Tapasin muutama vuosi sitten ihmisen, josta tuli nopeasti paras ystäväni. Meillä oli samanlainen huumorintaju ja meillä oli alusta alkaen hauskaa yhdessä. Aluksi olimme vain kavereita, mutta melko pian kaveruus syveni ystävyydeksi. Vietimme paljon aikaa toistemme seurassa ja pystyimme puhumaan toisillemme kaikesta. Välillä tuntui, että pystyimme suunnilleen lukemaan toistemme ajatukset.
Minun on aina ollut vaikea puhua tunteistani ja ajatuksistani muille, mutta ystävälleni pystyin olemaan täysin avoin. Hän tiesi virheeni ja epäkohtani, mutta kaikesta huolimatta hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Hänen kanssaan pystyin olemaan 100-prosenttisesti oma itseni. Hänen seurassaan sain vain olla, eikä minun tarvinnut esittää hänelle mitään. Hän auttoi minua kun minulla oli vaikeaa, piristi minua silloin kun olin maassa ja minä tein saman hänelle. Tavatessamme olimme molemmat sinkkuja, joten olimme toinen toisellemme se elämän tärkein ihminen.
Ystäväni alkoi kuitenkin seurustella puolisen vuotta sitten. Aluksi tämä ei vaikuttanut meidän suhteeseemme juuri mitenkään, vaikka yhdessä viettämämme aika toki vähentyi huomattavasti. Pikkuhiljaa ystäväni alkoi myös sulkeutua, eikä hän puhunut enää niin avoimesti asioistaan kuin aikaisemmin. Puheenaiheemme alkoivat myös arkipäiväistyä, emmekä enää puhuneet toisillemme muuta kuin niitä näitä, vaikka ennen olimme pystyneet keskustelemaan kaikesta. Hän vaikutti myös selvästi pitkästyneeltä seurassani ja lopetti tapaamisemme mahdollisimman lyhyeen.
Yritin moneen otteeseen ottaa ystäväni kanssa puheeksi muuttuneen suhteemme, mutta hän kuittasi kaiken vain ilmoittamalla, että hän haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa seurustelukumppaninsa kanssa, joten hänellä ei ole enää niin paljon aikaa minulle. Ymmärsin tämän, koska tietenkin tuoreessa parisuhteessa oleva ihminen haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa murunsa kanssa ja vanhat ystävät jäävät väkisinkin vähemmälle huomiolle. Ajattelin kuitenkin, että suhteen alkuhuuman laannuttua ystävälläni on taas aikaa minullekin.
Tilanne eteni kuitenkin nopeasti nykyiseen pisteeseen, jossa en enää tapaa ystävääni juuri lainkaan. Välillä saatamme nähdä pikaisesti tai vaihtaa muutaman facebook-viestin, mutta emme enää oikeasti vietä aikaa keskenämme. Ystäväni ei myöskään halua enää kuulla asioistani. Silloin harvoin kun näemme, hän ei koskaan kysy kuulumisiani ja jos satun niistä oma-aloitteisesti kertomaan, hän keskeyttää minut ja alkaa puhua jostain yhdentekevästä asiasta. Sain myös yhteisten tuttaviemme kautta tietää, että ystäväni on kertonut seurustelukumppanilleen minusta sellaisia henkilökohtaisia asioita, jotka olen tarkoittanut vain ja ainoastaan hänen tietoonsa. Sen vielä kestäisin, että hän ei enää halua olla tekemisissä kanssani, mutta luottamukseni pettäminen tällä tavalla tuntuu äärimmäisen pahalta.
Olen muutenkin aika hukassa, koska minulla ei juuri ole muita läheisiä ihmisiä. Ennen vietin suurimman osan vapaa-ajastani ystäväni kanssa, mutta nykyään istun lähinnä yksin kotona. Lisäksi olen todella maassa, koska minulla ei ole ketään muuta, kenelle voisin puhua asioistani. Välillä olen esimerkiksi käynyt ulkona tuttavieni kanssa, mutta mikään ei muuta sitä asiaa, että kaipaan ystävääni valtavasti. Totuin ehkä liikaakin siihen, että minulla oli joku, joka kuunteli ja ymmärsi. Oli helpottavaa tietää, että oli joku, jonka kanssa sain viettää aikaa omana itsenäni. Minulla on ikävä hänen nauruaan ja hänen höpsöjä juttujaan. Muistelen ihania yhteisiä hetkiämme enkä kestä ajatusta siitä, etten enää saa olla hänen kanssaan.
