Minusta olisi kiinnostava tietää, mitä suhteessa omiin vanhempiin pidetään ns. ”normaalina” tai hyväksyttävänä.
Olen aikuinen nainen, mutta vanhempani, joiden ainut lapsi valitettavasti olen, aiheuttavat minulle usein ahdistusta. Arvoni, ajattelutapani, uskontoon ja politiikkaan liittyvät käsitykseni eroavat hyvinkin vahvasti heidän arvoistaan ja joudun jatkuvasti kuulemaan, että ajattelen väärin: kasvissyönti on höpötystä, minun pitää syödä lihaa, vihreitä ei saisi äänestää, minun pitäisi kuulua kirkkoon vaikka en usko jne., teen vääränlaista työtä (kulttuurityö josta ei saa kuulemma riittävästi palkkaa), avioliittoni sekä kaikki seurustelusuhteeni ovat olleet heidän mielestään jo alkujaan epäonnistuneita ja tietenkin myös pukeudun väärin. Äitini on hyvin dominoiva persoona, joka kuulemma näkee jo ensimmäisen sekunnin aikana, millainen toinen ihminen on. Hän on myös usein riidoissa tiettyjen sukulaisten kanssa, jotka ovat muutaman kerran lähestyneet minua loukkaannuttuaan. Isäni myötäilee häntä kaikessa. Olen yhden lapsen yksinhuoltaja mutta minulla on myös melko uusi miesystävä, jota he eivät tietenkään hyväksy. He voivat mielestään arvostella toisia mielinmäärin, mutta kuitenkin minun ja kumppanini pitäisi kunnioittaa heitä ja viettää heidän kanssaan esim. juhlapyhät. Kun vietimme ns. perhejuhlaa muualla, äitini lähetti kumppanilleni räävittömiä viestejä illan ja yön ajan, minut hän halusi tehdä mm. perinnöttömäksi, sanoi etten ole enää hänen tyttärensä ja uhkaili kumppaniani muutoin. Koetimme vastata näihin viesteihin ystävällisesti, mutta tuli vain lokaa silmille.
Olen heistä jonkinverran riippuvainen taloudellisesti, asun edullisesti vuokralla heidän omistamassaa asunnossa, mikä oikeuttaa heidät tulemaan luokseni milloin heille itselleen se sopii. Äitini saattaa käydä kaappini läpi ja valikoida vaatteistani ne, joita voin vielä käyttää, ja ne, jotka pitää heittää pois. Hän oli myös loukkaantunut siitä, että olin siirtänyt ylimääräisen sängyn makuuhuoneeseen minun sänkyni viereen kumppaniani varten, sillä se olisi pitänyt pitää hänen vierailujaan varten toisessa huoneessa!
Rakastan vanhempiani, käyn heidän luonaan noin kerran kuussa ja puhun puhelimessa lähes päivittäin, heistä on minulle myös korvaamatonta apua mm. lapsen hoidossa, mutta toivoisin, että he voisivat kiinnittää huomiota muuhunkin kuin minun ”epäonniseen” elämääni, johon kuitenkin itse olen pääpiirteissään tyytyväinen. Kun ahdistun heidän tempauksistaan tai sanomisistaan, tunnen huonoa omatuntoa. Mutta toisaalta toivoisin, että he voisivat edes jotenkin arvostaa minun valintojani, jotka ovat ehkä toisenlaisia kuin he olisivat tehneet. En myöskään pysty ajattelemaan yhtä konservatiivisesti kuin he ja kun kerron omia käsityksiäni, ne ovat vain kuulemma tietämättömyyttä, idealismia jne. Jos teen jotain poikkeavaa, olen kiittämätön jne. Tästä tuli pitkä vuodatus, mutta tunnen välillä istuvani jossain häkissä, kun en saisi olla sellainen kuin oikeasti olen.
