Olen ikääntyneen äidin ilkeilyyn ja jatkuvaan vähättelyyn ja moittimiseen lopun kyllästynyt, jo itsekin ikääntymässä oleva, nainen.
Mikä lapsuudessa alkoi, jatkuu nyt aikuisiässä. Mitään en tee oikein, näytän väärältä ja koko syntymäni oli suuri virhe, johon olen äitini mukaan itse syyllinen - siis syyllinen omaan syntymääni! Hän on valitellut, ettei antanut minua ajoissa adoptioon, koska olen jo kehdosta asti katsonut häntä pahalla silmällä...
Hullu äiti ei ole, vaan suurenmoinen manipulaattori, halutessaan viehättävä persoona, joka on sisarelleni tyystin eri ihminen kuin minulle ja tyttärelleni. Äidillä ei ole diagnoosia, mutta kaikki hänen pahat sanomisensa, syyttelynsä, oma viattomuutensa:"vitsiä ja värikästä kieltähän se kaikki vaan oli", ilkeilynsä, nimittelynsä jne. osuvat täysin yhteen narsismi -diagnoosin kanssa.
Jos äiti olisi vieras ihminen, en olisi hänen kanssaan missään tekemisissä. Hän syö kaiken elinvoimani ja tuntuu saavan siitä itse voimaa. Mutta oman äidin, joka on kaiken ikävän keskellä myös huolehtinut ja auttanut, hylkääminen tuntuu vaikealta. Tuntuu vaan, etten jaksa enää. Jopa soittaminen äidille on raskasta, tapaamisista puhumattakaan. Aina palkkana on paha mieli, soimaus jostain vanhasta asiasta, josta hänellä on aina ihan oma totuutensa. Sisko uskoo äitiä. Olen huono, kun en tee ja auta. Välit muualla asuvaan siskooni ovat kireällä. Tyttäreni ei pidä enää yhteyttä mummoonsa, ei jaksa tämän jatkuvaa haukkumista.
Oma äiti on kuitenkin äiti ja täysi hylkääminen tuntuu heitteillejätöltä. Koska velvollisuudentunteen voi vaientaa ja hylätä ilkeän vanhuksen, vaikka tämä olisi äiti?
Äitinä narsisti, onko vain jaksettava?
8
566
Vastaukset
- kultainen nuoruus
Raskas aihe, mutta kaipaat varmasti vastausta. Oma äitini on nyt jo kuollut, mutta kaipaan häntä yhtä paljon nyt, kun hänen eläessäänkin. Äiti oli niin hirveän arvaamaton, ettei koskaan tiennyt, mikä sana tai asia käynnisti hirvittävän, korviahuumaavan huutamisen, jota jatkui tunteja. Lähinnä hän huusi miehelleen, joka oli kai jonkinlainen masokisti. Kaikki muut ihmiset olivat tyhmiä, rumia ja sivistymättömiä. Jos joku olisi vaan arvannut, mitä äiti ihmissistä ajatteli. Se haukkuminen ja huuto vei kaikki voimat minusta.Minä ratkaisin asian niin, että vastasin puhelimeen vain silloin, kun jaksoin ja soitin silloin, kun siltä tuntui. Käytännössä se tarkoitti, että vastasin puhelimeen kerran ehkä viidestä-kuudesta soitosta. Välimme pysyivät. Sain kuulla äidin siskolta, että heille oli tapahtunut lapsena pahoja asioita. Ehkä äiti sen takia oli alkanut mieleltään vääristyä. Joskus tuntui siltä, että olin itse tulossa hulluksi, kun äidin mukaan valkoinen oli mustaa ja musta täysin valkeaa. Tiedän, että hän yritti oman parhaansa, mutta se vaan ei oikein onnistunut ilman myötätuntoa ja rakkautta. Ajattelin, ettei kädetöntäkään voi vaatia kirjoittamaan ja että hän tekee sillä ymmärryksellään parhaansa. Koska minut kasvatettiin piiskalla ja pelolla, oman äitini järjettömän logiikan mukaan, en olisi koskaan pystynyt käyttäytymään huonosti. Äiti hajoitti minut henkisesti lapsena niin monta kertaa, että lapsuuteni on täynnä mustia aukkoja. Olen kiitollinen äidilleni siitä, ettei hän hylännyt minua koskaan, vaikka tunsikin minua kohtaan enimmäkseen inhoa ja kateutta. "Jokainen äiti vihaa