Eroaminen sairauksien vuoksi..?

Ajattelet liian paljon. Keskity nyt paranemiseen. Jos mies haluaa tsempata kanssasi, salli se hänelle — ja itsellesi. Jos hän lähtee, käsittele se sitten.

Minulla on vaimo, joka on monella tapaa sairas. Ehkä ei nyt ihan yhtä vakavasti suin sinä(?), mutta kuitenkin.

Jos miehesi haluaa olla kanssasi, älä yritä keksiä lisää syitä, miksi näin ei pitäisi olla.

Minullekin vaimoni on sanonut, että tarvitsisin paremman naisen. En tarvitse. Mikäli vaimoni tekisi mielivaltaisen päätöksen "minun parhaakseni" olisin hyvin pettynyt. En ole hänen kanssaan säälistä - rakastan häntä.

Olet löytänyt miehen, joka rakastaa sinua, onnittelut!

Hän on aikuinen ihminen ja osaa itse tehdä omat päätöksensä, älä ala holhota häntä. Hän rakastaa sinua ja haluaa olla rinnallasi, ole kiitollinen siitä. Älä rankaise häntä kyseenalaistamalla ja epäilemällä, älä heijasta häneen omaa kyynisyyttäsi vaan ole hänen rakkautensa arvoinen.

Yleensä en kirjoita sitä kliseistä vastausta, että keskustele...
mutta nyt suhteessanne vaaditaan keskustelua, joka puhdistaa ilman.

Kerro peloistasi ja siitä mahdollisuudesta, että annat hänelle vapauden, mikäli hän haluaa.
Mies tehköön päätöksensä itse. Et ole siitä vastuussa.

Jos koet oikeasti, että pystyt yksin kestämään sairautesi paremmin, niin se taas on sinun päätöksesi.

Sairauttakaan ei kannata romantisoida liikaa, että oikea rakkaus kestää kaiken. Aina se ei kestä. Mutta avoimuus ja yhteinen päätös selvitä sairaudestasi, on kaunein ratkaisu, mikä voi olla.
Se pitää olla yhteinen, molempien hyväksymä asia, että liittoa jatketaan.

Sinun todellakaan ei pitäisi aliarvioida tyontää lokaan miehesi rakkautta. Anna hänelle se ilo olla tukenasi. Miksi sinulle ei kelpaa rakastavan ihmisen aito huolenpito, seura ja hyvyys?

Mitä taas tulee lapsiin oletteko koskaan ajatelleet adoptoida pienokaista?

Kyllä ne oikeat vanhemmat ovat vanhemmat jotka rakastavat, kouluttavat, kunnioittavat ja holhoavat lasta. EI lainkaan aina lapsen biologisesti hänet aikaansaaneet ihmiset. Katsoppa esim. presidentti Fordia. Han on adoptiolapsi. Siinä näet mitä hänen rakastavat, huolehtivat ja oikeat vanhemmat ovat saaneet aikaan!

Älä eroa, keskustelkaa toki, tommoisessa tilanteessa onkin tärkeä puhua. Mutta muista myös yksi juttu. Anna miehellesi oikeus valita itse. Hän on aikuinen ja jos hän valitsee jäädä rinnallesi, niin anna hänen jäädä. Hänelläkin on oikeus valita ketä rakastaa, älä aliarvioi rakkautta. Jos sinua helpottaa, puhukaa tilanteesta että entä jos et parane, tai että sinua huolestuttaa kaikki. Kerro että murehdit hänestäkin (mielestäni liikaa, kun kyseessä on 30-vuotias aikuinen mies, joka osaa kyllä itsekin päättää).
Te olette molemmat vielä nuoria, ei sinun miehelläsikään mitään kiirettä ole!

