia hienoja vaatteita, jotka ovat näkevinään keisarin yllä.

Minulla ei ole hienoja vaatteita. Olen alaston. Kärsimyksen ongelma seuraa minua kuin oma varjoni. Ja sellainen se onkin. En pääse siitä eroon, vaikka päivä paistaa. Varjo kulkee silti mukanani.

Mutta koska ihmiset ympärilläni eivät tunnusta oman varjonsa olemassa oloa, he eivät halua nähdä minunkaan varjoani. "Sitä ei ole olemassa", minulle sanotaan. "Sitä ei saa olla olemassa".

Se, mitä ei saa olla olemassa, se kasvaa ja vahvistuu. Tästä syystä sisäinen paha olo lisääntyy. Varjot pitenevät.

Kunpa valtiojohtoa myöten ihmiset joutuisivat tunnustamaan kärsimyksen ongelman olemassa olon. Silloin siihen voitaisiin keksiä ratkaisuja. Yhdessä.

Mutta siihen asti, olen yksin tällä tyhjällä tiellä - via dolorosa.

Samoissa fiiliksissä aloittajan kanssa, inhottaa muut ihmiset, pitää kätkeä todelliset tuntemukset sisälle ja hymyiltävä vain.

Johtuu siitä että olen aina ollut kiltti ja ujo, nyt kun joskus sanon vastaan suuttuu ihmiset mulle siitä. Roikun vielä jopa exässäkin vaikka kohteli mua huonosti,

Vanhemmille näytän et ulkoapäin asiat hyvin vaikka kaikki olisikin päin helvettiä

Minäkään kuten tuo 46 vuotias mies en ole saanut koskaan näyttää negatiivisia tuntemuksia aina piti hymyillä ja sanoa hyvää kuuluu

Näin vanhemmiten lähemmäksi 30 tunnen ahdistusta vaan, töissäkin pitää näytellä iloista se vaatii voimia

Jotenki helpottavaa kuulla etten ole ainut ahdistunut. Kaksi vuotta sitten romahdin täysin paloin loppuun kertakaikkiaan. Ennen olin tarmoa täynnä ahkera ja suosittu työntekijänä ja ystävänä. Sitten se paska iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, alko tulemaan muistikatkoksia, uupumusta päivästä toiseen, paniikkikohtauksia, epämääräisiä tärinöitä. Otin yhteyttä lääkäriin joka totesi että ylirasitustila ja sairaslomaa kaksi viikkoa... Sitten tuli terapiaa ja unilääkkeitä. Siitä on nyt kaksi vuotta ja edelleen on mieli musta ja väsynyt. En ole enää kulkenut terapiassa, en tavannut ystäviä, en vanhempia, ei ole mitään mielenkiintoa mihinkään. Vaihdoin työpaikkaa, eikä nykyinenkään työ kiinnosta, pinnistää pitää, ja se on yksinäistä työtä. Kumpa pääsisi jo tästä synkkyydestä, ja elämään normaalia elämää, vuodet lipuu ohi. Terapiasta en kokenut olevan apua. Eli on itse autettava itsensä ylös, mutta ei vaan jaksa miettiä keinoja. Liian kyllästynyt kaikkeen.

Olisin itse voinut kirjoittaa aloitusviestin. Tosiaan töissä tuntuu mielialat heittävän ihan laidasta toiseen välillä, tulee pyrähdyksittäin se tuottavuus ja muun ajan sitten istun jossain piilossa keräilemässä motivaatiota, kun tuntuu ettei tässä ole mitään järkeä eikä musta ole mihinkään. Työkaverit ja niille "esittäminen" rasittaa. Usein haaveilen lopputilin ottamisesta, niin että saisi vain olla yksin rauhassa. Nyt kesäloma ja siitäkin jo puolet mennyt ja tuntuu etteihän tämä riitä mihinkään, kohta olen taas siellä töissä. Päässä nytkin sellainen "outo tunne" ja olo on kuin aivokuolleella, ei kiinnosta lähteä ystävien kanssa iltaa viettämään kun tietää että se alkoholikin vaan pahentaisi asiaa eikä muutenkaan jaksa sosialisoida. Haluaisin ystävistäkin vaan eroon ja erakoitua täysin, vanhempia lukuunottamatta. Heidän luonaan käyminen sentään tuntuu vielä ns. kivalta, kun saa olla oma ankea itsensä eivätkä pidä outona.

Kiva, hyvä että muitakin erakko ihmisiä liikkeellä.

Tosin tytsin kanssa olisi mukavaa, mutta...siinä monenlaista estettä.

Yksin saa tehdä mitä huvittaa, se o parasta.

Elämä on yhtä kallua joten nyt juon jallua. Jou Jou !

Mä en juo kahvia.

Itse 34-vuotias mies ja olen niin pahasti syrjäytynyt että olen ollut eläkkeellä jo monta vuotta. En edes harrasta mitään enkä edes näe ketään enää lähes koskaan tai käy missään. Naisystävääkään ei tietenkään mulla ole ja kuinka voisi ollakaan? Monta läheistä myös jo kuollut. Onko mikään ihme että mikään ei kiinnosta enää. Vihaan ihmisiä enimmäkseen ja haluan vain kuolla.

Jas menendes. En oo ku lääkärin mallikappale. Mallikappale sanoo. Kaksisuuntainen. Se ei hyväksy tiettyjä vaihtoehtoisia snegemyksiä. Todo es como.

Kai niitä on jokaisellamihsellä kausia kun kaikki kyllästyttää.jos ei mene ohitse niin mene lääkärin jutuille.
Yleensä voivat antaa avun että pääsee kuplasta ulos