Olen aikuinen nainen, mutta vanhempani, joiden ainut lapsi valitettavasti olen, aiheuttavat minulle usein ahdistusta. Arvoni, ajattelutapani, uskontoon ja politiikkaan liittyvät käsitykseni eroavat hyvinkin vahvasti heidän arvoistaan ja joudun jatkuvasti kuulemaan, että ajattelen väärin: kasvissyönti on höpötystä, minun pitää syödä lihaa, vihreitä ei saisi äänestää, minun pitäisi kuulua kirkkoon vaikka en usko jne., teen vääränlaista työtä (kulttuurityö josta ei saa kuulemma riittävästi palkkaa), avioliittoni sekä kaikki seurustelusuhteeni ovat olleet heidän mielestään jo alkujaan epäonnistuneita ja tietenkin myös pukeudun väärin. Äitini on hyvin dominoiva persoona, joka kuulemma näkee jo ensimmäisen sekunnin aikana, millainen toinen ihminen on. Hän on myös usein riidoissa tiettyjen sukulaisten kanssa, jotka ovat muutaman kerran lähestyneet minua loukkaannuttuaan. Isäni myötäilee häntä kaikessa. Olen yhden lapsen yksinhuoltaja mutta minulla on myös melko uusi miesystävä, jota he eivät tietenkään hyväksy. He voivat mielestään arvostella toisia mielinmäärin, mutta kuitenkin minun ja kumppanini pitäisi kunnioittaa heitä ja viettää heidän kanssaan esim. juhlapyhät. Kun vietimme ns. perhejuhlaa muualla, äitini lähetti kumppanilleni räävittömiä viestejä illan ja yön ajan, minut hän halusi tehdä mm. perinnöttömäksi, sanoi etten ole enää hänen tyttärensä ja uhkaili kumppaniani muutoin. Koetimme vastata näihin viesteihin ystävällisesti, mutta tuli vain lokaa silmille.
Olen heistä jonkinverran riippuvainen taloudellisesti, asun edullisesti vuokralla heidän omistamassaa asunnossa, mikä oikeuttaa heidät tulemaan luokseni milloin heille itselleen se sopii. Äitini saattaa käydä kaappini läpi ja valikoida vaatteistani ne, joita voin vielä käyttää, ja ne, jotka pitää heittää pois. Hän oli myös loukkaantunut siitä, että olin siirtänyt ylimääräisen sängyn makuuhuoneeseen minun sänkyni viereen kumppaniani varten, sillä se olisi pitänyt pitää hänen vierailujaan varten toisessa huoneessa!
Rakastan vanhempiani, käyn heidän luonaan noin kerran kuussa ja puhun puhelimessa lähes päivittäin, heistä on minulle myös korvaamatonta apua mm. lapsen hoidossa, mutta toivoisin, että he voisivat kiinnittää huomiota muuhunkin kuin minun ”epäonniseen” elämääni, johon kuitenkin itse olen pääpiirteissään tyytyväinen. Kun ahdistun heidän tempauksistaan tai sanomisistaan, tunnen huonoa omatuntoa. Mutta toisaalta toivoisin, että he voisivat edes jotenkin arvostaa minun valintojani, jotka ovat ehkä toisenlaisia kuin he olisivat tehneet. En myöskään pysty ajattelemaan yhtä konservatiivisesti kuin he ja kun kerron omia käsityksiäni, ne ovat vain kuulemma tietämättömyyttä, idealismia jne. Jos teen jotain poikkeavaa, olen kiittämätön jne. Tästä tuli pitkä vuodatus, mutta tunnen välillä istuvani jossain häkissä, kun en saisi olla sellainen kuin oikeasti olen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ilmeisesti et ole kasvanut aikuiseksi vanhempiesi silmissä. Ja vanhempasi eivät kykene kunnioittamaan sinua ihmisenä. Tuo kunnioituksen puute on sikäli kinkkinen juttu. Jos sitä ei ole, niin sitä on turha yrittää saada aikaiseksi sillä, että yrität tehdä vanhemmillesi mieliksi.
