Kuinka suhtautua tulevaisuuteen, on yksi kysymys, joka joskus esitetään. Kysyjä pyrkii tuntemaan etukäteen jonkinlaisia tunteita omasta mahdollisesta tulevaisuudestaan. Tunteako pettymystä vai onnistumista, siitä mikä ei oikeastaan ole vielä edes tapahtunut? Optimisti ajattelee positiivisesti tulevasta silloin kun hän ajatuksissaan kohtaa mahdollisen tulevan, kun taas pessimisti kokee tulevan ikävänä ja epäonnistumisena. Optimismi ja pessimismi ovat tietysti sellaisia asenteita, joita voidaan pitää joko elämänasenteina tai sitten vain hetkittäisinä tilannearvioasenteina. Elämänasenteena nämä kaksi tapaa suhtautua tulevaan ovat tietysti sellaisia, että näiden asenteiden johdosta me teemme tietynlaisia päätöksiä. Otamme ikään kuin etukäteen kärsimyksiä kärsittäviksi, jotka sitten vaikuttavat toimintaamme jollain tavalla. Tai kuvittelemme asioiden menevän tulevaisuudessa hyvin ja tämä asenne vaikuttaa jollain tavalla toimintaamme. Tietysti on mahdollista, että optimismi ja pessimismi koetaan vain hetkellisinä arvioina, joka perustuu todennäköisyyksiin omista mahdollisuuksistamme. Jos tyypillinen pessimisti kokee tulevan melkein aina ikävänä ja tulevana epäonnena ja optimisti taas päinvastoin, niin mikä olisi sitten sellainen ajattelutapa, jossa ei lainkaan huomioitaisi tätä tulevaa, ei oletettaisi siitä mitään? (Tässä me voimme tarkastella vain ajatteluntapoja, koska on mahdotonta tarttua siihen todelliseen vaikuttavaan tekijään, eli tahtoon, joka siis luo tämän ajatusmuodon. Arviommehan me teemme vain sen näkyvän jäljen perusteella, sen johon voimme tarttua.) Jos suhtautuminen nykyiseen tilaamme voi olla joko positiivinen tai negatiivinen, niin eikö silloin periaatteessa suhtautuminen aina negatiivisesti olotilaansa ole käytännössä sama kuin pessimismi, siis negatiivinen asenne tulevaan? Onko olemassa neutraalia tilaa, jossa emme suhtaudu negatiivisesti tai positiivisesti omaan nykyiseen tilaamme? Vai onko neutraalitila kenties vain tyyntä ennen myrskyä? Tunteiden turtumista? Tai kenties kyvyttömyyttä reagoida impulsseihin? Negatiivisten ja positiivisten tunteiden tasapainoa, siis sellaista tilaa, jossa nämä ikään kuin eliminoivat toistensa vaikutuksen, tuottaen neutraalin tilan?
Millaista sitten on positiivinen tai negatiivinen suhtautuminen omaan tilaansa? Positiivinen käsitys syntyy kai siitä kun halumme ovat tyydytettyjä ja taas negatiivinen käsitys täysin päinvastaisesta tilasta. Sitten tämä suhtautumisemme omiin pyrkimyksiimme, noin apriorisesti elämänasenteena, on ennakkoasenne tai arvio siitä miten pyrkimyksemme tulee päättymään. Jos odotamme epäonnistumista, niin silloin harkintakykymme huomio tämän mahdollisen epäonnen ja tekee omat johtopäätökset siitä mitä ylipäätänsä kannattaa tehdä. Pelkkää epäonnea odottava tuskin alkaa pyrkimään mihinkään onnellisuuteen, vaan nimenomaan kenties pyrkii minimoimaan kaiken mahdollisen epäonnen, koska sehän on tavallaan onnea, kun on mahdollisimman vähän epäonnea. Optimisti taas pyrkii onneen, koska uskoo siinä aina onnistuvansa, siis pyrkii maksimoimana onnen ja minimoimaan epäonnen määrän. Tietenkin on täysin mahdollista, että joku tyydyttyy siitä, että fysiologiset halumme eivät tyydyty, siis nauttii omasta kärsimyksestään, mutta kenties se on juuri epäonnistumisien synnyttämä vastareaktio ja keino selviytyä, tuottaa onnea ikään kuin negaation negaatiolla. Matemaattisesti ilmaistuna, kahden miinuksen tulo on plussa.