tytärtään" sanoi äiti. Itsekään en hylännyt äitiä, mutta tapasin häntä aikuisena sen mukaan, kuinka paljon itse jaksoin ja siedin. Käytännössä pari-kolme kertaa vuodessa ja kun hän sairastui, noin kerran puolessatoista kuukaudessa. Olin yrittänyt jo kaikki keinot, eikä mikään muukaan auttanut. Äiti pysyi samanlaisena kuolemaansa asti. Katumatta koskaan mitään tekoaan tai sanojaan. Nyt, kun äiti on kuollut, olen tyytyväinen siitä, etten katkaissut yhteyttä. Uskon, että katuisin kovasti, jos en olisi kestänyt häntä loppuun saakka. Nyt, kun hänen kuolemastaan on viisi vuotta, alan nähdä positiivisiakin asioita suhteessamme ja hänen persoonassaan. Niitäkin oli paljonkin. Vaikenta on ollut opetella toisenlaisia parisuhdemalleja, kuin ne jotka opin kotoa. Se on ollut elinikäinen haaste ja on edelleen. Mielestäni äiti selviytyi melko hyvin sosiaalisesti. Toisinaan hän jäi tietysti kiinni julmuudesta ja sydämettömyydestä, joten ei hänen elämänsä helppoa ollut. Se oli varmasti monimutkaista, kun kaikki piti näytellä. Elämä äidin kanssa oli loputon repivä draama, itsemurhauhkailuineen ja muine ahdistavine piirteineen, joilla hän pyöritti koko perhettä. Kukaan, edes hänen lähimmät ystävänsä eivät tienneet, millaista meillä oli kotona. Äidin kanssa eläminen oli miinakentällä kävelyä ja kehitti minulle pitkät sosiaaliset tuntosarvet ja miinanpurkajan luonteenlaadun. Nuoruus meni samanlaisen oman draaman merkeissä, kunnes tajusin itse oman narsismini ja päätin ehdottomasti muuttaa asenteitani ja näkökulmiani, vaikka kaikkia, jos tarve vaatii. Traumaattiset kokemukset ja järkytykset sisälläni olivat myrkkyä, enkä varmasti vieläkään ole päässyt niistä kaikista. Esimerkkinä mieleen tulee vaikkapa se, kun pyysin äitiä katsomaan kanssani hääpukuja ja hän ehdotti, että ostaisin Anttilasta yöpaidan ja ompelisin sen helmaan pitsin, tai kun pidin valmistujaiset hänen kotonaan, jolloin haukkui osan vieraistani, lopuksi varasti juhlani, pitäessään puheen, jolla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaan joka käsitteli hänen harrastustaan. Lopuksi hän jakoi lähteville vieraille toimittamaansa lehteä. Äitini piti itseään noitana ja kertoi minulle ihan pokkana tappavansa ihmisiä mielensä voimalla. Kaksi oli kuulemma kuollut jo ja kolmatta hän oli tappamassa. Kuulostaa varmasti ihan pähkähullulta, mutta äiti oli kotiseudullaan vaikutusvaltainen päättäjä ja mukana mm. vapaaehtoisessa mielenterveystyössä. Hänen paras ystävänsä oli psykologi. Nämä ovat vain muutamia esmerkkejä. Ehdotan, että mietit millainen sinun äitisi oma lapsuus oli ja mikä on tehnyt hänestä tuollaisen. Muista, ettei hän osaa toimia toisin eikä näe omaa käytöstään. Tietyllä tavalla hän on vammainen. Tunnevammainen. Säännöstele voimavarojasi, kuuntele ja kunnioita jaksamistasi. Mieti, millainen ihminen itse tahdot olla ja tee päätöksesi sen mukaan. Yritä olla lähtemättä mukaan hänen draamoihinsa ja suojele omia rajojasi. Tunnista itsessäsi äitisi käyttäytymismallit ja etsi uusia esimerkkejä terveistä ja toimivista vuorovaikutustavoista. Älä muutu marttyyriksi, äläkä uhriudu. Äitisi ei elä ikuisesti. Muokkaa suhdettasi häneen sellaiseksi, että hänen kuoltuaan sinulla ei ole mitään katumista. Pysy ihmisenä. Ymmärrä, mutta älä hyväksy. Keskity omaan elämääsi. Jaa kokemuksesi ja paranna itsesi. Voimia!