Vaikka asut vanhempiesi omistamassa asunnossa. Ei se anna heille oikeutta tulla kotiisi, silloin, kun heitä huvittaa. Ja yksityisyydenloukkaamista on sinun kaappiesi tutkiminen ilman sinun lupaasi.
Muuta pois vanhempiesi asunnosta. Lakkaa ottamasta heiltä taloudellistaapua vastaan. Ja älä käytä heitä lastenhoitajana. Ala elämään itseellistä elämää omin varoin. Eli, katkaise se napanuora nyt jo ihmeessä. Kun itselläsikin on lapsi.
Miesystävät, tai aviomiehet ovat harvoin vanhemmille riittävän hyviä. tai varakkaita. Mutta sinähän valitset puolison itsellesi. Mies ei ole aviossa vanhempiesi kanssa. Siis, jätä kyseisiin viesteihin vastaamatta. Sulje puhelin silloin, kun haluatte omaa rauhaa.
Ota harvennettu tapaamisohjelma käyttöön. Laita vanhemmillesi rajat ja noudata myös näitä sääntöjä itse. Ensin tulee riitaa, mutta hyvässä lykyssä vanhempasi saattavat oppia ymmärtämään, että olet itsenäinen ihminen ja sinulla on oma elämä, johon vanhemmat eivät kuulu joka päiväisesti.
Edellinen kirjoitti hyvin. Kukaan muu ei pysty napanuoraa katkaisemaan kuin sinä itse. Oletko sanonut nuo kaikki asiat heille suoraan? Siitä on hyvä aloittaa. Heidän täytyy kuulla se, mitä ajattelet tilanteesta. Mahdollisesti he "tarkoittavat vain hyvää", mutta sinulla on tässä kasvun paikka osoittaa heille, miten heidän käytöksensä loukkaa sinua. Jokainen aikuinen lapsi toivoo vanhempiensa tukea omille valinnoilleen.
Rajojen asettamisen oppiminen on tosi tärkeää elämässä. Ellei se onnistu vanhempien kohdalla, on varmasti harkittava muuttamista pois heidän asunnostaan. Kenenkään ei pitäisi sietää tilannetta, jossa kotiin tullaan omilla avaimilla penkomaan kaappeja. Se ei todellakaan ole normaalia. Samoin se, että äitisi lähetteli kumppanillesi törkeitä viestejä on hyvin erikoista käyttäytymistä. Onko käynyt niin, että sinulta itseltäsi on hukassa, mikä on normaalia, toisia kunnioittavaa käyttäytymistä ihmisten välillä? Ei vanhempien ja lasten tai sukulaisten väleissä pidä sietää sen enempää kuin ystävienkään taholta. Sukulaisuus ei velvoita sietämään törkeää ja epäkunnioittavaa käyttäytymistä.
Kiitos asiallisista ja fiksuista vastauksista. Tuollaisia vähän odotinkin. Haluan muuttaa pois vanhempieni omistamasta asunnosta ja olen katsellut kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta valitettavasti pääkaupunkiseudulla asunnot ovat järjettömän kalliita pienituloiselle yksinhuoltajalle, jos asuntoa ei jaa kenenkään muun aikuisen kanssa. Haluaisin kuitenkin, että lapsella olisi mahdollisuus omaan huoneeseen, kun hän on pian kouluikäinen. Minulla on sentään haussa asunto, mutta ei tietoa siitä, milloin sen voisi saada. Olen toki kertonut vanhemmille mielipiteeni heidän käyttäytymisestään, mutta sillä ei juuri ole vaikutusta, sillä heidän mukaansa "vanhempia pitää kunnioittaa". Kuitenkaan he eivät kunnioita nuorempia aikuisia ja sellaista on ilmeisen vaikea opettaa. Olen yli kolmekymmentä vuotta joutunut elämään tietyllä tavalla vallan alla eikä ns. normaaleja rajoja ole koskaan ollutkaan. Silloin niiden näkeminenkin on vaikeampaa. Lapsuuteni oli varsin onnellinen enkä silloin tajunnut, millaiseen asemaan kiltti ja kuuliainen tytär itsensä asettaa. Vasta aikuisena olen alkanut taistella itsenäisen elämäni puolesta, mutta vanhempani muuttuvat vain hullummiksi vanhetessaan, kuten varmaan usein käy. Lapseni viihtyy mummolassa mainiosti, saan samalla aikaa itselleni ja intohimolleni, josta on tullut lähes toinen ammatti, enkä sellaisesta etuudesta varmasti luovu. Minulla on ystäväpiirissäni ihmisiä, jotka ovat katkaisseet välit vanhempiinsa totaalisesti, enkä haluaisi ryhtyä vetämään niin rankkoja rajoja.