Tuntuu, että avioerostakin pääsisi helpommin yli kuin ystävän menettämisestä, mielestäni ystävää ei vain voi jättää samalla tavalla kuin vaikka puolisoa. Toki lapsuudessa ja teini-iässä oli normaalia, että ystäviä tuli ja meni, mutta kuvittelin, että aikuisena ystävät myös pysyvät elämässä. En tiedä, miten pääsisin yli siitä, että olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen. Toisaalta olen onnellinen ystäväni puolesta ja iloinen siitä, että hänellä on ihana parisuhde. Toisaalta tunnen oloni petetyksi, jätetyksi ja satutetuksi, enkä tiedä, miten voin koskaan tottua ajatukseen, että ystäväni ei ole enää osa elämääni.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. Piti saada purkaa tätä pahaa oloa johonkin.
Minun on aina ollut vaikea puhua tunteistani ja ajatuksistani muille, mutta ystävälleni pystyin olemaan täysin avoin. Hän tiesi virheeni ja epäkohtani, mutta kaikesta huolimatta hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Hänen kanssaan pystyin olemaan 100-prosenttisesti oma itseni. Hänen seurassaan sain vain olla, eikä minun tarvinnut esittää hänelle mitään. Hän auttoi minua kun minulla oli vaikeaa, piristi minua silloin kun olin maassa ja minä tein saman hänelle. Tavatessamme olimme molemmat sinkkuja, joten olimme toinen toisellemme se elämän tärkein ihminen.
Ystäväni alkoi kuitenkin seurustella puolisen vuotta sitten. Aluksi tämä ei vaikuttanut meidän suhteeseemme juuri mitenkään, vaikka yhdessä viettämämme aika toki vähentyi huomattavasti. Pikkuhiljaa ystäväni alkoi myös sulkeutua, eikä hän puhunut enää niin avoimesti asioistaan kuin aikaisemmin. Puheenaiheemme alkoivat myös arkipäiväistyä, emmekä enää puhuneet toisillemme muuta kuin niitä näitä, vaikka ennen olimme pystyneet keskustelemaan kaikesta. Hän vaikutti myös selvästi pitkästyneeltä seurassani ja lopetti tapaamisemme mahdollisimman lyhyeen.
Yritin moneen otteeseen ottaa ystäväni kanssa puheeksi muuttuneen suhteemme, mutta hän kuittasi kaiken vain ilmoittamalla, että hän haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa seurustelukumppaninsa kanssa, joten hänellä ei ole enää niin paljon aikaa minulle. Ymmärsin tämän, koska tietenkin tuoreessa parisuhteessa oleva ihminen haluaa viettää mahdollisimman paljon aikaa murunsa kanssa ja vanhat ystävät jäävät väkisinkin vähemmälle huomiolle. Ajattelin kuitenkin, että suhteen alkuhuuman laannuttua ystävälläni on taas aikaa minullekin.
Tilanne eteni kuitenkin nopeasti nykyiseen pisteeseen, jossa en enää tapaa ystävääni juuri lainkaan. Välillä saatamme nähdä pikaisesti tai vaihtaa muutaman facebook-viestin, mutta emme enää oikeasti vietä aikaa keskenämme. Ystäväni ei myöskään halua enää kuulla asioistani. Silloin harvoin kun näemme, hän ei koskaan kysy kuulumisiani ja jos satun niistä oma-aloitteisesti kertomaan, hän keskeyttää minut ja alkaa puhua jostain yhdentekevästä asiasta. Sain myös yhteisten tuttaviemme kautta tietää, että ystäväni on kertonut seurustelukumppanilleen minusta sellaisia henkilökohtaisia asioita, jotka olen tarkoittanut vain ja ainoastaan hänen tietoonsa. Sen vielä kestäisin, että hän ei enää halua olla tekemisissä kanssani, mutta luottamukseni pettäminen tällä tavalla tuntuu äärimmäisen pahalta.
