Kun pyrimme onnistumaan teoissamme me voimme joko kokea onnistumisen tai epäonnistumisen tunteen. Epäonnistuminen on tietysti paha asia, sitä emme halua tapahtuvan. Onnistumiseen me pyrimme ja se on meille hyvä asia. Jatkuva epäonnistuminen tietysti herkistää harkintakykyämme, miten saisimme onnistumisen kokemuksia jatkuvien epäonnistumisien sijaan? Kun taas jatkuvat onnistumiset luovat meille turvallisuuden tunnetta.
Suhtautuminen epäonnistumisiin on vaikeata, koska tilanne on meille ehdottomasti epätoivottava asianlaita. Epäonnistumiselle pitää löytää syy, jos löydämme syyn, joka aiheutti epäonnistumisen, niin sitten voimme pyrkiä välttämään näitä vaikuttavia syitä ja siten välttää ainakin tällaiset epäonnistumiset. Jos kaikista korjausyrityksistä huolimatta epäonnistumme, niin silloin mitä luultavimmin halumme edes yrittää toteuttaa pyrkimyksiämme vähenee. Yrityksemme eivät tuota tulosta ja silloin katsomme, että kannattaako tuota nyt yrittää, jos sitä kuitenkin, kokemuksen perusteella, tulee epäonnistumaan? Tällainen luonne, joka on joutunut jatkuvien epäonnistumisien uhriksi, voi etsiä selviytymiskeinoja. Niitä ei siis ole monia ja ne tietysti ovat sellaisia keinoja, jotka eivät ole mitenkään laadullisesti yleviä, vaan ne valitaan pakosta, koska ei ole muita keinoja. Toinen tapa selvitä on luovuttaa, siis antaa epäonnistumisien kuljettaa ja olla täysin välinpitämätön niistä. Kolmas tapa olisi tietysti itsetuho, tuhota itsensä, koska edellytykset elämään ovat liian huonot.
Jatkuva onnistuminen on siis sellainen tila, jossa ei oikeastaan edes huomioida epäonnistumisen mahdollisuutta. Silloin kun kaikki pyrkimykset ja halut ovat tyydytettyjä, ne eivät lähde etsimään toisia vaihtoehtoisia keinoja selviytymiseen. Silloin elämä etenee sen fysiologisten urienmukaisesti. Voidaanpa ehkäpä sanoa, että silloin myös pienet epäonnistumiset voidaan kohdata ilman sen suurempia kärsimyksiä, koska lopputuloksena on kuitenkin kokonaisvaltainen onnistumisen tunne. Silloin ei ole halua muutokseen, miksi asioiden pitäisi muuttua, jos asiat jo ovat hyvin? Tyypillinen onnistuja haluaa säilyttää vallitsevan tilan ikuisesti.
Viha syntyy varmaankin juuri epäonnistumisien kautta, kun taas rakkaus onnistumisien kautta. Kun me huomaamme että joku toinen ihminen on vaikuttava syy meidän kärsimykseemme, eli epäonneemme, niin silloin voimme alkaa vihata tätä henkilöä, jonka uskomme olevan syyllinen epäonnistumiseemme. Vihan tunteen me tietysti voimme purkaa monella eri tavalla, tässäkin säännöt sanelee tietysti epäonnistujan epätoivo, keinoja ei kaihdeta. Nimittäin jatkuva epäonnistuja kun ei odotakaan elämältä mitään muuta kuin pahaa, niin tällainen voi tietysti helposti tehdä muillekin pahaa, tietysti omien edellytyksiensä mukaisesti. Epäonnistujillahan ei juuri keinoja ole, joten he löytävät kuitenkin ne keinot, joihin heillä on edellytyksiä, siis ne kaikista alhaisimmat keinot. Ja heillähän aikaa riittää, koska heidän koko elämänsä pyrkii kaikella voimallansa parantamaan omaa tilaansa, onnistumaan pyrkimyksissänsä. Täytyy muistaa, että jos joku joutuu vahvemman sortamaksi, niin silloinhan tämä heikompi ei voi kostaa tälle vahvemmalle tämän vahvemman vallan alueella, vaan tämän alemman pitää löytää jokin Akilleen kantapää, johon tämä voi sitten salakavalasti iskeä. Tällainen kosto tuottaa tietysti mielihyvää ja itse asiassa sen halutun onnistumisen tunteen. Kun toiselle saadaan kostettua oma kärsimys, niin sitten itse asiassa onnistutaan ja saadaan siitä mielihyvää itsellemme. Tietysti tällainen salakavala kosto voi vaatia kaikenlaista mielistelyä, salaamista, vehkeilyä ja kaikkea mitä onnistuja ei koskaan valitsisi keinoiksensa, koska ne yksinkertaisesti näyttävät onnistujasta niin kauheilta; tarpeettomilta. Kenties kaikki uudistajat ja muutoksentekijät ovatkin kaikista vihaisimpia ja kaunaisimpia, sen takia, että he eivät ole onnistuneet elämässänsä tarpeeksi? Ehkä muutosta halutaan ainoastaan siksi, että nykyinen tilanne ei tuota tarpeeksi onnistumisia?