Tarviiko aina suunnitella tulevaisuutta niin kamalasti? Miksi ei voi elää tässä ja nyt? Minne tässä maailmassa täytyy mennä, onko teistä kummastakaa tulossa heti huomenna jotan astronauttia tai syöpälääkkeen keksijää jos juuri nyt ette eroa?
Tarkoitan, että teillä on haasteita, sinulla menee aikaa toipumiseen ja näköjään, kun leikkauksiakin on tulossa, niin ette te mene heti viikon päästä naimisiin ja saa neljää lasta kerralla. Mitä sitten? Miten se miestäsi estää? Veikkaan, että jos hän itse haluaa, hän voi elää, käydä töissä, harrastaa ja että hän ei ole hakenut lääkkikseen eikä kansainväliseen businesskoulutukseen New Yorkkiin, mihin hän lähtisi, mutta sinä estät. Että te elätte muuten melko tavallista elämää.
Joten mihin on nyt kiire? Naimisiin pääsee päivässä ja jotkut seurustelee 10 vuotta ennen amenta.

Sairautesi on vaarassa aiheuttaa teille liikaa riippuvuutta. Sinä huolehdit hänestä liikaa, pidät 30-vuotiasta tervettä miestä kykenemättömänä päättämään itse haluaako hän olla vierelläsi, ja jaksaako hän kannustaa sinua? Miksi? Varokaa sitä ansaa, että sairaus hallitsee teitä, määrittelee teidät. Olet selkeästi muutakin kuin sairautesi, vaikutat hyvin ajattelevalta ihmiseltä, joka huolehtii läheisistään. Mitä jos hän rakastaa niitä hyviä hetkiä? Mitä jos keskustelut sinun kanssasi ovat enemmän kuin se sairaus... sinun luonteesi, persoonasi, hänen luonteensa ja persoonansa: mitä jo te olette enemmän kuin se sairaus?

Miehesi ei toisaalta tarvitse elää niin empaattisesti, että sinä alat huolehtimaan hänestä. Sinulla on väsymystä ja huono olo: selvä. Voisitte keskustella siitä, voiko sille tehdä mitään, jos ei, voisiko silti vaan olla. Nyt joudut peittelemään selkästi häntä suojellaksesi. On ehkä hyvä tsempata joskus, mutta keskustelkaa siitä, tarviiko häntä oikeasti suojella.
Voisitko sinä saada siitä vapautta, että saisit luvan olla väsynyt ilman että hän alkaa ottaa sitä omaksi taakakseen.
Joskus ainakin itsestäni on helpottavaa se, että saa kantaa omat taakkansa itse. Jos jotain haluan, haluan saada vapauden olla väsynyt niin, ettei toinen heti seuraa samaan kuoppaan vaan elää silti omaa elämäänsä ja että minä saan olla sylissä joskus vain nukkuakseni enkä siksi, että minua pitäisi sääliä.

Keskustelkaa siitä. Sairaus voi olla ansa molemmille, tarkoitan, että molemmille huolehtiminen on hyvä, holhoaminen ei ole. Ja pitkäaikaisissa sairauksissa jatkuva murheen kantaminen menee usein siksi, ja se on sitten se mikä meitä väsyttää. keskustelkaa tasapainosta ja miten asiat voisi hyväksyä paremmin, niiden tulematta niin taakaksi.
Vaikutat hyvin vahvalta ihmiseltä. Kuten hänkin. Koska noin isoja haasteita teilläkin on ja silti olette pysyneet yhdessä.
Vaikutatte myös vahvalta parilta, mutta ehkä olette ponnistelleet hieman liiankin kovasti.
Usein ihmiset muistavat vain sairauden lopulta ja unohtavat ihmisen.

Kukaan ei voi koskaan luvata millaisia päiviä tulee. Siksi kun me sitten joskus menemme naimisiin, me lupaamme: myötä- ja vastoinkäymisissä, terveydessä ja SAIRAUDESSA (in sickness and in health), me emme lupaa vain hyvinä ja terveinä päivnä ja muuten suksi hiiteen.

