Kiitos jo etukäteen niille, jotka jaksavat lukea vuodatukseni ja vielä suurempi kiitos niille jotka viitsivät vastata!
Reilu vuosi ollaan oltu yhessä mieheni kanssa. Nyt muutama kuukausi asuttu yhdessä (mies siis majailee luonani), ja kaikki on mennyt siitä asti ihan päin helvettiä. Ensimmäiset kuukaudet olivat ihania ja mulla oli tosi paljon haaveita meidän suhteen. Salaa haaveilin tulevaisuudessa naimisiin menosta ja vaikka en erityisen lapsirakas ihminen olekaan, pientä vauvakuumettakin podin.
Itse olen vielä opiskelija, ja mies käy töissä. Raha-asiat ovat aivan eritasolla ja se rassaa meitä molempia. Minulla on tosi paha sosiaalistentilanteiden pelko ja kärsin pahoista paniikkikohtauksista, joiden takia en voi mihin tahansa työpaikkaan mennä (jonka takia olen edelleen ilman kesätyötä). Mies ei ymmärrä kohtauksiani ja väittää niiden olevan ainoastaan tekosyitä. Hän haukkuu minua laiskaksi ja tappelemme jatkuvasti.
Kun tapasimme, minulla oli tosi huono itsetunto ja suhteemme ansiosta se nousi hurjasti. Mutta nykyinen tilanne on painanut itsetuntoni ehkä alimmilleen missä se on koskaan ollut. Melkein joka ilta, kun mies ei ole luonani, itken itseni uneen ja välillä silloinkin kun mies nukkuu vieressä. Hän ei vain huomaa sitä. Tilanne ahdistaa ja olen aivan eksyksissä.
Rakastan miestäni kovasti ja ero kuulostaa jo pelkästään ajatuksena aivan hirveältä. Tätäkin kirjoitan itku silmässä, kun ajattelen häntä jonkun toisen naisen kanssa. Olemme puhuneet erosta pariinkin kertaan ja molemmat itkemme pelkästä ajatuksesta. Pyydän aina että yritetään vielä ja mies sanoo ettei jaksa oikein enää uskoa meihin. Silti hänkin sanoo rakastavansa, eikä halua erota. Mutta ero kuitenkin kuulostaa hänen mielestään järkevimmältä ratkaisulta.
En tiedä miksi, mutta itse vielä haluan uskoa meihin ja että tämä tulee vielä toimimaan. Vaikka tämä aika epätoivoiselta vaikuttaakin.
Vaikka rakastan miestäni, esimerkiksi hänen halaamisensa tai suutelemisensa ei tunnu enää oikein miltään. Seksiä meillä on kerran, pari viikossa. Joskus harvemmin. Kaipaan sitä, että saan perhosia vatsaani jo pelkästään kun ajattelen miestäni. Ja sitä, että ikävöin häntä vaikka olisimme tavanneet vartti sitten.
Nykyään jos (autottomana henkilönä) pyydän jotain mieheltäni, että voidaanko käydä jossain paikassa missä minä haluan (vaikka vähän kauempana kaupassa), mun täytyy antaa helvetin hyvät perustelut miksi ja mitä aion sieltä ostaa/saako sitä samaa ostettua jostain vähän lähempää yms. Muutenkaan mies ei koskaan vaivaudu tekemään mitään minun eteeni, vaikka ennen teki pieniä yllätyksiä vähän väliä. Mulla on tosi turhautunut ja loukattu olo, pelkään ettei mieheni enää rakasta minua. Jos kysyn asiasta, mies vain sanoo että kyllä rakastaa, mutta mikään ei puhu niiden sanojen puolesta. Kaipaan yhteistä aikaa, mutta miestä ei kiinnosta.
Itse en enää haaveile häistä, vaikka ne ovat olleet pikkutytöstä asti suurin haaveeni. Lapsia en voisi todellakaan kuvitella tähän elämään. En osaa suunnitella tai ajatella tulevaisuutta, varsinkaan yhteistä, kun olen jo niin uupunut tämän hetkiseen elämään.
Olen myös hyvin epävarma miehen tunteista jo siitäkin syystä, ettei hän ole yhtään mustasukkainen. Minulla on aina ollut paljon vientiä ja se ei ole vähentynyt paljoakaan siitä vaikka aloin seurustelemaan. Jos lähden baariin ystävieni kanssa ja mainitsen miesten iskuyrityksistä, hän vain hymähtää tai ei sano mitään. Olen kysynyt asiasta, että kiinnostaako häntä ollenkaan ja hän vain sanoo tietävänsä kokemuksesta, ettei mustasukkaisuus kannata.