- Voiko äitinsä hylätä
Lämmin kiitos sinulle vastauksestasi "Kultainen nuoruus". Tunnistin monia asioita kertomuksessasi. Toivon, että kykenisin rakentamaan nopeasti ymmärrystä, sillä äitini on jo vanha ja omat voimani todella lopussa. Laillasi toivoisin kykeneväni ylläpitämään jonkinlaista yhteyttä, sillä välirikko vanhukseen tuntuisi pahalta. Äiti vaan tuntuu selkeästi kärjistyvän luonteeltaan koko ajan lisää, mikä vaikeuttaa tilannetta.
Olen etsinyt alan kirjallisuutta ymmärtääkseni äitiä ja rakentaakseni omaa jaksamistani. Se on kuitenkin kovin vaikeaa, sillä äiti osaa tulla ihon alle ja lyödä heikoinpaan kohtaan. Koskaan hän ei kuitenkaan tarkoita sanojensa mukaan pahaa, kaikki on ( ja on aina ollut) opiksi omalta äidiltä, "sillä kukapa muukaan asiasta sanoisi..."
Olen venyttänyt omaa pinnaani, jotten hermostuisi hänen ilkeilyistään ja joskus se toimii, kun lähden saamalla pikimmin pois tai suljen jollain tekosyyllä puhelimen. Toisinaan ei. Äidillä on tarve lisätä kierroksia, jos en hermostu ja ala puolustautua täysin valheellisia syytöksiä vastaan. Meillä kun haetaan joka keskustelussa syyllisiä johonkin...
Kun puolustaudun, äiti lisää kierroksia, jotta saisi minut suuttumaan. Jos ja kun se tapahtuu, hän tuntuu saaneen, mitä haki. Yllättäen täysin rauhallisena äiti haluaa lopettaa puhelun, koska ei jaksa tällaista riitaa...
Ikävintä on, ettei asioita voida koskaan keskustella pois pöydältä ja jatkaa hyvissä tunnelmissa. Se totuus, joka hänellä kuluneista kymmenistä vuosista on, on aivan eri kuin muun perheemme totuus.
Olen jo alkanut rajoittaa yhteydenpitoa. Siitäkin tosin saan huonon omantunnon. Puhun äidin kanssa mahdollisimman vähän, enkä enää suostu minnekään, jos hän ottaa alkoholia. Tilanne menee täysin käsistä. Olen sanonut, että minulle saa soittaa, jos apua tarvitaan. Äiti ei koskaan soita, mutta on silti marttyyri, kun "omat" eivät auta. Surullisinta on, että ne harvat kerrat, jolloin apu on kelvannut, olen hänen mielestään tahallani hoitanut hänen asioitaan hänen vahingokseen. Surullista.
Opettelen nyt omia voimia säästäviä rajoja. Vastauksesi antoi lisää rakentavaa näkökulmaa. On vaikeaa tietää, miten asioista ajattelen, kun äiti on edesmennyt. Hyviä asioita muistelen jo nyt ja kaipaan lapselleni mummoa, jonka kanssa olisi kiva tehdä yhdessä kaikkea. Sellaista hänellä ei ole koskaan ollut.
- kultainen nuoruus
Minun mielestäni olet juuri nyt ihan oikealla tiellä, mutta eihän se huono omatunto, uupumus ja pelko siitä, että taivas putoaa niskaan, jos toimit, kuten itseään kunnioittava aikuinen, ihan parissa viikossa katoa. Se on hidas prosessi. Uudet tapasi toimia, tuntea ja reagoida vaativat harjoittelua. Hyvä, että olet oivaltanut mistä on kysymys ja löytänyt tänne oikeaan paikkaan. Musta huumori auttaa ;) Olet tervehtymässä, kun alat vihdoin nähdä kaikessa siinä kammottavasta jotain huvittavaa, koska absurdiahan se oikeasti on. Täällä on paljon saman kokeneita, myötätuntoisia ihmisiä ja hyviä kirjoituksia.