Rakkaus on jotain sellaista, jossa kahden osapuolen välillä vallitsee onnistumisen tunne. Kumpikin on saavuttanut sen minkä haluaa ja luonnolliset vietit saavat täyden täyttymyksensä. Silloin kun asiat onnistuvat, niin näistä onnistumisista ei ole tapana esitellä kysymyksiä. Kysymyksiä esitetään yleensä vain epäonnistumisista. Kysymyksiä esittävät usein ne, jotka ovat epäonnistuneita ja etsivät keinoja onnistumiseen tulevissa pyrkimyksissänsä. Kun keinoja ei ole, niin niitä pitää löytää, ilman rakkautta päädymme helposti vihaan, koska haluamme niin kovasti rakkautta. Ristiriidat näyttäisivät syntyvän siis rakkauden puutteesta ja kostonhimosta onnistujia kohtaan.
Pahaa me yleensä teemme niille, jotka ovat kärsimyksiemme aiheuttajia ja hyvää taas niille, jotka ovat tuottaneet meille onnistumisia. Voimme myös syyttää itseämme epäonnistumisistamme, jolloin ajattelemme, että meidän oma harkintakykymme olisi voinut olla parempaa ja siksi meidän pitää rangaista itseämme, jotta toimisimme seuraavalla kerralla paremmin, siis että seuraavalla kerralla saisimme onnistumisen tunteen epäonnistumisen sijaan. Pyrimme siis hyvään, joka tarkoittaa meille onnistumista pyrkimyksissämme ja välttämään pahaa, joka tarkoittaa meille epäonnistumista pyrkimyksissämme. Mikä sitten määrittää keinojen laadun? Onko jotain moraalia olemassa, jos me aina vain haluamme onnistua ja valitsemme keinot pakosta ja jopa luomme uusia keinoja, kun vanhat vain katkeroittavat meidät? Miten minä voisin väittää että minun valitsemani (vai onko mitään valintaa edes olemassa?) keinot muka olisivat laadullisesti muiden valitsemia parempia, jos valitsen ne kuitenkin vain tehdäkseni hyvää, siis tuottaakseni itselleni onnistumisen tunteita?
Jos ajatellaan että vietit vievät meitä luonnostaan eteenpäin, niin mitä sitten järki tekee? Järki näyttäisi usein olevan sellainen asia, jolla korjataan viettien tuottamia tunteita, nimenomaan epäonnistumisen tunteita käännetään onnistumisiksi. Kun viettien tuottama yhteiskunnallinen rakkauden ja vihan tasapainoa järkytetään järjellä, siis täysin uudella keinolla onnistumiseen, niin mitä silloin oikein tapahtuu? Jos järki on uusi ase onnistumiseen, niin onko se moraalisesti oikein, että vääristetään vietit, vain oman onnistumisen tarpeen takia? Eikö sellaisen epäonnistujan teko järkytä koko yhteiskunnassa vallitsevaa epäonnistumisien ja onnistumisien tasapainoa? Voiko joku todella manipuloida tätä tasapainoa, väittäen vielä että toimii silloin oikein?
Kun joku väittää tekevänsä vain hyviä tekoja, niin silloin tämä henkilö mitä luultavimmin valehtelee. Jos kuitenkin tarkoituksena on tuottaa vain itsellensä onnistumisia eli hyvää ja kaikki mitä muille tästä seuraa on pahaa, niin miten sitten muka tämä vain hyvän tekeminen onnistuu, kun kuitenkin joku toinen joutuu välttämättä kokemaan pahaa, eli epäonnistumisia, silloin kun tämän hyväntekijän tahto toteutuu? Vain se tapa, jolla onnistumisia itsellemme yleisesti ottaen tuotetaan, muuttuu. Ei siis se, etteikö aina olisi niitä epäonnistujia, epäonnistujien profiili vain muuttuu. ”Hyvän tekeminen” on siis yksi keino, joka valitaan sen takia, että muita keinoja ei ole olemassa. Miksi tämä ”valtaa keinolla millä hyvänsä” sitten olisi laadullisesti jotenkin oikeampaa kuin se valta minkä se kumoaa? Eikö juuri ”keinoja kaihtamatta” -asenne ole yksi paheista?