Onko muilla ollut samanlaista tilannetta? Olen niin epätoivoinen, mitä tässä tilanteessa voi enää tehdä? Onko tätä suhdetta mahdollista pelastaa?
Reilu vuosi ollaan oltu yhessä mieheni kanssa. Nyt muutama kuukausi asuttu yhdessä (mies siis majailee luonani), ja kaikki on mennyt siitä asti ihan päin helvettiä. Ensimmäiset kuukaudet olivat ihania ja mulla oli tosi paljon haaveita meidän suhteen. Salaa haaveilin tulevaisuudessa naimisiin menosta ja vaikka en erityisen lapsirakas ihminen olekaan, pientä vauvakuumettakin podin.
Itse olen vielä opiskelija, ja mies käy töissä. Raha-asiat ovat aivan eritasolla ja se rassaa meitä molempia. Minulla on tosi paha sosiaalistentilanteiden pelko ja kärsin pahoista paniikkikohtauksista, joiden takia en voi mihin tahansa työpaikkaan mennä (jonka takia olen edelleen ilman kesätyötä). Mies ei ymmärrä kohtauksiani ja väittää niiden olevan ainoastaan tekosyitä. Hän haukkuu minua laiskaksi ja tappelemme jatkuvasti.
Kun tapasimme, minulla oli tosi huono itsetunto ja suhteemme ansiosta se nousi hurjasti. Mutta nykyinen tilanne on painanut itsetuntoni ehkä alimmilleen missä se on koskaan ollut. Melkein joka ilta, kun mies ei ole luonani, itken itseni uneen ja välillä silloinkin kun mies nukkuu vieressä. Hän ei vain huomaa sitä. Tilanne ahdistaa ja olen aivan eksyksissä.
Rakastan miestäni kovasti ja ero kuulostaa jo pelkästään ajatuksena aivan hirveältä. Tätäkin kirjoitan itku silmässä, kun ajattelen häntä jonkun toisen naisen kanssa. Olemme puhuneet erosta pariinkin kertaan ja molemmat itkemme pelkästä ajatuksesta. Pyydän aina että yritetään vielä ja mies sanoo ettei jaksa oikein enää uskoa meihin. Silti hänkin sanoo rakastavansa, eikä halua erota. Mutta ero kuitenkin kuulostaa hänen mielestään järkevimmältä ratkaisulta.
En tiedä miksi, mutta itse vielä haluan uskoa meihin ja että tämä tulee vielä toimimaan. Vaikka tämä aika epätoivoiselta vaikuttaakin.
Vaikka rakastan miestäni, esimerkiksi hänen halaamisensa tai suutelemisensa ei tunnu enää oikein miltään. Seksiä meillä on kerran, pari viikossa. Joskus harvemmin. Kaipaan sitä, että saan perhosia vatsaani jo pelkästään kun ajattelen miestäni. Ja sitä, että ikävöin häntä vaikka olisimme tavanneet vartti sitten.
Nykyään jos (autottomana henkilönä) pyydän jotain mieheltäni, että voidaanko käydä jossain paikassa missä minä haluan (vaikka vähän kauempana kaupassa), mun täytyy antaa helvetin hyvät perustelut miksi ja mitä aion sieltä ostaa/saako sitä samaa ostettua jostain vähän lähempää yms. Muutenkaan mies ei koskaan vaivaudu tekemään mitään minun eteeni, vaikka ennen teki pieniä yllätyksiä vähän väliä. Mulla on tosi turhautunut ja loukattu olo, pelkään ettei mieheni enää rakasta minua. Jos kysyn asiasta, mies vain sanoo että kyllä rakastaa, mutta mikään ei puhu niiden sanojen puolesta. Kaipaan yhteistä aikaa, mutta miestä ei kiinnosta.
Itse en enää haaveile häistä, vaikka ne ovat olleet pikkutytöstä asti suurin haaveeni. Lapsia en voisi todellakaan kuvitella tähän elämään. En osaa suunnitella tai ajatella tulevaisuutta, varsinkaan yhteistä, kun olen jo niin uupunut tämän hetkiseen elämään.
Olen myös hyvin epävarma miehen tunteista jo siitäkin syystä, ettei hän ole yhtään mustasukkainen. Minulla on aina ollut paljon vientiä ja se ei ole vähentynyt paljoakaan siitä vaikka aloin seurustelemaan. Jos lähden baariin ystävieni kanssa ja mainitsen miesten iskuyrityksistä, hän vain hymähtää tai ei sano mitään. Olen kysynyt asiasta, että kiinnostaako häntä ollenkaan ja hän vain sanoo tietävänsä kokemuksesta, ettei mustasukkaisuus kannata.
