Hei,
Olen hyvin epätoivoisessa ja tuskallisessa tilanteessa. Toivottavasti voisitte kertoa omia kokemuksianne.
Olen seurustellut mieheni kanssa reilut kaksi vuotta, josta vuoden olemme asuneet yhdessä. Minä olen 22 ja hän 24.
Tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhteeni, ennen minulla on ollut vain tapailu-suhteita, joissa olen joutunut pettymään monesti.
Kun tapasimme, tunsin häntä kohtaan voimakasta ihastuneisuutta. Hänen kanssaan oli helppo olla, hänen kanssaan nauroin usein. Meillä oli sellainen yhteys, jota en kenenkään kanssa ollut kokenut. Nautimme toistemme seurasta ja välillemme syntyi syvä luottamus.
Kuukausi sitten eräänä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni hiipi ajatus että eroaisimme.
Muutin vanhempieni luota suoraan yhteen hänen kanssaan ja tuntuu etten ole pystynyt kasvamaan aikuiseksi. Minulla on koko ajan ollut joku joka tukee vaikeina hetkinä ja kuuntelee. En ole koskaan asunut yksin ja oppinut olemaan omillani.
Olen myös kyseenalaistanut rakkauttani, rakastanko häntä todella vai olenko vain tottunut elämään hänen kanssaan? Olen miettinyt tätä paljon ja ymmärtänyt että rakastan häntä paljon, tarvitsen häntä elämääni ja elämä ilman häntä tuntuu todella surulliselta ja musertavalta.
Olen lopettanut e-pillereiden syömisen noin 1,5 kk sitten, voisiko nämä kaikki mielialan vaihtelut ja ahdistuneisuus johtua siitäkin?
Välillä tulee aivan hirveä olo, haluaisin etsiä itselleni asunnon ja olla hetken yksin ja miettiä mitä elämältä haluan. Mutta sitten tulee taas olo etten missään tapauksessa halua jättää häntä.
Näinä hetkinä itken syvältä sisimmästäni ja tuntuu että sydämeni pysähtyy surusta. Olen kertonut hänelle tunteistani ja se aiheuttaa minulle vielä enemmän tuskaa, kun tiedän miten häneen sattuu epävarmuuteni. Hän on sanonut, että haluaa odottaa niin kauan, että olen varma siitä mitä haluan.
Mitä teen helpottaakseni oloani? Mistä saisin varmuuden jatkaa hyvässä suhteessa? Mieheni on maailman ihanin, kohtelee kuin kukkaa kämmenellä ja rakastaa minua paljon.
Olen hyvin epätoivoisessa ja tuskallisessa tilanteessa. Toivottavasti voisitte kertoa omia kokemuksianne.
Olen seurustellut mieheni kanssa reilut kaksi vuotta, josta vuoden olemme asuneet yhdessä. Minä olen 22 ja hän 24.
Tämä on ensimmäinen kunnollinen parisuhteeni, ennen minulla on ollut vain tapailu-suhteita, joissa olen joutunut pettymään monesti.
Kun tapasimme, tunsin häntä kohtaan voimakasta ihastuneisuutta. Hänen kanssaan oli helppo olla, hänen kanssaan nauroin usein. Meillä oli sellainen yhteys, jota en kenenkään kanssa ollut kokenut. Nautimme toistemme seurasta ja välillemme syntyi syvä luottamus.
Kuukausi sitten eräänä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta mieleeni hiipi ajatus että eroaisimme.
Muutin vanhempieni luota suoraan yhteen hänen kanssaan ja tuntuu etten ole pystynyt kasvamaan aikuiseksi. Minulla on koko ajan ollut joku joka tukee vaikeina hetkinä ja kuuntelee. En ole koskaan asunut yksin ja oppinut olemaan omillani.
Olen myös kyseenalaistanut rakkauttani, rakastanko häntä todella vai olenko vain tottunut elämään hänen kanssaan? Olen miettinyt tätä paljon ja ymmärtänyt että rakastan häntä paljon, tarvitsen häntä elämääni ja elämä ilman häntä tuntuu todella surulliselta ja musertavalta.
Olen lopettanut e-pillereiden syömisen noin 1,5 kk sitten, voisiko nämä kaikki mielialan vaihtelut ja ahdistuneisuus johtua siitäkin?
