Kuinka yleinen ja todennäköisenä pidetty käsitys on sellainen, että perustasolla hiukkasten/aaltojen tai muiden todellisuuden fundamentaalisten rakenteiden eteneminen on "nykivää", eikä puhtaasti analogista kuten vaikkapa siniaalto?
Eräällä luennolla tuotiin tällainen mahdollisuus ilmi, muistaakseni jollakin sen tapaisella yhteydellä että tämän "nykivän liikkeen" määrittäisi jokin vakio ajanmääre (ehkä Planckin aika?), joka toimisi pienimpänä mahdollisena siirtymänä millekään mahdolliselle muutokselle kvanttimaailmassa.
Jos näin olisi, niin eikö tämä tarkoittaisi että myöskään suuremmilla skaaloilla absoluuttista analogisuutta ei olisi olemassa? Esimerkiksi kaikki aaltoliike olisikin pohjimmiltaan kanttiaaltoa kun vain zoomaisi tarpeeksi hienojakoiselle tasolle. Universumi olisi ikäänkuin valtava tietokonesimulaatio (vertauskuvallisesti)
Eräällä luennolla tuotiin tällainen mahdollisuus ilmi, muistaakseni jollakin sen tapaisella yhteydellä että tämän "nykivän liikkeen" määrittäisi jokin vakio ajanmääre (ehkä Planckin aika?), joka toimisi pienimpänä mahdollisena siirtymänä millekään mahdolliselle muutokselle kvanttimaailmassa.
Jos näin olisi, niin eikö tämä tarkoittaisi että myöskään suuremmilla skaaloilla absoluuttista analogisuutta ei olisi olemassa? Esimerkiksi kaikki aaltoliike olisikin pohjimmiltaan kanttiaaltoa kun vain zoomaisi tarpeeksi hienojakoiselle tasolle. Universumi olisi ikäänkuin valtava tietokonesimulaatio (vertauskuvallisesti)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voihan se olla, mutta ei tuolla ole käytännön kannalta mitään merkitystä: Jos ajatellaan, että maailmankaikkeus on taso, jossa jokaisessa pisteessä on mahdollista tapahtua jotakin. Mutta vain yhdessä. Tämähän tarkoittaisi sitä, että seuraavassa "hetkessä" olisi aina yksi muutos tapahtunut universumissa. Ja sitten taas yksi, jne. Havainnoitsija ei kuitenkaan mitä todennäköisimmin sijaitsisi muutospisteessä, vaan kuluisi tietty aika, enen kuin muutos näkyisi hänelle. Voitaisiin siis johtaa kaava, joka kertoisi muutoksen etäisyyden, mutta ei tiedettäisi kuitenkaan muutoksen paikkaa vaan "ympyrä" jolla muutos sijaitsee(joku varmaan ehdottaisi tässäkohtaa stereonäön parantavan tilannetta).
Ongelmaksi kuitenkin tulisi se, että tämä taso olisi ääretön, jolloin muutoksia alkaisi pikkuhiljaa "sataa" hyvinkin kaukaa havainnointipisteeseen. Lopulta kyseessä olisi sellainen "mössö" muutoksia, että siitä ei mitään selvää enää ottaisi.. tapaus olisi kuitenkin jatkuva, mikäli todennäköisyydet olisivat suurin piirtein tasaisia ympäri universumia. Palaisimme siis lopulta analogisen maailmankaikkeuteen, vaikka alkujuuri olisikin digitaalinen.
"Esimerkiksi kaikki aaltoliike olisikin pohjimmiltaan kanttiaaltoa kun vain zoomaisi tarpeeksi hienojakoiselle tasolle"
Tuosta en tiedä, mutta fysiikan mukaan kaikki aaltoliike (myös kanttiaalto) muodostuu siniaalloista. Maailman perustan digitaalisuuden ei tarvitsisi merkitä sitä, että siniaalto muodostuu kanttiaalloista.
Vaikka kaikki toimisikin tuolla tavalla, ei voine puhua varsinaisesti simulaatiosta erillisen taustamatriisin ja simuloijan/ohjelmoijan puuttuessa.
Tämä on niitä asioita, joita tutkijat pohtivat. Ymmärtääkseni mitään tämän kaltaista
"avaruus-ajan kvantittumista" ei ole kyetty havaitsemaan mutta teorioita on olemassa, jotka indikoivat jotakin tällaisen suuntaista.
Yksi esimerkki tälläisestä teoriasta liittyy ns. säieteoriaan ja nk. holografiseen periaatteeseen: On olemassa pienin raja, jossa informaatiota voi olla, ns. Planckin ala, jolle mahtuu tasan yksi bitti informaatiota.
Kuitenkin on muistettava, että puhutaan vain teoriasta, vaikkakin on osoittautunut, että hyvin usein fysiikan kärkirintaman teoriat ovat osoittautuneet lopulta mittaustuloksissa tosiksi. (vrt. Higgsin hiukkanen tai esim. antihiukkaset tai esim. W&Z -bosonit jne).