Onko muilla ollut samanlaista tilannetta? Olen niin epätoivoinen, mitä tässä tilanteessa voi enää tehdä? Onko tätä suhdetta mahdollista pelastaa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lue läheisriippuvaisuudest
Kiitos sinulle, erittäin asiallisesta vastauksestasi! :)
Tiedän kyllä mitä läheisriippuvainen tarkoittaa ja voin kyllä sanoa että ne tuntomerkit ei passaa mun kohdalle hirveän hyvin. Osaan myös olla yksin ja välillä tuntuukin jo siltä, että kumpa mies lähtisi pariksi päiväksi muualle. Vaikka sinä saitkin vuodatuksestani käsityksen, että olen läheisriippuvainen, luulempa että kehotuksesi on aiheeton.
Minäkin olisin kyllästynyt sinunlaiseen rahattomaan ruikuttavaan riippakiveen.
Se ettei tunne mustasukkaisuutta, on tervettä.
Mitä SINÄ teet miehen eteen?!
Suhteenne on käytännöllisesti katsoen päättynyt. Ei tuollainen ole rakkautta ollenkaan, vaan läheisriippuvuutta.
Hanki psykologista apua, lopeta baareissa luuhaaminen ja ala kehittämään itseäsi vaikka lukemalla itsetuntoa vahvistavia kirjoja. Iskuyritykset baarissa ovat näennäistä, pinnallista ja haihtuvaa itseluottamuksen nostatusta. Todellinen itseluottamus on syvempää laatua, sellaista, johon ulkoiset asiat eivät voi mitenkään vaikuttaa horjuttavasti eikä vahvistavasti.
Jos riitelee koko ajan niin ettre sovi yhteen. Olet varmaan ihastunut sen ulkonäköön koska jos luonteet sopis yhteenniin ette riitelisi niin paljon.
Kuulostaa minun mielestäni aika normaalilta "alkuhuuman jälkeinen arki"-vaiheelta :)
Todin ne riitelyt ei ehkä ole hyvä juttu,mutta ootko ajatellut vain hmm.. Normaalisoida tilannetta? Miehet(aika useat) eivät jaksa stressata parisuhdeasioista eivätkä näe niitä samalla lailla kuin naiset.
Anna herralle vähän aikaa ja koita olla vähemmän riippuvainen hänestä kuten esim tuo kauppa juttu niin seuraavalla kerralla sano vaikka että lähdet käymään siellä julkisilla että haluaako jäädä kotiin vai tuleeko mukaan..
Menipä heti sekavaksi tämä minun kirjoitukseni..
Yritä parin päivän ajan olla niin kuin suhteen alussa,älä pidä häntä itsestäänselvänä,anna aikaa ja ole vain itsesi kanssa.
Varmasti tuo että vietätte enemmän aikaa yhdessä eli asutte yhdessä vaatii mieheltäsikin hieman totuttelua!
Ja mitä tuohon mustaidukkaisuuteen tulee niin oma mieheni on sanonut niinkin ihanasti että ei halua olla mustis kosks siitä tulee paha mieli:)
Rauhoita tilannetta,mitään ei tarvitse päättä just nyt tällä sekunnilla ja olkaa vain. Äläkä turhaan mieti liikoja!
Jos on ero tullakseen niin sitten tulee,mutta älä stressaa vielä sitä mitä ei ole tai mikä EHKÄ tapahtuu.
Tsemppiä!
Kiitos sulle hirmusesti, tosta oli paljon apua :)
lue kirja hullu rakkaus, alku on tylsää mutta sitten siitä tulee tietoa ja ymmärrystä..
toinen mikä pisti silmään ei ymmärrä sun paniikkikohtauksia -- auts. tiedän että niitä on vaikea ymmärtää ja painostamalla sä et niistä eroon pääse, itse olen seurannut vierestä ihmistä joka sairastui. koita korjata tuo ensin, kyllä ihmisen joka sinusta välitää pitää jaksaa olla tukena.
Sul on huono itsetunto ja pelkäät jääväsi yksin loppuiäksi. Tosin niin pelkään minäkin tai tiedän että jään mutta otan rauhallisesti ja ajattelen että pas.ka mäihä kun synnyin rumaksi ällöttäväksi mieheksi jolle ei suoda rakkautta yhtään.