Anna itsellesi ja teille aikaa. Olet täysin oikeassa siinä, että vuoden-parin päästä asiat voivat olla jo toisin. Voi olla että olette yhdessä tai ehkä tulee ero, mutta älä itse tee sitä eroa, jos liittosi on hyvä. Älä anna sairauden voittaa sinulta rakkautta, ainakaan noin.
Usko huviksesi, yksinolo on harha. Sinä luulet että jaksaisit yksin paremmin, mutta se ei mene niin. Yksin sinä itket kipujasi yksin, et saa niitä hyviä päiviä eikä kukaan ole katsomassa kun heräät leikkauksesta. Yksin maksat yksin, selviät yksin eikä aina joku ehdi paikalle. Yksin... Sinulla ei ole enää tuota miestä eikä teidän rakkauttanne. Sen kestää jos on yksin, mutta entäs jos eroat turhaan?
Kysymys siis kuuluukin, rakastatko sinä tuota miestä ja uskotko että hän rakastaa sinua? Jos rakastat ja hän rakastaa, tulee seuraava kysymys: tahdotko?

Ymmärrän aloittajan huolta tulevaisuudesta. Itse sairastuin vakavasti ollessani 27-vuotias, siihen loppui lapsihaaveet, rankkaa sairaalassa ravaamista ja hoitoja. En uskaltanut uskoa tulevaisuuteen. Annoin miehelleni vaihtoehdon hakea itselleen terve vaimo... hän ei halunnut toista vaimoa, hän halusi olla rinnallani, myös jaksoi läpi kaiken sen kurjuuden. Oli leikkauksia ja niistä toipumista, menetin elämänhaluni vaikka silti jatkoin taistelua, en kuitenkaan halunnut kuolla.

Nyt 10 vuotta myöhemmin olen ikionnellinen ja kiitollinen siitä tuesta jota mieheni jaksoi minulle antaa. Vaikka en tule koskaan enää olemaan 100% terve niin nyt tuntuu elämä hymyilevän. Sairaalakierteestä en ikinä pääse, se on nyt pysyvä osa elämääni vaikka olen vielä suht nuori. Sairauteni ei myös näy päältäpäin.

Adoptoida emme saa, juuri minun sairaushistorian takia, ettei adoptiotkaan ole kaikille haluaville mahdollisuus. Valitettavan usein ihmiset vielä tarjoavat sitä "mahdollisuutta", kun eivät muuta tiedä. Ilman lapsia voi elää ihan täysin tasapainoista elämää.

Olet tuossa jo saanut hyviä neuvoja muilta, eipä tuohon ole mitään lisättävää minulla. Itseasiassa sain niistä irti itsellenikin vaikka olen rankimman jo kokenut.

Voiko tulevaisuutta lupailla kellekkään? Sitä ei tiedä milloin sairaus iskee tai joku muu asia elämässä. Murehditko sitä, että hän on menettänyt joitakin tilaisuuksia elämässään kun jäi sun rinnalle? Elämä ei ole aina niin suoraviivaista kuin nuoruudessaan ajattelee. Suunnitelmat menee useinkin uusiksi.

Miehesi välittää sinusta, anna hänen tehdä niin. Meillä puhuttiin paljon kaiken pahimman vaiheen aikana, niin paljon etten sitten enää jaksanut puhua. Ymmärsin, että mieheni kärsi ja pelkäsi menettävänsä minut vaikka urheasti yritti peitellä etten näkisi kuinka peloissaan hän oli.

Oon pahoillani etten osaa ilmaista asiaa sen paremmin, jos tästä saat mitään irti niin se on hienoa. Ymmärrän tunteitasi kun olen itse ne kokenut, päätökset teet ihan itse.

kerron nyt tarinan toisen näkökannalta... sen "tukijan" näkökannalta..