Suurin osa yksinhuoltajista varmaankin asuu omillaan, eikä teoriassa, vahempiensa luona, vaikka kuinka tekisi tiukkaa taloudellisesti. Olet jo yli kolmenkymmen, joten on aika muuttaa asumaan yksikseen lapsen kanssa.
Lapsi hoitoon kunnalliseen ja sossuun kysymään tukea, jos et palkalla pärjää. Kauempaa syrjäkyliltä saa varmaan 50-60000 eurolla asunnon, jos et kummia tavoittele. Pankkiin kysymään lainaa.
Saat lapsilisää ja elatustukea, ja omaa palkkaa, kyllä niillä pitäisi pärjätä. Rahan, jonka säästät nyt asumiskuluissa, olet varmaan laittanut sivuun tulevaisuutta varten. Lakkaa soittelemasta vanhemmille joka ainoa päivä, ja ala etsiä uutta asuntoa.
Laita muuton deadlinen aikatauluksi tammikuu -14, eikä mikään ed. viestin epämääräinen "Minulla on sentään haussa asunto, mutta ei tietoa siitä, milloin sen voisi saada."
Olet opettanut itsesi, että tarvitset kontaktia vanhempiisi joka ainoa päivä, sinun pitää soittaa joka ainoa päivä. Ei kai lapsesi sentään heillä joka päivä hoidossa ole?
Heh, sentään en asu vanhempieni luona (se vasta pelottavaa olisi!) enkä soittele heille joka päivä. He huolehtivat siitä. Vanhempani asuvat satojen kilometrien päässä eikä edes käytännössä ole mahdollista viedä lasta sinne joka päivä - eikä toki tarvettakaan, vaan siis n. kerran kuussa lapsi saattaa viettää siellä viikonlopun ja joskus viikolla muutaman päivän, jos minulla on kiireitä. Asunto, jossa asun ja josta maksan vuokraa, olisi omani jonain päivänä. Kaikilla tuloilla ei ole varaa ostaa asuntoa alusta lähtien itse, ainakaan Helsingistä. Taloudellisesti jonkun ulkopuolisen vuokraamaan asuntoon muuttaminen olisi järjetöntä, psyykkisesti ehkä vapauttavaa. Lisäksi alalla, jolla työskentelen, pitää jännittää jatkuvia yt-neuvotteluita. Työni vuoksi ei ole mahdollisuutta muuttaa pääkaupunkiseudulta muualle enkä muutenkaan haluaisi, sillä ystäväpiirini on täällä. Sosiaalitukia en mielelläni nosta enkä niitä luultavasti edes saisi, sillä esim. asumistukea saadakseni tienaan liikaa.
P.S. Lapsilisä on 100 euroa ja elatustuki 150 euroa, niillä ei pitkälle pötkitä.
Hei, lue Liisa Kelttikangas-Järvisen kirja >Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuus
Itse näen että asut edelleen vanhempiesi luona, vaikket teknisesti sen katon alla, jonka alla he itse asuvat. Maksat heille vuokraa ja saat heiltä vastineeksi marmatuspuheluita. He penkovat tavaroitasi. En kutsuisi tätä tunnetta rakkaudeksi, kummankaan puolelta. Sinulla on vahva itsesuojelu- ja rahan säästämisvaisto, minkä vuoksi olet myynyt itsesi halvemman asunnon takia.
