Itseäänhän ei kunnolla sivusta näe paitsi sovituskopissa, joten kyselen pohdintojeni pohjaksi muiden mielipiteitä.
Mitä on mielestänne se, että ihminen haluaa liikaa toisesta ihmisestä?
Oma tilanne on varmaan maailman vanhin:
sitä seurustelee ja aluksi luulee olevansa onnellinen, mutta myöhemmin tajuaa löytäneensä isänsä kopion ja muutenkin näkee miehessä pikku vikoja: mies on jääräpäinen, periaatteellinen, vänkääjä. Lisäksi loukkaantuu herkästi ja painelee kuoreensa eikä kerro mikä vaivaa paitsi ehkä vuocen päästä, kun on mehustunut omissa kiukuissaan riittävästi ja silloinkin on pakotettu sanomaan miksi on vuoden päivät ollut synkkä kuin myrskypilvi.
Onko liikaa haluta mieheltä mm. hyvää hygieniaa (esim. sohvanpäällistä ei tarvitse pestä tai polttaa, kun mies on siinä koko päivän pershikisenä istunut), kommunikointia (sanoisi mikä häntä syö ja mielutien aiemmin kuin vuoden päästä), rehellisyyttä ja tervettä järkeä (esim. sitä ettei mies "päättelisi" eksiensä perusteella minun mahdollisista reaktioista asioiden suhteen, erityisesti kun en ole ennenkään toiminut "kuten eksät") sekä sitä huomionosoittamista (halailua, suutelemista, tykkäämisen osoittamista) edes puoliksi niin paljon kuin mitä hän minulta saa.
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta kuuntelin eräänä päivänä oman vuodatukseni tiivistelmää tuttavani suusta ja aloin itkeä. Kuulosti siltä, että olen todella huonossa liitossa ja en vain näe sitä, vaan koitan ymmärtää, miten voisin sopeutua ja miten voisin vaikuttaa asioihin ja välillä vaan kiukuttelen, miksi mies on "niin hankala".
Ehkä olenkin itse hankala, tai vain "haluan liikaa"?
Mitä on mielestänne se, että ihminen haluaa liikaa toisesta ihmisestä?
Oma tilanne on varmaan maailman vanhin:
sitä seurustelee ja aluksi luulee olevansa onnellinen, mutta myöhemmin tajuaa löytäneensä isänsä kopion ja muutenkin näkee miehessä pikku vikoja: mies on jääräpäinen, periaatteellinen, vänkääjä. Lisäksi loukkaantuu herkästi ja painelee kuoreensa eikä kerro mikä vaivaa paitsi ehkä vuocen päästä, kun on mehustunut omissa kiukuissaan riittävästi ja silloinkin on pakotettu sanomaan miksi on vuoden päivät ollut synkkä kuin myrskypilvi.
Onko liikaa haluta mieheltä mm. hyvää hygieniaa (esim. sohvanpäällistä ei tarvitse pestä tai polttaa, kun mies on siinä koko päivän pershikisenä istunut), kommunikointia (sanoisi mikä häntä syö ja mielutien aiemmin kuin vuoden päästä), rehellisyyttä ja tervettä järkeä (esim. sitä ettei mies "päättelisi" eksiensä perusteella minun mahdollisista reaktioista asioiden suhteen, erityisesti kun en ole ennenkään toiminut "kuten eksät") sekä sitä huomionosoittamista (halailua, suutelemista, tykkäämisen osoittamista) edes puoliksi niin paljon kuin mitä hän minulta saa.
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta kuuntelin eräänä päivänä oman vuodatukseni tiivistelmää tuttavani suusta ja aloin itkeä. Kuulosti siltä, että olen todella huonossa liitossa ja en vain näe sitä, vaan koitan ymmärtää, miten voisin sopeutua ja miten voisin vaikuttaa asioihin ja välillä vaan kiukuttelen, miksi mies on "niin hankala".
Ehkä olenkin itse hankala, tai vain "haluan liikaa"?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ymmärrän sinua, omakohtaisista vastaavista kokemuksista.
Kyse ei niinkään ole haluistasi, vaan pikemminkin tarpeistasi, jotka eivät selvästikään tule täytetyksi kumppanisi kanssa.
Mutta toista moittimalla ja syyttämällä hänen vioistaan et saa mutta aikaiseksi, kuin etääntymisen. Silloin tykkäämisetkin jäävät, ja parisuhteenne kariutuu väkisinkin. Miten olisi pelkästään hyvien puolien etsiminen miehestäsi ja niiden ilmaiseminen? Silloin hän varmasti tykkäsi sinusta enemmän ja alkaisi osoittamaankin sen..
