Muuten harrastaisin nettideittailua, mutta...

Myönnän näin itsekin ajattelevani, etenkin kun tahtoisi mieluummin kertoa jonkin päräyttävän romanttisen tarinan siitä miten tiputti silkkihansikkaansa maahan ja mies nosti sen ja rakastui sen siliän tien... mutta kyllä uskon taas siihen että se ihanuus voi syntyä ensitreffeilläkin. Itse tunnen myös useita pareja, jotka ovat toisensa netistä löytäneet ja aivan yhtä romanttisia tarinoita osaavat kertoa kohtaamisestaan.

Kannattaa ainakin kokeilla. Voihan olla ettei se oikea sieltäkään löydy vaan juurikin tosielämästä, mutta ainakin saa paljon kokemuksia ja oppii itsestään deittailijana yms. paljon. Plus tapaa kiinnostavia ihmisiä, joita et muuten tulisi koskaan tavanneeksi.

50% suhteista solmitaan nykyään netissä.

Minä en haluaisi myöntää kenellekään että löysin kumppanini jostain kuppaisesta räkälästä jossa kaikki rönöttivät kaatokännissä. Vielä vähemmän jos se räkälä on jossain junttikunnassa missä käy junttimiehiä collegehousut jalassa.

Minä en ymmärrä yhtään, en lainkaan , en ollenkaan!!!!
Että mitä ihmettä tuttusi tekevät sinun ja rakkaussuhteessa????

Siinä on kuule täysi työ kohdata netissäkin kiinnostava ja sinusta kiinnostunut. Sitten täysi työ tutustumisessa ja omien ja toisen tunteiden selvittelemisessä, toisen huomioimisessa, tapaamisten järjestelemisessä ja sellaisten tapaamisten, jotka miellyttävät molempia, jne.

Jos et kykene irrottautumaan tutuistasi omaksi itseksesi = itsenäistymään.
On parasta, että pyydät tuttujasi järkkäämään sinulle puolison: oikeanlaisen ja oikeasta paikasta löydetyn.

Stressaat ihan liikaa siitä mitä muut ajattelee kun pitäisi keskittyä omaa tilannettasi kohentamaan. Me ollaan ihan suoraan todettu kaikille tutuille että netissä tavattiin eikä yhtään oudoksujaa ole vielä tullut vastaan. Useimmat toteavat, että jos joutuisivat sinkuksi, kokeilisivat luultavasti samaa koska aikuisilla ihmisillä ei niin paljoa mielenkiintoisia sinkkuja elämässä tule vastaan. Meillä kummallakin on myös kourallinen tuttuja netissä tavanneita pareja.

Ja mitä tuohon ihmettelyyn surkeudesta tulee, netissä vasta korostuukin se, että potentiaalisin aines pariutuu helposti eli kumppani on helpompi löytää tosielämästä jos ei etsi mitään erikoisempaa ja tyytyy itsekin vähempään ;)

Muuten harrastaisin nettideittailua mutta olen liian ruma sellaseen ja en varmaan saisi yhtään vastausta joten ei kannata mitään profiilja laittaa.

Nettidaittailu on epätoivoista ja säälittävää.

En kyllä ymmärrä aloittajan ajatusmaailmaa. Jos unelmien kumppani tosiaan löytyisi, ainakin itselläni se menisi kyllä muun edelle siinä määrin, että vähät välittäisin siitä, mitä lähipiiri tuumaisi tapaamispaikastamme. (Luultavasti ei yhtään mitään. 2010-luvulla netti on ihan normaali ja arkipäiväinen paikka tavata ihmisiä. Kuten joku sanoikin, enemmän häpeäisin jotain epämääräistä räkäläbongausta.)

Kuvitellaanpa vaikka tällainen tilanne: herra X:n mielestä ratsastaminen ovat vähän nolo harrastus. Kerran hän kuitenkin sattuu käymään hevostarvikeliikkeessä, ja kuinka ollakaan, vastaan tulee upea nainen, joka vaihtaa pari sanaa ja jättää miehelle numeronsa. Naisessa on kaikki kohdallaan, mutta mies ei koskaan soita takaisin, koska olisihan se nyt noloa selittää tutuille, että tuli tavattua ratsastuskaupassa. Kuulostaako loogiselta? Niinpä.