Kaikenlainen muuttaminen ja parantaminen ovat sellaisia asioita joihin kannattaa suhtautua varauksella. Jos joku haluaa uudistaa asioita, niin ehkä tämä uudistus tähtää epäonnistujan onnistumiseen keinolla millä hyvänsä? Tietysti maailmassa tapahtuu muutosta ja onnistuminenkin on aina mukana muutoksessa, mutta ajattelin kuitenkin lähinnä muutosta arvoissa. Jos arvosuhteissa tapahtuvia muutoksia tarkkaillaan, niin juuri nämä muutokset ovat sellaisia, jotka vaikuttavat tietysti etujen jakautumiseen noin yleisesti ottaen. En toisaalta voi sano, että vietit kertovat totuuden, sehän olisi jo itsessään valhe. Ei totuttaa tarvitse lausua. Kenties kannattaisi olla epäilevä sellaisten onnistumisen suhteen, jotka syntyvät liian vaativan älyllisen toiminnan seurauksena. Haluammeko todella että onnistumiseen vaaditaan niin paljon älyllisyyttä? Eikö onnistumisen pitäisi olla helppoa? Turha epäonnistumisten aiheuttamien kaunojen hautaaminen myöhemmin realisoitavaksi kostoksi ei ole ehkä kovinkaan mielekäs tapa elää muiden kanssa. Kenties raaka, väkivaltainen ja nopea kostoa kosto voi olla terveempi ratkaisu kun tuntea kaunaa salaisesti ja salakavalasti pitkiä aikoja ja realisoida kosto hitaasti ja salaisesti? Liika älyllisyys vuorovaikutuksessa tekee vuorovaikutuksesta liian hidasta siinä mielessä, että hidas kosto kyllä tehoaa paremmin kuin nopea, koska hitaita kostoja harjoittavat ne, jotka eivät nopeisiin kostoihin kykene. Sitenpä he valitsevat tuskallisen ja hitaan menetelmän, koston, jonka seurauksena ei ole muuta kuin kostajan saama onnistumisen tuottama mielihyvä. Mutta miksi hidas kosto olisi muka parempi kuin nopea? Nopeassa kostossahan voi olla voittajia, nimittäin kostaja voi voittaa itsellensä sen vallan, jonka hän murhatulta perii.
Älyllisyys siis tuo valtataisteluun sellaisen aseen, joka kehittyy jatkuvasti, kun taas raaka väkivalta elää aina vain omien lakiensa mukaisesti. Kukaan ei voi ylittää väkivallan keinoja, niin kauan kuin siihen ei liity liikaa älyllisyyttä. Väkivallan hallitessa valtapeliä vallassa ovat ne, jotka kykenevät sitä omien fysiologisten puitteidensa mukaan ottamaan. Ne jotka uskaltavat asettua kuolemanvaaraan, ne jotka eivät pelkää tuhoansa, vaan voivat nauttia vallastansa ja onnistumisestansa, toimivat sellaisen kiertokulun alaisena, jossa ei juurikaan tunneta sanaa muutos. Muutosta ei ole, koska valtaa voi saada vain väkivalloin. Järjellisyys taas kääntää kaiken päälaelleen, koska silloin kuka tahansa voi iskeä syllogismin puukolla varjoista sitä, joka kehtaa asettua argumenttien taistelutantereelle. Säännöt muuttuvat luonteeltansa, nimittäin kaikki sellaiset keinot, jotka valitaan epäonnistumisien tuottaman epätoivon takia, pääsevät valtaan.