2008 tapasin kihlattuni ja 3 kuukautta tapaamisen jälkeen se sairastui leukemiaan.
Hän oli vain 24vuotias. itse muutaman vuoden vanhempi...
Hän sanoi että hän ymmärtää jos haluat lähteä,koska hän tietää miten rankkaa se olisi katsoa sivusta kaikkea tätä. hän ei voisi koskaan pyytää minua jäämään hoitamaan tätä.
Mutta mulla ei käynyt edes mielessä lähteä hänen viereltään...
en kertaakaan ajatellut mitä jos olisi parempi lähteä tai mitä jos se kuolee tai muuta vastaava..
aina oli pakko olla positiivinen, pakko oli olla vahva,ei itsensä takia mutta myös toisen takia!
Olin hänen hoitajana vuoden verran, rankkaa oli koska olin ainoa joka teki töitä ja hoidin yöt poikaystävääni. menimme kihloihinkin sairaalassa... kun hän oli kuolemaisillaan päätin kosia häntä ihan siksi että se saisi positiivista ajateltavaa ja jotain mitä odottaa.
Itkin itseni uneen usein ja pelko toisen menettämisestä on suuri varsinkin kun ei halua menettää toista,tekee mitä vaan että toisella olisi hyvä olla.
Kun on sitoutunut ja rakastaa iokeasti ja miettii haluaako myös että joku huolehtii sinusta jos sairastuisit...
Ja jokapv oli yhtä selviytymistä ja pelkoa, kaikki pyörii hänen sairauden ympärillä unohdin oman elämäni sivuun ja keskityin vain tähän.
Mutta se on se rakkaus, mikä tekee mitä vain toisen puolesta ja sitä on harvassa nykyään. Usko pois jos hän haluaisi hän kyllä lähtisi, mutta kun hän on sitoutunut sinuun ja huolehtimaan sinusta ja odottaa että hei nyt menee näin mutta tulevaisuudessa voi mennä paremmin kun selvitään tästä alamäestä yhteisvoimin. Eläkää hetkessä ja pitäkää toisistanne kiinni ja vaalikaa niitä pieniä hyviä hetkiä, anna hänelle enemmän positiivisia ajatuksia ja kerro kuinka paljon arvostat häntä. Elä ole negatiivinen vaikka joskus näyttää kuinka pahalta tahansa aina on toivoa jos sun rinnallasi seisoo joku joka taistelee sinun kanssasi tässä asiassa. Voisi olla huonommin, voisit olla hylättynä,yksin , ilman toivoa ja ilman mitään hoitoja tai apua.

Kihlatulleni annettiin jokunen kuukausi elinaikaa silloin,koska hoidot eivän vaan tehneet mitään... Mutta tapahtui ihme, en tiedä mikä.. juuri kun hänki väsy taistelee ja melkein luovutti, lääkkeen vaihto autto ja siitä kuukauden päästä hän oli jo takaisin kotona.
Loppuun asti toisen rinnalla, sellanen on aito rakkaus,Pyytetöön!

Miehesi rakastaa sinua vilpitömästi ja halua vain sinut. Aika kylmä ja ankea olisi sellainen suhde jossa toinen jätetään jos tämä sattuu sairastumaan.

olen itse 22-vuotias ja 18- vuotiaana sairastuin krooniseen kipuun, johon ei vielä tähänkään päivään mennessä ole löytynyt syytä. Joskus sairastaessani kaikista eniten olen miettinyt noita samoja asioita kuin sinä... sen näkeminen, kun se kaikkein rakkain ihminen kärsii sinun puolestasi on todella rankkaa.
Minulla ei ole mitään varmaa diagnoosia, joten en tiedä tulenko koskaan pääsemään kivuista kokonaan eroon. Koetan vaan nauttia paremmista jaksoista, jolloin voin elää normaalisti ja nauttia elämästä, vaikka välillä on tuntunut ettei sellaisia enää olekaan.
Satuin vain lukemaan tekstisi, ja halusin kertoa, että itsekin olen näin nuorena joutunut miettimään ja itkemään paljon.
Jaksamisia.

On hienoa, että puoliso tukee. Kun itse sairastuin epilepsiaan, avovaimoni, jonka kanssa olin menossa naimisiin dumppasi minut viikkoa diagnoosia myöhemmin.
Ja se tuntu oikeesti pahalta.