Elämän "tuhlaaminen" huonossa parisuhteessa

On ihan omasta ajatusmaailmasta kiinni, ajatteleeko pitkän parisuhteen, joka jostain syystä loppuu, olevan elämän tuhlaamista. Minusta näin ei ole. Parisuhde voi olla ollut hyvinkin antoisa ja hyvä vaikka se loppuukin. Nykyajan meninikihan on se, että pitää olla kivaa ja omat intressit suuntaavat toimintaamme, lähinnä oma hetkellinen mielihyvä. Mikseivät sitten vanhemmatkin alkaisi noudattaa tätä kaavaa.

Itsellänikin on takana puolisoni kanssa yhteistä taivalta pitkälti yli 30 vuotta. Olen ollut ihastunut, varmasti jopa hieman rakastunutkin toisiin, mutta vain hetken. En osaisi ajatella, että vaihtaisin yhteisen pitkän taipaleeni, muistot ja kokemukset, uuteen ihmissuhteeseen. En vaikka olisinkin tulisesti rakastunut. Mielestäni parisuhteeseen tulee aina arki jossakin vaiheessa, jossa sitten punnitaan se rakkauden määrä.

Rakastuminen on ihanaa mutta niin on rakastaminenkin ja pitkän parisuhteen vaaliminen. Elämän tuhlaamista on se, että murehtii menneitä ja harmittelee tulevaa, ei siis elä hetkessä ja nauti siitä mitä on.

Poikkeuksia aina on ja mikäpä siinä, jos löytää uuden rakkauden 70-kymppisenä. VOihan olla, ettei se arki kerkiä tullakaan suhteeseen kun jo luonnollinen poistuma erottaa kumppanukset.

Mutta mitäänhän vanhaa hyvää ei nykyaikana saa ihannoida, silloin saa heti vanhanaikaisen leiman. Kaikki ja kaikenlaiset parisuhteet tulee siis vain hyväksyä, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Minä käsitin AP:n tarkoittavan, että kun löytää sen aidon rakkauden, niin miksi ei haluaisi olla onnellinen, miksi jäisi sen jälkeen "tuhlaamaan" velvollisuudesta aikaansa parisuhteeseen, josta puuttuu jokin.
Jokainen ihmissuhde antaa jotain elämään, ja jokaisesta oppii.