Olen muutenkin aika hukassa, koska minulla ei juuri ole muita läheisiä ihmisiä. Ennen vietin suurimman osan vapaa-ajastani ystäväni kanssa, mutta nykyään istun lähinnä yksin kotona. Lisäksi olen todella maassa, koska minulla ei ole ketään muuta, kenelle voisin puhua asioistani. Välillä olen esimerkiksi käynyt ulkona tuttavieni kanssa, mutta mikään ei muuta sitä asiaa, että kaipaan ystävääni valtavasti. Totuin ehkä liikaakin siihen, että minulla oli joku, joka kuunteli ja ymmärsi. Oli helpottavaa tietää, että oli joku, jonka kanssa sain viettää aikaa omana itsenäni. Minulla on ikävä hänen nauruaan ja hänen höpsöjä juttujaan. Muistelen ihania yhteisiä hetkiämme enkä kestä ajatusta siitä, etten enää saa olla hänen kanssaan.
Tuntuu, että avioerostakin pääsisi helpommin yli kuin ystävän menettämisestä, mielestäni ystävää ei vain voi jättää samalla tavalla kuin vaikka puolisoa. Toki lapsuudessa ja teini-iässä oli normaalia, että ystäviä tuli ja meni, mutta kuvittelin, että aikuisena ystävät myös pysyvät elämässä. En tiedä, miten pääsisin yli siitä, että olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen. Toisaalta olen onnellinen ystäväni puolesta ja iloinen siitä, että hänellä on ihana parisuhde. Toisaalta tunnen oloni petetyksi, jätetyksi ja satutetuksi, enkä tiedä, miten voin koskaan tottua ajatukseen, että ystäväni ei ole enää osa elämääni.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. Piti saada purkaa tätä pahaa oloa johonkin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hieno ja samalla surullinen kirjoitus. Kuin omasta elämästäni myös.
Meitä muita on varmasti paljonkin, mutta paljompa se kuitenkaan lohduttaa omassa elämässä. Jaksamista sulle vaan!
Metallican sanoin
So be it, threaten no more
To secure peace is to prepare for war
So be it, settle the score
Paskamainen temppu tältä 'ystävältä'.
Kirjoitat koskettavasti kokemuksestasi. Kerrot, että kaipaat ystävää kovasti, mutta samalla tunnet itsesi satutetuksi. Yksi keino päästä yli asiasta on huomata, että oikeastaan sinun tulisi olla vihainen, kun luottamuksesi on petetty. Samalla se auttaisi ymmärtämään, että tuo ihminen ei kuitenkaan ollut ihan oikea ystäväsi, koska näin kävi.
Muihin ihmisiin tutustuminen ja ihmisten ilmoilla liikkuminen on parasta lääkettä tällaisissa asioissa. Itselleni kävi myös elinikäisen lapsuusystäväni kanssa niin, että hän petti luottamukseni. Kirjoituksestasi tuli mieleen, miten yritin häntä ymmärtää, vaikka hänen käytöksensä kertoi ihan toisenlaista viestiä. Hän kai halusi käyttäytyä niin, koska halusi syystä tai toisesta minua loukata. En halunnut uskoa sitä ja katsoa totuutta silmiin.
Olin vähän aikaa orpona, mutta nyt viiden vuoden kuluttua minulla on yksi hyvä uusi ystävä ja joukko uusia tuttavia, joiden kanssa suhde on paljon tasapainoisemmalla pohjalla kuin se jälkikäteen katsoen koskaan oli ystäväni kanssa. Ajan myötä sinäkin tulet näkemään ystäväsi toisella tavalla kuin nyt, niin uskon.
Jos olet hiljaisempi ja ujompi ihminen, niin yritä kouluttaa itseäsi puhumaan ihmisille, välillä vieraillekin. Ystävyyden rakentaminen onnistuu parhaiten, kun itse on aloitteellinen ensin hyvänpäiväntuttavuudessa ja sitten tuttavuudessa. Myös vanhoja tuttavuuksia kannattaa miettiä, löytyykö heistä ystäviä tai verkostoja eteenpäin.