"Toivon, että kykenisin rakentamaan nopeasti ymmärrystä, sillä äitini on jo vanha ja omat voimani todella lopussa."
Tuohon toiveeseen liittyen, voisin suositella aloittajalle luettavaksi tätä kirjaa...
http://www.nemokustannus.fi/kirjat/enko-koskaan-ole-tarpeeksi-hyva/
Kirja on hyvää luettavaa myös muillekkin, valottaa niin narsistisuutta kokonaisuudessaan kuin täällä harvemmin käsiteltyä naisen narsismia ja mitä siitä seuraa...
Jos ja kun ajatellaan, että se elämän ensimmäinen rakkaussuhde ja pettymykset siinä saattavat olla osana siinä millaisiksi ne aikuisuuden ihmissuhteet muodostuvat...- Voiko äitinsä hylätä
yhteenlaskutoimitus kirjoitti:
"Toivon, että kykenisin rakentamaan nopeasti ymmärrystä, sillä äitini on jo vanha ja omat voimani todella lopussa."
Tuohon toiveeseen liittyen, voisin suositella aloittajalle luettavaksi tätä kirjaa...
http://www.nemokustannus.fi/kirjat/enko-koskaan-ole-tarpeeksi-hyva/
Kirja on hyvää luettavaa myös muillekkin, valottaa niin narsistisuutta kokonaisuudessaan kuin täällä harvemmin käsiteltyä naisen narsismia ja mitä siitä seuraa...
Jos ja kun ajatellaan, että se elämän ensimmäinen rakkaussuhde ja pettymykset siinä saattavat olla osana siinä millaisiksi ne aikuisuuden ihmissuhteet muodostuvat...Kiitos vielä teille molemmille! Etsin suositellun kirjan käsiini. Tieto auttaa ymmärtämään ja antaa voimaa.
Hienoa olisi voida jakaa tämä jonkun äitini tuntevan kanssa, mutta valitettavasti edes siskoni ei usko, millainen äitimme voi olla minulle ja tyttärelleni. Täteihini, eli omiin siskoihinsa, äiti on tulehduttanut välit täysin. Yhteyksiä ei juuri ole. Minun siskoni on puolestaan äitimme lemmikki, tosin osansa äidin ilkeilyistä hänkin saanut, mutta vain pintaraapaisuna siitä, mitä me tyttäreni kanssa kohtaamme. Sisko ei usko, että äiti on sairas. Minun pitäisi ponnistella siskon mielestä enemmän rauhan saavuttamiseksi ja myötäillä äitiä, kuten hän itse tekee. Sellaista tilannetta ei taida kuitenkaan tulla, että äiti olisi tyytyväinen ja antaisi asioiden kalvamisen olla.
Lisäksi minulla on syyllisyyden tunne jatkuvana taakkana. Sen voi laukaista lehtijuttu hylätyistä vanhuksista tai vaikkapa laulu, josta tiedän äidin pitävän. Poden huonoa omaatuntoa, etten ole enemmän läsnä äidin elämässä. Mutta miten olisin? Yksi tapaaminen tai puhelinkeskustelu voi mennä hyvin, mutta seuraavalla kerralla saan jo silmät ja korvat täyteen. Äiti syö kaiken energian. Puhelun jälkeen en jaksa tehdä mitään.
Nytkin kun kerron äidistäni, omantunnon ääni kolkuttaa, ettei näistä saisi kertoa, eikä näin saisi sanoa. Näin en saisi ajatella äidistäni.
Lapsuuteeni liittyy peittelyn ja salailun ilmapiiri. Edes vanhempien ammattia (täysin kunnialliset keskiluokkaiset toimet) ei olisi saanut kaverille kertoa, saati mitään muita kotijuttuja. Kaverit eivät saaneet tulla meille kuin tarkoin sovitusti, kuten syntymäpäiväjuhliin. Kaikki oli kontrolloitua. Äidin tekemisistä puhuminen tuokin mieleen syyllisyyttä, josta on ilmeisimmin vaan päästävä eroon.