Omasta mielestäni nettideittailu on säälittävää vain silloin kun sitä itse sellaisena pitää. Ei nettideittailun syy välttämättä ole se, ettei tarjontaa muualla olisi - netissä nyt vain on aika paljon kätevämpää selvittää heti alussa, onko toinenkin vakavalla mielellä liikkeellä, haluaako esimerkiksi lapsia jne.

Itse olen kertonut nettideittailusta varsin avoimesti tuttavapiirilleni. Yksikään ei ole ihmetellyt tai pitänyt hommaa säälittävänä - sen sijaan varsin moni kuulostaa varsin kiinnostuneena ja rupeaa pohtimaan, pitäisikö koettaa itsekin. Olen vastikään tavannut todella potentiaalisen miehen ja aion kyllä kertoa kelle tahansa asiasta kysyvälle ihan suoraan ja asiaa häpeilemättä, että netissä tutustuttiin.

Kumpi on säälittävämpää: löytää seuraa netistä vai pysyä sinkkuna vasten tahtoaan ihan vain siksi, ettei kehtaa edes etsiä?

Jos helpotta yhtään, niin minusta on aina niin tylsä kuulla, kun pari kertoo tavanneensa kavereiden kautta (:

"Mentiin porukalla rannalle ja sitten Jake esitteli mut sille ja alettiin olee."

Jotenkin omalla kohdalla taika katoaa siinä. En tiedä miksi.

Hei, tässä olisi kik kaveripyyntö vuodelta 2014!
haluatko alkaa viestitellä, vai palata kolmekymmentä vuotta taaksepäin, kun ihmiset tapasivat "tosielämässä" eli festariojasta oksentelemasta!? Onko se jotenkin romanttisempaa, kuin tavata netistä?

Eikö se ole pääasia, että tapaa sen ihmisen kenen kanssa haluaa olla? Ihan sama missä! Ihan sama mitä muut siitä ajattelee! Tärkeintä on, että on tavannut ja on onnellinen pari kimpassa!

Netti deittailu se vasta romanttista just onkin!
Ensin pitkään viestitellään ja kunnolla tutustutaan ja ainakin minulle on tärkeää tutustua ihmisen ajatusmaailmaan kunnolla ennen ekaa live tapaamista.
Oi niitä ihania pitkiä kirjeitä luen vieläkin sähköpostistani mitä rakkaani minulle kirjoitteli.
Kirjoittelussa on niin helppoa olla totaalisen rehellinen toiselle ja kertoa kaikki elämänsä pettymykset ja tulevaisuuden haaveet ja toiveet.
Sitten kun huomaa että sielä on just sellainen oikeanlainen ihminen juuri minulle niin eikun tapaamaan ja kokeilemaan onko sitä oikeaa kipinää livenäkin.
Meillä oli ja yhtään ei hävetä kertoa että missä on tutustuttu!
Toki tiedän että minun mieheni on suorastaan lottovoitto ja sellaisia ei varmasti montaa netissä pyöri mutta yksi oli ja se riittää mulle.
Ja jokaiselle on se oikea jossain.Miksi se ei voisi olla netin kautta löydetty selvinpäin kun että ravintolasta ja humalassa?

"Ei huvita selitellä tutuille, että "joo netissä mä sen tapasin, kun oon niin surkea, etten tosielämästä löydä naista". Onkohan minussa jotain vikaa, ajattelenko vain liikaa sosiaalisia odotuksia? En ikipäivänä haluaisi joutua myöntämään kenellekään, että olen etsinyt seuraa netistä".

Minä ymmärrän ap:n suhtautumisen täysin. Olen pienellä paikkakunnalla tunnettu seurakunnan naistyöntekijä. Maalaispaikkakuntalaiset ja vanhoilliset ikäihmiset ruotisivat kahvikeskusteluissaan ilmoitukseni (kyllä sen joku löytää ja tiedoksi saattaa), eivätkä sitä sulattaisi.
Miesten netti-ilmoituksiin en myöskään ole vastaillut.

Jos tapaat kaltaiseni, ja kiinnostut, ota yhteyttä rohkeasti. Mutta ei silloin kun olen työtehtävässä. Omasta mielestäni netin kautta tutustuminen on ihan ok.