Olet kuitenkin päässyt asumaan vuosien ajan melko edullisesti, koska ilmeisesti maksat vuokraa reilusti alle markkinahinnan. Ne erotusrahat olisi kannattanut säästää, ja laittaa talteen asunnon ostoa varten.
Totta, tulet mahdollisesti perimään tuon asunnon, ( jos he eivät laita sitä myyntiin ennen sitä,) mutta silloin siitä pitää maksaa perintövero. Miten aioit ne maksaa?
Sanot, että olisi taloudellisesti järjetöntä muuttaa ulkopuolisen vuokraamaan asuntoon, psyykkisesti ehkä vapauttavaa. Näin kuitenkin suurin osa suomalaisista on tehnyt, asuvat muualla vuokralla tai omassa. Luen tästä, että sinulla ei ole aikomustakaan muuttaa edullisesta asunnosta muualle, joten joudut valitettavasti kestämään vanhempiesi käytöstä niin kauan kuin asut siellä, ja mahdollisesti loppuelämäsi, koska vanhat ihmiset harvemmin muuttavat käytöstään radikaalisti.
Jokainen meistä muokkaa elämästämme sellaisen kuin haluaa, ja valinnoillamme vaikutamme myös siihen, miten läheisemme meidät näkevät. Koska asut edelleen teknisesti kotona, vanhempasi näkevät sinut avuttomana lapsena, joka tarvitsee heidän neuvoja ja ohjastusta.
Jos jatkat asumista siellä, mitään muutosta ei tule tapahtumaan. Se on aivan selvä juttu. Ainakin minulle.
Kiitos vinkistä, olen kirjan itse asiassa lukenutkin.
Ainahan niitä syitä löytyy, ettei tarvitsisi kokonaan itsenäistyä :)
Hyvä aaffafa tai mikä olikaan nimimerkkisi,
kirjoitat tilanteestani ikään kuin siitä jotain oikeasti tietäisit. Olen asunut vuosikausia asunnoissa, joihin vanhempani eivät ole sijoittaneet killinkiäkään, myös useamman vuoden ulkomailla, mutta suhteeni heihin on silloinkin ollut hyvin samankaltainen. Sama tapa suhtautua minuun on siirtynyt mannerten ja valtamerten toiselle puolen. Siksi en näe asuntoa ehkä niin mittavana ongelmana kuin ilmeisesti olisi syytä. Hyppäys totaaliseen köyhyyteen ei ole sekään niin kovin houkutteleva, etenkin kun olisi kiva mahdollistaa lapselle vaikka jokin harrastus ja muutenkin tasapainoinen elämä. Suomi on järjettömän kallis maa ja pääkaupunkiseudulla asuminen on kivunnut aivan käsittämättömiin hintoihin. Palkkani ei tahdo riittää maksamaan tonnin vuokraa jostain pienestä kaksiosta kuukaudessa. Haen asuntoa puolisoni kanssa, mutta hänen tarpeensa kaventavat nekin sitä, missä ja miten voisimme elää. Tuntuu, että kaikki on yhtä kompromissiä ja luovimista.
Milana P,
vastasin osaksi
1) sen tiedon perusteella, mitä itse kirjoitit ensimmäisessä viestissä, ja
2) toiseksi, sen mukaan mitä kokemusta minulla on sukulaisista, jotka kertovat kaikki asiansa vanhemmilleen ja meille ja asuvat vielä vanhempiensa omistamassa asunnossa.
Siksi näin ongelmana ensisijaisesti asumisen vanhempien hallinnoimassa asunnossa ja liian läheiset kontaktit.
Vanhempiasi et pysty muuttamaan, kuten olet jo havainnut. Voit vain vaikuttaa siihen, kuinka usein olet heidän kanssaan tekemisissä. Minulle itselleni riittää soitto 1-2- kertaa kuukaudessa ja tapaaminen 3-4- kk välein.