Sitten on toinen asia. Kuinka tämä asenne voi säilyä, jos optimisti kokeekin koko ajan vain pettymyksiä ja taas pessimisti kokee vain onnistumisia? Silloinhan tavallaan ennakkoasenne osoittautuu aina vääräksi? Tällaiset asenteet kun nimenomaan toimivat ja säilyvät sen takia, että niillä on tapana tuottaa niitä tuloksia mitä alun perin haetaankin. Tästähän on todistuksena vaikka kristittyjen pessimistinen asenne, kärsimyksiä löytyy aina vain lisää, ne kun eivät koskaan tahdo loppua. Pessimismi onkin kuitenkin helpompi asenne säilyttää, koska onnistuminen on paljon epätodennäköisempää, jos sitä ei edes odota tai siihen ei edes pyri. Kun taas optimisti voi pettyä ja tulla pessimistiksi, jos ei ikinä onnistu pyrkimyksissään, kun se osoittautuu toimimattomaksi.
Kristitythän odottavat onnea vasta tuonpuoleisessa ja tämä elämä on heille vain koettelemus, jossa pyritään taistelemaan ensinnäkin itse omia henkisiä viettelemyksiä vastaan ja toiseksi ”taistelemaan” (= julistamaan ja levittämällä Jeesuksen ”ilosanomaa”) niitä pahoja ihmisiä vastaan, jotka eivät tunne Jumalan ”ilosanomaa”. Kaikki onni kuten vietit sen tuntevat on heille pahasta, ne kun valehtelevat. Onnea on Jumalan rakkaus, josta tietysti pitää maksaa kova hinta, elämä on vain kurjuutta ja kärsimystä, joka palkitaan viimeistään taivaassa. Nöyryys on kaikista tärkein asia, et saa olla mitään, koska muuten olet paha. Kristityt ovat pessimistejä tulevan suhteen, mutta toisaalta he ovat optimisteja sen suhteen, että heidän vihollisensa saavat maksaa joko taivaassa tai maanpäällä aiheuttamistaan kärsimyksistä. Tietysti kaikki tämä on piilotettu ”ilosanomaan”, eihän siitä voisi puhua suorasanaisesti, koska silloinhan koko ”ilosanoman” varsinainen tarkoitus ei toteutuisi; nimittäin pappisvalta. Tavallaan he ikään kuin kärsivät, koska tietävät, että heidän oma kärsimyksensä palkitaan. Kannattaa myös pohtia miksi itsemurha on kaikista ankarimmin kielletty teko kristittyjen parissa, jos kaikki voisivat vain luovuttaa ja lähteä taivaan onneen, niin silloinhan suuret joukot vain tappaisivat itsensä, koska haluaisivat sitä taivaan onnea. Koska papit kuitenkin ”tietävät”, että taivasta ei ole ja pappisvallan tarkoitus on hallita tätä maailmaa, niin siksi itsemurhasta pitää tehdä kaikista suurin rikos. Ja sehän paljastaisi taivaan olemattomuuden, jos se ei olisi kiellettyä. Tosin joskus uskonnot noin yleisesti ottaen käyttävät tätä itsemurhaa hyväksensä tämän puoleisen maailman hallitsemiseen, sillä joskus itsemurha on sallittua kun se tehdään itsemurhapommituksena uskonnon vihollisia kohtaan; tietysti itsemurhasta kärsimysten takia ei koskaan saa taivaan korkeinta palkkiota, koska silloin pappien valheet paljastuisivat. Tämä palkkio on tietysti se, että nämä viholliset saavat maksaa, tai ainakaan he eivät saa juuri sitä mitä haluavat. Kun itse ei saa jotain, niin kaikkein suurinta nautintoa ja onnea on tietynlaisille luonteille nähdä muidenkin epäonnistuvan. Kristityt ovat siis optimisteja, koska he tietävät saavansa tulevassa onnea, nimittäin suloisen koston!
Ongelmallista on myös tarttua tähän elämänasenteeseen. Mitä sillä nyt sitten oikein tarkoitetaan? Tässä voitaisiin sitten tuoda esille esimerkkejä, jotta ymmärtäisimme mitä käytännössä tarkoittaa elämänasenne. Työväenliikkeen yksi kuuluisimmista teeseistä kuuluu: ”proletaareilla ei … ole muuta menetettävänä kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma.” Tuossa on jonkinlainen sekoitus pessimismiä ja optimismia, tavallaan nykyinen tila on huono, mutta tulevaisuudessa on pientä toivoa ja onnea saavutettavissa. Elämänasenteena tuo on sellainen, että työläinen näkee maailman tietyllä tavalla (niin kauan kuin tuon asenteen omaa) ja sitä kautta järjestää toimintansa. Siis toimintaan liittyvä harkintakyky toimii tämän elämänasenteen antamien lakien mukaan. Elämänasenne on siis jokin uskonto, ideologia tai jokin muu ajatuksellinen konstruktio.
