Muistamme Eeroa

Kyllä vain olikin. Eeron muistot elää ikuisesti.

Kotini oli isäni suuresta hiihtoinnostuksesta johtuen varsinainen hiihtokoti. Meillä kävi paljon Torniojokivarren hiihtäjiä ja vähän kauempaakin. Eero oli yksi heistä, joka kävi usein isäni luona ja heillä oli paljon yhteisiä asioita varsinkin hiihdon saralta ja oli niitä keskustelun aiheita muitakin. Opin tuntemaan Eeron ja Rakelin aivan pienestä pojasta lähtien sieltä 50-luvun loppupuolelta. Heidän avioitumisensa ja perheen perustamisensa jälkeenkin he kävivät luonamme samoin kuin kotiväkemme myös heidän luonaan.

Eero oli ihminen, joka huomioi kaikki kanssaihmiset, myös lapset ja nuoret. Muistan, kun hän kävi Squaw Walleyn olympialaisissa USA:ssa. Sieltä tultuaan hän oli kotipaikkakunnallani hiihtämässä ja yöpyi kotonamme. Olin 10-vuotias poika. Eero makoili siinä sängyssä hiihdon ja saunan jälkeen ennen iltapalaa. Istuin siinä sängynlaidalla ja kuuntelin tarkkaan, kun Eero kertoi tarinoita tuolta matkalta niin kuin hän tuossa mielenkiintoisessa ja muistoja herättävässä TV-ohjelmassakin kertoi.

Toinen erikoinen muisto minulla oli, kun 1964 Eero sitten Innsbruckin olympialaisten jälkeen oli jälleen kotipaikkakunnallani hiihtämässä kilpaa. Hän kysyi minulta, rupeanko juottomieheksi hänelle. Vähän epäröiden rupesin, koska en aikaisemmin ollut sitä hommaa tehnyt. Sehän oli kunniatehtävä olla kaksinkertaiselle olympiavoittajalle juottomies. Hän neuvoi paikan, mihin mennä ja opetti juottomiehen tekniikkaa. Muki piti ojentaa siten, että hän sai vauhdissa hyvin otteen siitä eikä läikyttänyt mehua päälle. Jännitin hommaa kovasti. Niin sitten tuli tuo h-hetki, kun hän tuli kohdalle. Ei tuo homma minulta aivan tyylipuhtaasti mennyt, koska Eero sai vähän mehua päällekin. Eihän siitä kuitenkaan moitteitteita jälkeen päin antanut vaan kiitteli minua.

Isäni, jolle tosiaan hiihto oli henki ja elämä, olivat Eeron saavutukset tärkeitä. Eeron hiihtouraa seurattiin ja joskus tuntui, että koko kotielämäkin aikataulutettiin eri hiihtokielpailujen vuoksi.

Itse tapasin Eeron viimeisen kerran kesällä 1997. Olin työkaverini kanssa työmatkalla ja ajoimme Lankojärven ohi. Sanoin työkaverilleni, että pistäydytäänpä Eero Mäntyrannan luona. Arveltiin vaan, että käymme tervehtimässä heitä ja jatkamme heti matkaa. Ei se niin käynyt. Eero ja Raakel pyysivät sisälle, ja tuumasivat, että eihän teillä niin hoppua ole, että ette kahvia joua juohmaan. Niin siinä vierähti varmasti pari tuntia tarinoidessa. Tästä tuli viimeinen tarinatuokio Eeron kanssa ja työkaverini, joka ei ollut Eeroa tavannut muuta kuin hiihtoyleisönä jossakin sekä nähnyt televisiossa, sai mieleenpainuvan muiston itselleen.

Isäni oli jo tuolloin 1997 aika huonossa kunnossa. Hän kuitenkin jutteli Eeron kanssa silloin tällöin vielä puhelimessa. Eeron patsasjuhlat olivat juuri tulossa. Eero kertoi, että isäsi sanoi viimeksi pari päivää sitten puhelimessa, että tulen Sinun patsasjuhliisi, kun vähänkin vain jaksan. Tuolloin ajattelin ja sanoinkin Eerolle, että kyllä mie tulen isäni kanssa. Niin me sitten tulimme, vaikka isälläni oli tekeminen sen jaksamisen kanssa. Siellä hän sai muutaman sanaparin vaihtaa Eeron kanssa.

Eero oli hieno mies.


kb

-------------20.1.2014 22:44 10
Oli TV:ssä kaunis henkilökuva Lankojärven omasta pojasta, josta koko Suomi oli ylpeä. Vain harvat saivat tuntea Eeron aivan läheltä ja heitä voimme vain kadehti


Minäkin sattumalta katsoin ko ohjelmaa ja ihastuin siihen musiikkiin. Sitten huomioin kuinka lämmöllä siinä kerrottiin imisen elämästä.
TVstä harvoin tulee ohjelmaa jota jään katsomaan, tähän jäin. Toivon, että ohjelma esitetään uudestaan, että mahdollisimman moni sen näkis.

Hieno dokumentti Eeron elämästä, taidolla ja tunteella tehty - musiikki ja kuvaus aivan huikeata.