Ainoa ratkaisu ongelmaan on harventaa tapaamisia ja soittoja. Silloin sitä kitinää joutuu kuulemaan harvemmin. Välit on lähisuvussakin laitettu osaksi jäihin, sekin on äärimmäinen ratkaisu.
Hyvä, että olet kertonut vanhemmillesi mielipiteesi. Ymmärrän täysin, että vanhempien asunnossa asuminen on taloudellisesti järkevää ja muualle muuttaminen olisi siltä kannalta järjetöntä. Minusta kannattaa kääntää jokainen kivi ennen sitä eli kaikesta huolimatta sitkeästi asettaa rajoja vanhemmillesi. Jos he eivät asu ihan lähellä, he eivät ehkä kovin usein tule käymäänkään.
Sinuna minä menisin pohtimaan tilannetta terapeutille. Ei minusta kannata katkaista välejä vanhempiin, eihän siitä kasvun kannalta ole mitään hyötyä, lapselle siitä on haittaa. Luulen, että kyse on enemmänkin omasta muutoksestasi kuin heidän ja siksi terapeutin kanssa olisi hyvä keskustella. Tarkoitan, että kun itse olet toiminnassasi selvillä vesillä (et tunne esimerkiksi syyllisyyttä), myös heihin päin pystyt toimimaan vakuuttavasti. Rajojen asettamiseen liittyy paljon asioita, jotka eivät etene suoraviivaisesti.
Itselläni on ollut samantapaisia ongelmia. Huumorillakin pääsee pitkälle, vaikkei aina nauratakaan... Ystävistä huomaa, etteivät ongelmat vanhempien kanssa ole mitenkään harvinaisia. Totuttujen toimintatapojen muuttaminen vaatii kypsymistä ja miettimistä. Tilannetta voi käydä parhaiten läpi terapiassa.
Minulla on samankaltainen tilanne kuin sinulla. Olen aina ollut se perheen lapsi, aikuisiälläkin. Minulla on kaksi veljeäkin, mutta minä olen se nuorin. Minusta on ollut mukava auttaa vanhempiani ja olla paljon yhteyksissä heihin, ja olen joutunut rahallista apua heiltä vastaanottamaan niin kauan kuin olen omillani asunut.
Nyt kuitenkin asun avomieheni kanssa, asunnossa jossa asuin ennen yksinäni, asunnossa joka on vanhempieni omistuksessa ja jossa asumme vuokralla. Tämä mieheni muutto tänne auttoi toimeentuloa molempien osalta paljonkin ja tahtoisimme elää omaa elämäämme omalla tavallamme.
Vanhempani kuitenkin opastavat meitä jatkuvasti joka asiassa, he tulevat asuntoomme kuin omaansa, joskus vain soittaen jos emme ole kotona että viemme teille ruokaa jääkaappiin. Tämä ei mielestäni sovi, koska tämä on jo miehenikin koti. Samalla kun he käyvät omilla avaimillaan ( jotka ovat heillä vara-avaimina jos omani jäävät kotiin tai jos he käyvät lemmikkini hoitamassa jos olemme matkoilla ), he järjestävät asuntoamme jos jokin on asennettu heidän mielestään väärin he korjaavat sen tai jokin vain ei heidän silmälleen sovi. Mm, verhot vaihtavat paikkaansa joka kerran, ei toki ikkunasta toiseen, mutta eri kohtaan ikkunaa. Samalla he katsovat olemmeko jättäneet asuntoon jotakin, joka voisi aiheuttaa vaikka tulipalovaaran tms.
Autoni on taloudellisesta tilanteestani johtuen vanhempieni nimissä ja tämänkin kontrollointi tekee minut pian hulluksi. Auto saattaa lähteä pihasta milloin vain ja palaa paikalleen tankattuna ja pestynä. Tämä tietysti auttaa taloudellisessa tilanteessa mutta on täysin hullua, oma elämä?? Lisäksi kun tämän jälkeen heidän mielestään en saisi ajella "turhia" ajoja kun auto on heidän rahoillaan tankattu.