Nihilismi välimuotona. Nihilismi on kaiken kieltämistä. Saattaisi ehkä tuntua, että tässä on nyt kyse pessimistisestä asenteesta, mutta nihilismihän nimenomaan kieltää kaiken, siispä myös pessimismin. Suhtautuminen tulevaan on välinpitämätöntä, tulevasta ei olla kiinnostuneita. Siispä ajatuksellisia ennakkoasenteita ei omaksuta. Nykyisestäkään ei siis välitetä. Nihilisti kieltää kaiken ajatuksellisen muodon, mutta mitä sitten jää jäljelle? Kielteinen asenne ajatuksia kohtaan ei ole pessimismiä, mutta ei myöskään optimismia, mitä se sitten oikein on? On vaikea kuvitella ihmistä ilman jonkinlaisia ennakkoasenteita, kenties tässä yritetäänkin kieltää juuri se ajatuksellinen kokonaisasenteen muodostuminen, elämä tässä hetkessä ilman ajatusta? Kenties nihilismi onkin kielteisyyttä kaikkea ajattelua vastaan? Ajatukset kun vaikuttavat ennakkoasenteisiimme ja siten sitovat kokemuksemme yhteen ja tuottavat jonkinlaisen kokonaisvaltaisen kuvan maailmasta. Kenties nihilistinen asenne syntyy ennakkoluuloista ajattelua vastaan? Vastareaktiona viettien turruttamiselle?
Ajattelumme on jotain sellaista, jolla voimme vaikuttaa omaan suhtautumiseemme tulevaan. Siis itse voimme vaikuttaa itseemme. Tässähän on jossain määrin kummallinen kaiku, miten itse voisi vaikuttaa itseensä? Jos siis itse on vaikuttava syy ja seuraus, niin silloinhan ilmaistaan vain klassinen kehäpäätelmä. Missä määrin on terveellistä omaksua elämänasenteita, ideologioita, uskontoja tai oppeja? Sitähän me emme nimenomaan voi tietää, koska sehän on jo itsessään asenne! Ajattelu parantavana voimana, on kuin päämme sisällä kimpoisivat syyt ja seuraukset muodostaisivat aina vain monimutkaisempia ja vaikeampia loogisia konstruktioita, kuitenkin vain ilmaistakseen sen ennakkoasenteen jollain toisella korkeamman tason kielellä. Miksi vaivautua, jos monimutkaisuus ei ilmaise mitään mitä ei ole jo alemmalla tasolla ilmaistu?
Millaista sitten on positiivinen tai negatiivinen suhtautuminen omaan tilaansa? Positiivinen käsitys syntyy kai siitä kun halumme ovat tyydytettyjä ja taas negatiivinen käsitys täysin päinvastaisesta tilasta. Sitten tämä suhtautumisemme omiin pyrkimyksiimme, noin apriorisesti elämänasenteena, on ennakkoasenne tai arvio siitä miten pyrkimyksemme tulee päättymään. Jos odotamme epäonnistumista, niin silloin harkintakykymme huomio tämän mahdollisen epäonnen ja tekee omat johtopäätökset siitä mitä ylipäätänsä kannattaa tehdä. Pelkkää epäonnea odottava tuskin alkaa pyrkimään mihinkään onnellisuuteen, vaan nimenomaan kenties pyrkii minimoimaan kaiken mahdollisen epäonnen, koska sehän on tavallaan onnea, kun on mahdollisimman vähän epäonnea. Optimisti taas pyrkii onneen, koska uskoo siinä aina onnistuvansa, siis pyrkii maksimoimana onnen ja minimoimaan epäonnen määrän. Tietenkin on täysin mahdollista, että joku tyydyttyy siitä, että fysiologiset halumme eivät tyydyty, siis nauttii omasta kärsimyksestään, mutta kenties se on juuri epäonnistumisien synnyttämä vastareaktio ja keino selviytyä, tuottaa onnea ikään kuin negaation negaatiolla. Matemaattisesti ilmaistuna, kahden miinuksen tulo on plussa.