Machiavellin Ruhtinaassa kuvailema Ruhtinaiden välinen taistohan toteutuu väkivalloin. Ruhtinas uhmaa kuolemaa, mutta kuitenkin tiettyjä sääntöjä vallitsee, nimittäin sellaisia sääntöjä, jotka mahdollistavat onnistumisen. Nämä onnistumisen säännöt toteutuvat väkivallan avulla. Väkivaltaa pitää ainakin joskus käyttää, jos haluaa onnistua. Väkivalta on osa valtapeliä ja siten jokainen Ruhtinas ottaa vakavasti valtansa, koska silloinhan on kyse omasta hengestä. Mitenkä sitten tällainen varjoista puukottava Sokrates kohtaa vaarat ja vastuut? Ei tietenkään mitenkään, nämä ihmistyypit nimittäin väittävät olevansa aina oikeassa ja eivät koskaan ota vastuuta vääristä teoistansa. Kun taas epäonnistunut Ruhtinas menettää päänsä ja siten maksaa vääristä teoistansa. Aina löytyy joku lieventävä asianhaara, jolla ovela ironikko livahtaa vastuustansa pois, loppuen lopuksi tämän ihmistyypin edustajat eivät kanna koskaan vastuuta, vaan aina vain välttävät sitä ja hakevat vain onnistumisia muiden kustannuksella. Kun taas tyhmempää ihmistyyppiä edustavat Ruhtinaat eivät edes puutteellisten kykyjensä takia kykene niin älylliseen toimintaan tai pitkäveteiseen kostoon, koska he elävät hetkessä ja reagoivat välittömästi, eivätkä pidättele ja salaile omia tekojansa ikuisuuksia. Kuitenkaan tämä ei tarkoita etteivätkö Ruhtinaat osaisi hoitaa herran tehtäväänsä, hehän katsovat maailmaa luonnostaan ruhtinaskuntansa näkökulmasta ja toimivat sen parhaaksi, joka on tietysti myös Ruhtinaan paras. Kun taas ilveilijät ja pellet katsovat aina ikuisuuksiin, parempiin takamaailmoihin ja esittelevät naurettavia kieroja argumenttejansa ja syllogismejansa vain omasta pettymyksien tuottaman kaunansa takia. Kun rajallinen esitetään rajattomana, ei tietenkään kyseessä ole maailman parannus, vaan nimenomaan orjakapina. Epäonnistuja haluaa vihdoinkin kokea onnistumisen tunteen, vaikka sitten muiden onnistumisten kustannuksella.

Vastaukset 3
Vanhimmat
ja selventää, mitä tuolla viestilläsi haluat viestittää. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kirjoituksesi viittaa voimakkaasti arvoihin, mikä on luonnollista, koska yleensä onnistumista pidetään epäonnistumista parempana asiana. Toisaalta meillä on taipumus arvioida toisia heidän onnistumisiensa tai epäonnistumistensa mukaan, eli siis heidän saavutustensa perusteella, kun taas itseämme arvioimme usein pelkästään hyvien aikomustemme perusteella. Jos sitten aikomuksemme epäonnistuvat, seuraa tietenkin turhautumista ja erilaisten syiden attripuloimista, mikä puolestaan saattaa johtaa mainitsemiisi kielteisiin seikkoihin. Toisaalta, eikö tässäkin tapauksessa ole silloin kyse inhimillisistä perustunteista? Peruskysymys lieneekin silloin, miten paljon ja miten meidän tulisi näitä perustunteita suojelutarkoituksessa rajoittaa tai kahlita ilman, että se johtaa tunteiden köyhtymiseen? Lisäksi olisi kai syytä huomata, että niin vihan kuin rakkauden tunteetkin ovat suuria energian lähteitä.
Käytit aika reippaalla kädellä lopputulosta todistamaan itseään. Eli todistit tunteiden kokemisen epäonnistumisen ja onnistumisen kautta käyttämällä päättelyketjussasi, vieläpä melko useasti, olettamusta että tunteet koetaan onnistumisen ja epäonnistumisen kautta. Sinänsä ihan mukavaa, mutta tieteellinen näyttö uupuu.
Ei siinä minusta mitään kehää muodostu, jos lopputuloksena ei ole tarkoitus todistaa sitä, että tunteet koetaan onnistumisien ja epäonnistumisien kautta. Ehkäpä juuri todistettavana oli mm. se, että halu muuttaa olemassa olevia asioita voi olla suurempi silloin kun nykyinen järjestelmä ei tuota tarpeeksi onnistumisen tunteita, kun taas ne, jotka saavat nykyisestä tilasta tarpeeksi onnistumisen tunteita, niin eivät nimenomaan halua muutosta nykyiseen järjestelmään. Tyypillinen maailmanparantaja tietysti haluaa muuttaa maailmaa, mutta voimmekin pohtia, että miksi hän haluaa parantaa maailmaa? Ehkä asiat ovat hänen omalta kannaltaan huonosti ja siksi asioita pitää ”parantaa”. Onko siis motiivi ”minä haluan muuttaa järjestelmää, koska se on epäoikeudenmukainen minua kohtaan” jotenkin parempi kuin ”minä en halua muuttaa olemassa olevaa järjestelmää, koska se on oikeudenmukainen juuri minua kohtaan”? Sillä joka tapauksessa joku kärsii, valittiin sitten mikä tahansa vaihtoehto.