Kontrollointi alkaa ulottumaan jo mieheeni ja tämän tekemisiinkin, vanhempani ottavat itseensä jos teetämme jonkin työn muualla, jonka vanhempani voisivat tehdä ilmaiseksi, ja taas kontrolloida miten se tehdään..
Tämä asia ahdistaa minua jo pahasti enkä haluaisi tuntea vanhemmistani ahdistusta enkä vältellä heitä. Toisaalta minulle tulee paha mieli siitä, että he pettyvät kun eivät saa tehdä jotakin hyväksemme vaan teemme sen itse tai teetämme muualla. Ajatukseni tässä asiassa ovat todella sekavat. En halua tuntea syyllisyyttä siitä, että "vihaan" vanhempieni käytöstä vaikka he ovat minulle kuitenkin niin tärkeitä..
Sinä olet hyvin tiukasti sidottu vanhemppisi henkisesti.
Hyvä puoli tuossa asumisjärjestelyssä on se että he eivät joka päivä vieraile asunnossaan, (jossa Sinä nyt asut).
Ainoa tapa saada hiukan henkireikää on vähentää puheluita/textareita/sähkoposteja kerran viikossa/kahdessa tapahtuviin tuokioihin. Silloin Sinä vain kuuntelet ja mukaelet äitisi tarinoihin. Opettele olla sanomatta mitään jonka hän voisi tulkita huolestuttavaksi tai itselleen sopimattomaksi kuultavaksi.
Kerrot vain asioita joita he haluavat kuulla - tiedät aivan tarkkaan mita se on. (lapsi tykkää koulustaan, ystävistään, osaa jo lukea, tietää muutaman sanan vieraita kieliä, rakastaa pianon opettajaansa ja harjoittelee tunnollisesti kotona jne jne jne.)
Kerro heille tyostäsi ja miten paljon saat hyvää aikaan.
Jätä omat henkilokohtaiset asiasi täysin kertomatta. Sinun yksityisasiat eivät todellakaan kuulu heille, eiväthän he voi valita sinulle ystäviä.
Sinun rallatellessasi henkilokohtaisia , he vain huolestivat ja tuo päivittäinen puhelurumba jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja ....
Aivan turhaan huolestutat heitä. Anna heille sielunrauha ilmoittaessasi vain positiivisia tapahtumia jotka ovat tarpeeksi neutraaleja sivuamatta yksityiselämääsi.
Aloittajalle tsemppiä.Toivottavasti asiasi ja elämäntilanteesi helpottavat.Itse en voi paljon neuvoja antaa noissa vanhempiin liittyvissä asioissa.Oikeastaan jos voisin niin vaihtaisin sinun kanssasi rooleja joksikin aikaan.Itselläni ei ole ylihuolehtiviä tai kontrollifriikkejä vanhempia,koska he eivät ole koskaan minusta niin välittäneetkään,eikä ottovanhempanikaan.Muutin omilleni jo hyvin nuorena ja nykyään kahden lapsen äitinä toivoisin,että olisi omat vanhemmat joitten kanssa vaikka riidellä eriävistä mielipideistä tai ihan mitä vain...