Sitten on toinen asia. Kuinka tämä asenne voi säilyä, jos optimisti kokeekin koko ajan vain pettymyksiä ja taas pessimisti kokee vain onnistumisia? Silloinhan tavallaan ennakkoasenne osoittautuu aina vääräksi? Tällaiset asenteet kun nimenomaan toimivat ja säilyvät sen takia, että niillä on tapana tuottaa niitä tuloksia mitä alun perin haetaankin. Tästähän on todistuksena vaikka kristittyjen pessimistinen asenne, kärsimyksiä löytyy aina vain lisää, ne kun eivät koskaan tahdo loppua. Pessimismi onkin kuitenkin helpompi asenne säilyttää, koska onnistuminen on paljon epätodennäköisempää, jos sitä ei edes odota tai siihen ei edes pyri. Kun taas optimisti voi pettyä ja tulla pessimistiksi, jos ei ikinä onnistu pyrkimyksissään, kun se osoittautuu toimimattomaksi.
Kristitythän odottavat onnea vasta tuonpuoleisessa ja tämä elämä on heille vain koettelemus, jossa pyritään taistelemaan ensinnäkin itse omia henkisiä viettelemyksiä vastaan ja toiseksi ”taistelemaan” (= julistamaan ja levittämällä Jeesuksen ”ilosanomaa”) niitä pahoja ihmisiä vastaan, jotka eivät tunne Jumalan ”ilosanomaa”. Kaikki onni kuten vietit sen tuntevat on heille pahasta, ne kun valehtelevat. Onnea on Jumalan rakkaus, josta tietysti pitää maksaa kova hinta, elämä on vain kurjuutta ja kärsimystä, joka palkitaan viimeistään taivaassa. Nöyryys on kaikista tärkein asia, et saa olla mitään, koska muuten olet paha. Kristityt ovat pessimistejä tulevan suhteen, mutta toisaalta he ovat optimisteja sen suhteen, että heidän vihollisensa saavat maksaa joko taivaassa tai maanpäällä aiheuttamistaan kärsimyksistä. Tietysti kaikki tämä on piilotettu ”ilosanomaan”, eihän siitä voisi puhua suorasanaisesti, koska silloinhan koko ”ilosanoman” varsinainen tarkoitus ei toteutuisi; nimittäin pappisvalta. Tavallaan he ikään kuin kärsivät, koska tietävät, että heidän oma kärsimyksensä palkitaan. Kannattaa myös pohtia miksi itsemurha on kaikista ankarimmin kielletty teko kristittyjen parissa, jos kaikki voisivat vain luovuttaa ja lähteä taivaan onneen, niin silloinhan suuret joukot vain tappaisivat itsensä, koska haluaisivat sitä taivaan onnea. Koska papit kuitenkin ”tietävät”, että taivasta ei ole ja pappisvallan tarkoitus on hallita tätä maailmaa, niin siksi itsemurhasta pitää tehdä kaikista suurin rikos. Ja sehän paljastaisi taivaan olemattomuuden, jos se ei olisi kiellettyä. Tosin joskus uskonnot noin yleisesti ottaen käyttävät tätä itsemurhaa hyväksensä tämän puoleisen maailman hallitsemiseen, sillä joskus itsemurha on sallittua kun se tehdään itsemurhapommituksena uskonnon vihollisia kohtaan; tietysti itsemurhasta kärsimysten takia ei koskaan saa taivaan korkeinta palkkiota, koska silloin pappien valheet paljastuisivat. Tämä palkkio on tietysti se, että nämä viholliset saavat maksaa, tai ainakaan he eivät saa juuri sitä mitä haluavat. Kun itse ei saa jotain, niin kaikkein suurinta nautintoa ja onnea on tietynlaisille luonteille nähdä muidenkin epäonnistuvan. Kristityt ovat siis optimisteja, koska he tietävät saavansa tulevassa onnea, nimittäin suloisen koston!