Asioilla on ainakin kaksi puolta, joten periaatteellisen vänkääjäjääräpäisyydenkin voi varmasti nähdä positiivisessakin valossa, jos vain haluaa nähdä sen niin.
Hyväksy toiset sellaisena kuin he ovat, niin ei tarvitse enää kiukutella ja harmitella, kun maailma ei olekaan sinun mieltymystesi mukainen. Eikä miehesi tarvitse enää loukkaantua, kun et osoita hänelle hänen heikkouksiaan, vaan kerrot vain hänen hyvistä puolistaan. Ihmisillä on taipumus loukkaantua loukkaavista sanoista, se on täysin inhimillistä ;D
Kiitos asiallisesta viestistä.
Sehän tässä onkin, etten ole moittinut miestäni. Pyrin rakentavaan käytökseen, ja minulla on omakohtaista kokemusta siitä miten rikkovaa hyökkäävä arvostelu on. Olen esittänyt miehelle toiveita ja sitä ennen aina "pedannut" keskusteluososuhteita (esim. laittanut tavallista parempaa ruokaa, kuunnellut miehen päivän ongelmista, antanut hänelle aikaa palautua työpäivän jälkeen jne) suotuisiksi, jottei mies koe olevansa ristitulessa tai nurkkaan ahdisteltu.
Mies on muuttunut negatiivisempaan suuntaan siitä, kun aloimme seurustelemaan. Joskus luulen, että hän on masentunut, mutta hän ei halua mennä itse hoitoon, vaikka joskus sanoo minun olevan varmaan oikeassa masentumisensa suhteen.
Mies on kyllä itsekin sanonut, ettei koe voivansa antaa minulle riittävästi sitä mitä haluan, ja samalla hän itsekin pitää minun "pyyntöjäni" kohtuullisina eikä edes vaikeina. Minusta tuntuu, ettei mies vain näe minua riittävän arvokkaana, jotta osallistuisi suhteen hyvinvoinnista huolehtimiseen minimia enempää.
Maailman ei tarvitsekaan olla minun mieltymysteni mukainen, olen ollut jo pitkään sitä mieltä. :) Haluan kuitenkin parisuhteen voivan hyvin, eikä se voi, jos toinen etääntyy nurkkaan tekemään omia juttujaan eikä tule sieltä pois, vaikka sille antaisi miten paljon omaa tilaa. Jos annan asioiden olla, meillä saattaa olla viikkotolkulla selaista aikaa, jossa mies sanoo minulle lähinnä "moi" tullessani kotiin töistä ja "mitä ruokaa meillä on?" kun hänellä on nälkä.
Halauksia saa hakemalla hakea eikä minua häiritse halata häntä itse, mutta suukkoja ei heru, mies vaan mutisee "en oo pessyt hampaita" ja vetäytyy pois.
Niin ja ennen kuin joku ehtii kysyä olenko kenties jotenkin vastenmielinen, niin en ole. Olen pysynyt samoissa mitoissa ja huolehdin itsestäni ihan yhtä hyvin kuin silloin kun tapasimme. Mies on mielestäni muuttunut suhteen alusta paljonkin, enkä tule enää toimeen näiden muutosten kanssa.
hmmm.. Miksi on naisen vastuulla tehdä ensin? En henk.koht. tykkää, että neuvotaan naista tekemään sitä ja tätä parisuhteen eteen jotta saisi mitä tarvitsisi Eikö mies voisi yhtä lailla huolehtia suhteesta ja HERÄTÄ keskustelemaan, että onko kaikki hyvin. Ei se ole yksin naisen vastuu..
Olen mieluummin yksin kuin yksin suhteessa.
Ei kai se "ensin tekeminen" olekaan naisen vastuulla. Näen asian niin, että se, jota asia X häiritsee, ottaa sen luonnollisesti puheeksi ensin. Voihan olla, ettei toinen ole edes rekisteröinyt päässään asiaa X lainkaan, tai ainakaan ongelmana. :)
Minua häiritsee tietyt asiat ja olen ottanut ne puheeksi. Vastaukseksi mieheltäni saan, että hänen tapansa tehdä asioita "nyt vaan on erilainen" ja siihen minun pitäisi varmaan sopeutua, koska en halua myöskään olla toistuvasti ärsyyntymässä ja turhautumassa näistä asioista.
Ehkä se toimivin tapa tässä on lakata yrittämästä herätellä sitä toista, jos ei häntä vain kiinnosta tarpeeksi tai lainkaan.