Kiitos monista hyvistä kommenteista! Olen kaivannut edes jotenkin neutraalia keskustelua ylihuolehtivista tai liian läheisistä vanhemmista. Sukulaiseni ovat kaikki tietysti lähtökohdiltaan subjektiivisia enkä ystäviänikään haluaisi liikaa kuormittaa omilla ongelmillani. Terapian kokeileminen ei olisi huono idea sekään, sillä vuosien varrella olen kasvanut tiettyyn rooliin, josta pois pyristeleminen ei siksikään ole järin helppoa, sillä rajat ovat aina olleet hämärät. Samoin kuin sinun vanhemmillasi nimimerkki tytär myös minun vanhemmillani on tapana puuttua kaikenlaisiin arkisiin askereisiini, millä on hyvät ja huonot puolensa. Ehkä eniten minua kuitenkin rassaa tuomitseva ja negatiivinen ilmapiiri, joka on liittynyt vuosien varrella tavalla tai toisella poika- ja miesystäviini. Vanhempani ilmiselvästi toivoisivat renkityyppistä sulhassulokasta, joka hoitaisi heidän isoa taloaan lähes joka viikonloppu ja olisi nöyrä ja kuuliainen. Sellaista en ole heille löytänyt saati etsinyt vaan kuulemma tuonut aina mukanani "kummajaisia", jotka nukkuvat liian kauan aamuisin eivätkä pomppaa ylös kello kuusi haravoimaan pihaa tms., lisäksi he pitävät puoliaan ja saattavat sanoa vastaan, hui. Voisin ymmärtää tuomitsevan asenteen paremmin, jos olisin seurustellut rikollisten, narkomaanien tai muuten kovin raskaista ongelmista kärisivien kanssa. Näin ei kuitenkaan ole.
Sinun kanssasi rastas82 olisi tosiaan kiinnostavaa vaihtaa roolia. Ehkä alkaisin jälleen kaivata asioihini puuttumista :).
Oppeliinilla oli sellaisia neuvoja, jotka toimivat minun tapauksessani. Eli lopetin täysin henkilökohtaisten asioideni kertomisen, myös työhön liittyvien. Lapsissa on hyvä keskusteluaihe. Ja kun he aloittavat jostakin arvostelemisen, toistan samaa kuin papukaija. "Sinun ei tarvitse yhtään huolehtia siitä asiasta eikä puuttua siihen, olen jo aikuinen yli 30-vuotias ihminen." Jos he kysyvät asioista, joista en halua keskustella, vastaan jotakin täysin ympäripyöreää, aina kuitenkin "ihan hyvää, oikein mukavasti" -periaatteella. Välillä itse neuvon heitä suorasukaisesti niin kuin hekin ovat tehneet minulle. Tästä he hämmentyivät aluksi täysin ;)
Mutta terapiassa ne rajat ja asettamisen tapa selviävät. Roolit kiepsahtavat helposti muuten takaisin. Kaikille eivät sovi saman neuvot eikä tilanne aivan heti muutu, vaikka toistinkin samaa kuin papukaija. Riippuu myös vanhempiesi asenteesta, miten he reagoivat, joudutko törmäyskurssille vai et. Itse sain tilanteeseen parannusta toimimalla itse sitkeästi uudella tavalla. Surullista on se, että emme ole läheisiä. En ole koskaan tuntenut olevani hyväksytty heidän taholtaan, se on asia (suru), joka on käytävä läpi terapiassa tai siis itse ajattelen niin. Tuollainen tilanne voi jopa syntyä siksi, että hakee vanhemmiltaan hyäksyntää turhaan. Näin ainakin minun kohdallani. Kun tajusin, ettei toivomaani hyväksyntää tule koskaan, pystyin suhtautumaan heihin toisella tavalla. Tämä vaati kuitenkin työskentelyä terapiassa.
Minulla samanlainen ongelma. Olen päälle 30 ja yritän itsenäistyä kotoata mutta äidille se on todella kova paikka. Kiukuttelee ja on alakuloinen kun lähden pois. Olen perheen nuorin, vanhempi sisarus lähti 2 v. sitten pois. Yli 30 v hänkin.
Millä saada äiti tajuamaan, että olen päälle 30 ja aikuinen?
Otan osaa. Olen myöhäiskeski-ikäinen ja äitini mielestä vielä sylivauva. Äidit eivät tajua sitä mitenkään. "Emmää mittää oo tehny", hän vain toteaa, kun otan esille ihmisoikeus-, omaisuus- ja väkivaltarikokset.