Ongelmallista on myös tarttua tähän elämänasenteeseen. Mitä sillä nyt sitten oikein tarkoitetaan? Tässä voitaisiin sitten tuoda esille esimerkkejä, jotta ymmärtäisimme mitä käytännössä tarkoittaa elämänasenne. Työväenliikkeen yksi kuuluisimmista teeseistä kuuluu: ”proletaareilla ei … ole muuta menetettävänä kuin kahleensa. Voitettavana heillä on koko maailma.” Tuossa on jonkinlainen sekoitus pessimismiä ja optimismia, tavallaan nykyinen tila on huono, mutta tulevaisuudessa on pientä toivoa ja onnea saavutettavissa. Elämänasenteena tuo on sellainen, että työläinen näkee maailman tietyllä tavalla (niin kauan kuin tuon asenteen omaa) ja sitä kautta järjestää toimintansa. Siis toimintaan liittyvä harkintakyky toimii tämän elämänasenteen antamien lakien mukaan. Elämänasenne on siis jokin uskonto, ideologia tai jokin muu ajatuksellinen konstruktio.
Nihilismi välimuotona. Nihilismi on kaiken kieltämistä. Saattaisi ehkä tuntua, että tässä on nyt kyse pessimistisestä asenteesta, mutta nihilismihän nimenomaan kieltää kaiken, siispä myös pessimismin. Suhtautuminen tulevaan on välinpitämätöntä, tulevasta ei olla kiinnostuneita. Siispä ajatuksellisia ennakkoasenteita ei omaksuta. Nykyisestäkään ei siis välitetä. Nihilisti kieltää kaiken ajatuksellisen muodon, mutta mitä sitten jää jäljelle? Kielteinen asenne ajatuksia kohtaan ei ole pessimismiä, mutta ei myöskään optimismia, mitä se sitten oikein on? On vaikea kuvitella ihmistä ilman jonkinlaisia ennakkoasenteita, kenties tässä yritetäänkin kieltää juuri se ajatuksellinen kokonaisasenteen muodostuminen, elämä tässä hetkessä ilman ajatusta? Kenties nihilismi onkin kielteisyyttä kaikkea ajattelua vastaan? Ajatukset kun vaikuttavat ennakkoasenteisiimme ja siten sitovat kokemuksemme yhteen ja tuottavat jonkinlaisen kokonaisvaltaisen kuvan maailmasta. Kenties nihilistinen asenne syntyy ennakkoluuloista ajattelua vastaan? Vastareaktiona viettien turruttamiselle?
Ajattelumme on jotain sellaista, jolla voimme vaikuttaa omaan suhtautumiseemme tulevaan. Siis itse voimme vaikuttaa itseemme. Tässähän on jossain määrin kummallinen kaiku, miten itse voisi vaikuttaa itseensä? Jos siis itse on vaikuttava syy ja seuraus, niin silloinhan ilmaistaan vain klassinen kehäpäätelmä. Missä määrin on terveellistä omaksua elämänasenteita, ideologioita, uskontoja tai oppeja? Sitähän me emme nimenomaan voi tietää, koska sehän on jo itsessään asenne! Ajattelu parantavana voimana, on kuin päämme sisällä kimpoisivat syyt ja seuraukset muodostaisivat aina vain monimutkaisempia ja vaikeampia loogisia konstruktioita, kuitenkin vain ilmaistakseen sen ennakkoasenteen jollain toisella korkeamman tason kielellä. Miksi vaivautua, jos monimutkaisuus ei ilmaise mitään mitä ei ole jo alemmalla tasolla ilmaistu?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ovatko optimismi ja pessimismi samanarvoisia, vaihtoehtoisia resursseja/asenteita/oppeja/ihanteita?
Vai olisiko kyseessä paralleeli sille mitä Wittgenstein nimittää "varmuudeksi"?
Optimismi on alkuperäinen tila, pessimismi sen negaatio. Pessimismi edellyttää optimismin olemassaolon.
Samaan tapaan Wittgenstein ajatteli varmuudesta. Kaiken on lähdettävä liikkeelle jostain. Epäily ei ole mahdollista ilman varmuutta. Epäilyn kohde ei voi esineistyä ilman lähtökohtaista totuutta.
On ensin puhuttava totta, vasta sen jälkeen voi valehdella. Näin toimijan näkökulmasta.
Voi ehkä kuvitella millaista olisi itse itsensä oikeuttava pessimismi. Se olisi kuin virhe joka olisi itsessään virhe, vaikka virhe on virhe vain tietyssä järjestelmässä.
Mielenkiintosia pohdiskeluja sinulla nykyään. Ne ovat kuin tasaista mattoa, jossa kasvaa jonkin kaktuksen piikkejä. Jokin kärsimys tai epätoivo, tai jokin siiliasenne, ehkä?