Itsehän minä olen vastuussa omasta onnellisuudestani. :)
Mikä estää eroamisen, jos suhteenne suunta on ollut jo pitkään pelkästään alaspäin, eikä valoa näy tunnelin päässä?!
Miehellä ei ole hajuakaan, miten parisuhteessa ollaan, eikä kiinnostusta edes ottaa siitä selvää. Pitää sinua itsestäänselvyytenä, joka vain ruokkii hänet ja pitää vatsan toiminnassa.
Niin, miksi et eroa?
Asioista puhumattomuus on vaikeinta parisuhteessa. Saa kärjistymään asiat tai ihmisen tekemään patoutumapäissään sellaista mitä, et ikinä olisi uskonut hänen tekevän. Hyvässä parisuhteessa ollaan avoimia ja jutellaan kaikki mieltä askarruttavat asiat läpi. Kukaan ei voi lukea toisen ajatuksia. Ja täytyisi keskustella toista kunnioittavaan sävyyn, "minusta tuntuu tältä", ei syytellen.
Olen samaa mieltä siitä, että puhumattomuus on toimimaton valinta, koska se vain loitontaa ihmisiä toisistaan, kun sanojen sijaan jää tilaa epäilyille, arvauksille ja kyräilyille.
Itsehän puhun asioista juuri siksi, etten omaa vieläkään ajatustelukutaitoa, vaikka miten oon sitä harjoitellut :) Kaikki toiveenikin olen esittänyt muodossa "minusta tuntuu" ja "minun mielestäni", jottei mies koe minun laukovan yleistotuuksia.
Sen kuitenkin koen vaikeaksi, ettei mies juurikaan osallistu keskusteluihin meistä. Hän tykkää puhua ja voi paasata vaikka tuntitolkulla Suomen maahanmuuttopolitiikan virheistä sekä muista yhteiskunnan vioista, mutta jos/kun otan puheenaiheeksi suhteemme (ja otan sen puheenaiheeksi rakentavasti), miehestä tulee mykkä simpukka. Hän sanoo lähinnä "ookoo" merkiksi siitä, että kuulee sanani ja toisinaan "en tiedä mitä minun pitäisi sanoa". Jos kysyn hänen mielipidettään, hän saattaa sanoa "en tiedä" tai olla vain hiljaa.
En oikeasti vain keksi, mitä vielä voisin tehdä, paitsi antaa miehen olla ja lähteä suhteesta kokonaan pois. Ehkä hän vain viihtyy yksin enemmän kuin kanssani, vaikka sanoo toista.
Mun mielestä ei ole kyse "huonosta suhteesta", vaan vääristä asenteista, joissa kumppanin negatiiviset piirteet saavat nyt jostain syystä liikaa painoarvoa. Sillä täytyyhän teissä olla hyviäkin puolia, koska elätte yhä toistenne rinnalla omasta vapaasta tahdostanne!
Exiin vertailu on vain mutkien suoristamista ihan samalla tavalla kuin negatiivisten ominaisuuksien luetteleminenkin. Olette siis yhtä avuttomia kommunikoinnin suhteen.
Sinä vaatimalla vaadit ja mies kiistämällä kiistää.
Toisen syyllistäminen on maailman yksinkertaisin teko, siihen pystyy kuka vaan.
Mitäs jos sinä kirjoittaja muuttaisit asennettasi sen "vaatimisen" sijaan?
Kannusta, innosta, usko ja luota, kiittele ja ole positiivinen. Ilmeisesti olisit silloin myös täysi vastakohta niille miehen exille, joita sä nykyään muistutat siinämäärin paljon, että hän huomauttelee siitä yhtenään.
Silloin kun tarpeet eivät kohtaa, on molempien toiminnassa jotain vikaa. Itsekkyys, tylyys ja välinpitämättömyys ovat suoraa seurausta negatiivisesta ilmapiiristä. Eihän ketään kannusta parantaa tapojaan tai olla yhtäkkiä huomaavaisempi, jos ilmapiiri on hyvin pessimistinen, syyttelevä ja pakolla vaativa!
Kuulee jo sunkin omasta asenteestasi, että sä teet jotain vastentahtoisesti, vaadit ja sitten ihmettelet kun se ei tehoa.
Tietysti kuvailin ap tilannetta hyvin lyhyesti, jolloin siitä saattoi välittyä vääristävä kuva.