Välillä tulee aivan hirveä olo, haluaisin etsiä itselleni asunnon ja olla hetken yksin ja miettiä mitä elämältä haluan. Mutta sitten tulee taas olo etten missään tapauksessa halua jättää häntä.
Näinä hetkinä itken syvältä sisimmästäni ja tuntuu että sydämeni pysähtyy surusta. Olen kertonut hänelle tunteistani ja se aiheuttaa minulle vielä enemmän tuskaa, kun tiedän miten häneen sattuu epävarmuuteni. Hän on sanonut, että haluaa odottaa niin kauan, että olen varma siitä mitä haluan.
Mitä teen helpottaakseni oloani? Mistä saisin varmuuden jatkaa hyvässä suhteessa? Mieheni on maailman ihanin, kohtelee kuin kukkaa kämmenellä ja rakastaa minua paljon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Vastasin vastaanlaiseen kysymykseen toisessa ketjussa. Laitan vastaukseni myös tähän. Minusta tuntui seuraavalta kun kohtasin sen oikean, nykyisen puolisoni. Onko tästä apua?
Sen vaan tuntee. Tuntuu kuin olisi löytänyt toisen puolen itsestään, sen puuttuvan palan. Kaikki asiat loksahtavat paikalleen, ja kaikki tuntuu vaivattomalta. Tälläisessä suhteessa voit olla täysin "auki" pelkäämättä mitään omana itsenäsi, tiedät että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet, ilman että sinulle esitetään vaatimuksia jostain. Rakkaus tuntuu helpolta ja meinaat hukkua siihen, rakastaminen tuntuu siltä kuin koskettaisi taivasta, niinkuin eräässä kirjassa. Tälläisessä suhteessa tietää että suhde kantaa. Tälläinen tunne eroaa siitä tavanomaisesta hullaantumisesta ja rakastumisesta, tiedän kun olen kokenut niitäkin. Tämä kuvaus voi tuntua siirappiselta, mutta näin koen sen, vaikka mikään siirappi hempeilijä en olekaan.
Aamen, sen vain tuntee ja tietää, että tässä se on. Ei ole mitään "kriteerilistaa", jonka läpikäymällä voi tulla tähän lopputulokseen.
Niin sen kuvasin omaa "oikeaani" koskien: tunnen kerrankin olevani SOPIVA, en liikaa jotain tai liian vähän jotain.
Kuulostaa PMS oireilulta. Sulla on kaikki loppujen lopuks ihan hyvin ja silti itkeskelet ja ahdistut.
Asia ratkeaa jatkamalla e-pillereiden syöntiä tai sittten kohtaat elämässäsi jotain ihan oikeita ongelmia ja unohdat nämä turhanpäiväiset vollotukset.
Olette nuoria, miehelläs on aikaa odottaa, jos haluat omaan asuntoon muuttaa. Eihän teidän tarvi silti erota asian vuoksi. Ja täysin järjetöntä on vollottaa tälläisten asioiden vuoksi.
lisäys vielä...
Mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan, kuin romanttisissa elokuvissa.
On hyviä ja huonoja parisuhteita, toimivia ja toimimattomia. Se että kokee olevansa onnellinen suhteessa on merkki siitä, että suhteessa kannattaa jatkaa. Onnettomassa parisuhteessa ei kannata elämäänsä hukata.
Aina syytetään millon mitäkin pillereitä sunmuita. Jos se oikeasti olisi siitä kiinni niin joka akka lopettais pillereiden syönnin ja käyttäis kumia. Nuo on vain keksittyjä selityksiä omalle psyykkeen epätasapainoisuudelle. En kai minäkään haluaisi sitä myöntää jos päässä heittää vaan syyttäisin milloin mitäkin. Ei ne mihinkään lopu kun tuon tien on valinnu. Särjet järjestään käytökselläsi joka miehen sydämen ja saat vaan nautintoa siitä. Jos et saisi et sysäisi heitä syrjään noin vaan. Suoraansanottuna et välitä muista kuin itsestäsi. Kun peli on came over tulet tänne vollottamaan ja syyttämään millon mitäkin muuta kuin itseäsi. Neuvoisin käyntiä psykologille ja jonkinlaista masennus lääkitystä jos nappeja haluat vetää. Älä huoli. Moni pikku prinsessa elämän saanut kolmekymppinenkin jatkaa edelleen samaa diivailua. Se on päässä ja psykiatrit ovat sitä varten.