Minä en vaadi enkä syyllistä, ja tästä ehdinkin kirjoitella enemmän kahden edellisen kirjoittajan viesteihin vastaukseksi. Tiedän omakohtaisesta kokemusta, että toisen huutoraivotessa sitä haluaa vain piiloon tai "esittää kuollutta" jotta toinen lopettaisi. Siksi oma keskustelutyyli onkin rakentava: minä pyydän, kysyn, ehdotan ja kerron haluavani tietää toisen mielipiteitä ja näkemyksiä.
Olen kokeillut jopa asenteeni muuttamista: olen antanut miehen olla omissa oloissaan ja itse keskittynyt enemmän ystäviini, harrastuksiini ja yksinoloaikaani. Lopputuloksena vietimme monta viikkoa sellaista aikaa, jolloin mies moikkasi minua tullessani kotiin ja omatoimisesti lähestyi minua vain kysyäkseen, mitä ruokaa meillä on illalliseksi. (Jos en kokannut, hän haki pizzan tai söi keksejä, enkä puuttunut asiaan: aikuinen mies tekee miten haluaa, mutta oli myös turhauttavaa kuunnella myöhemmin, miten hänellä on vasta kipeänä huonon ruuan takia).
Suhteemme alussa mies oli avoimempi, kommunikoi rehellisemmin eikä vetäytynyt nurkkaan. Hellyyttäkin hän osoitti oma-aloitteisesti, muttei enyt enää halua vastata minunkaan hellydenosoituksiin, esim. antaessani hänelle suukkoa hän kääntää päänsä pois ja mutisee "en oo pessyt hampaita".
Mainitsin tuossa ylempänä, että luulen miehen olevan masentunut, ja hän on joskus sanonut minun olevan ehkä oikeassa masentumisestaan, mutta hän ei silti halua mennä lääkärille. Olen jopa valmiiksi ottanut selvää, kenen puoleen hän voi kääntyä, ja tarjouduin maksamaan yksityispuolen mielenterveydenhoidon, jos hän sinne menisi, mutta hän ei halua.
En tietenkään painosta häntä, mutta alan hiljalleen tajuta, että keinoni ovat loppu ja ehkä mies vain haluaa olla yksin hiljaa nurkassaan, haiskahdella pahalle ja olla näin rauhassa.
Olen kyllä eroakin ehdottanut, jos mies ei viihdy kanssani ja kokee, että haluan hänestä tai häneltä liikaa, mutta ei hän kuulemma halua erota minusta, koska hänen on parempi olla kanssani kuin ilman minua. Minun on taas paha olla hänen kanssaan.
Niin ja noista eksistään vielä sellainen tarkennus, että miehen sanojen mukaan juuri eksät ovat häneltä vaatineet asioita eivätkä itse joustaneet, ja minä olen siinä(kin) asiassa täysin erilainen ja reilumpi. Kuitenkin, kun ennen minua on useampi nainen "tehnyt pahaa", mies ei sanojensa mukaan "osaa suhtautua eri lailla" minuun, vaikka olenkin jo useasti osoittanut, etten satuta häntä sanoilla enkä teoilla.
Aika vaikea on ainakaan minun keksiä, miten vielä voisi sitä luottamusta ja hyvää kohtelua ansaita.
Mun mielestä olet tehnyt jo kaikkesi. Nyt sun täytyy vaan miettiä mitä elämältä ja suhteelta haluat ja mistä olet valmis luopumaan. En usko että pystyt miestäsi muuttamaan, koskahän ei ainakaanvielä sitä itse tarpeeksi halua. Jaksatko odottaa? Mitä saat suhteestanne? Mitä sinä haluat?
Näitä olenkin pohtinut...
Se, mitä haluan, ei ole edes niin sanottuja parisuhteen perusasioita suurempaa: haluan viettää aikaa yhdessä muutenkin kuin tv:tä tuijottaen (en edes oikein laske sitä yhdessä tekemiseksi, sillä sehän on vain paikallaan möllöttämistä). Haluan käydä välillä ulkona leffassa, teatterissa, syömässä, keilaamassa, tehden sitä mikä molempia kiinnostaa. (Tässä kohtaa rahankaan ei pitäisi olla ongelma, koska maksan omat menoni enkä harrasta mitään kallista.)
Haluan lähinnä "luonnostaan" tuntea olevani rakastettu ja haluttua seuraa parisuhteessa. Siihen ei paljon tarvita: halaus ja pusu riittävät antamaan hyvän mielen ja sellaisen fiiliksen, että toinen tykkää. Sitten kun niitä ei saa ja omatkin yritykset torpataan kerta toisensa jälkeen, tulee aika arvoton olo.
Menipäs tämä avautumiseksi. Ainakin sain tämän pois päästäni pyörimästä.