Ymmärrän, että tuleva tie on pitkä ja takapakkejakin saattaa tulla, mutta jotenkin tuntuu, että tällä vertaistuella ja alan kirjallisuudella olen saanut jonkinlaisen otteen siitä, miten pääsen eteenpäin. Iso asia on se, että olen vihdoin myöntänyt, ettei äitini ole vaan ihan tavallinen hieman kärkevämpi naisihminen, vaan aidosti persoonaltaan häriintynyt. Minua hän ei saa enää mukaan "leikkeihinsä". Voiko äitinsä hylätä kirjoitti:
Kiitos vielä teille molemmille! Etsin suositellun kirjan käsiini. Tieto auttaa ymmärtämään ja antaa voimaa.
Hienoa olisi voida jakaa tämä jonkun äitini tuntevan kanssa, mutta valitettavasti edes siskoni ei usko, millainen äitimme voi olla minulle ja tyttärelleni. Täteihini, eli omiin siskoihinsa, äiti on tulehduttanut välit täysin. Yhteyksiä ei juuri ole. Minun siskoni on puolestaan äitimme lemmikki, tosin osansa äidin ilkeilyistä hänkin saanut, mutta vain pintaraapaisuna siitä, mitä me tyttäreni kanssa kohtaamme. Sisko ei usko, että äiti on sairas. Minun pitäisi ponnistella siskon mielestä enemmän rauhan saavuttamiseksi ja myötäillä äitiä, kuten hän itse tekee. Sellaista tilannetta ei taida kuitenkaan tulla, että äiti olisi tyytyväinen ja antaisi asioiden kalvamisen olla.
Lisäksi minulla on syyllisyyden tunne jatkuvana taakkana. Sen voi laukaista lehtijuttu hylätyistä vanhuksista tai vaikkapa laulu, josta tiedän äidin pitävän. Poden huonoa omaatuntoa, etten ole enemmän läsnä äidin elämässä. Mutta miten olisin? Yksi tapaaminen tai puhelinkeskustelu voi mennä hyvin, mutta seuraavalla kerralla saan jo silmät ja korvat täyteen. Äiti syö kaiken energian. Puhelun jälkeen en jaksa tehdä mitään.
Nytkin kun kerron äidistäni, omantunnon ääni kolkuttaa, ettei näistä saisi kertoa, eikä näin saisi sanoa. Näin en saisi ajatella äidistäni.
Lapsuuteeni liittyy peittelyn ja salailun ilmapiiri. Edes vanhempien ammattia (täysin kunnialliset keskiluokkaiset toimet) ei olisi saanut kaverille kertoa, saati mitään muita kotijuttuja. Kaverit eivät saaneet tulla meille kuin tarkoin sovitusti, kuten syntymäpäiväjuhliin. Kaikki oli kontrolloitua. Äidin tekemisistä puhuminen tuokin mieleen syyllisyyttä, josta on ilmeisimmin vaan päästävä eroon.
Ymmärrän, että tuleva tie on pitkä ja takapakkejakin saattaa tulla, mutta jotenkin tuntuu, että tällä vertaistuella ja alan kirjallisuudella olen saanut jonkinlaisen otteen siitä, miten pääsen eteenpäin. Iso asia on se, että olen vihdoin myöntänyt, ettei äitini ole vaan ihan tavallinen hieman kärkevämpi naisihminen, vaan aidosti persoonaltaan häriintynyt. Minua hän ei saa enää mukaan "leikkeihinsä"."Lisäksi minulla on syyllisyyden tunne jatkuvana taakkana."
Niin, toistan ny itseäni, mutta edelleen kannustan lukemaan tuon kirjan, joka on suunnattu narsisti äitien tyttärille, mutta sieltä saattaa moni narsistin uhri löytää itsensä vaikka ei äitiään varsinaisesti nimittäisikään...- Voiko äitinsä hylätä
yhteenlaskutoimitus kirjoitti:
"Lisäksi minulla on syyllisyyden tunne jatkuvana taakkana."
Niin, toistan ny itseäni, mutta edelleen kannustan lukemaan tuon kirjan, joka on suunnattu narsisti äitien tyttärille, mutta sieltä saattaa moni narsistin uhri löytää itsensä vaikka ei äitiään varsinaisesti nimittäisikään...Näin teen, kiitos kirjavinkistä!
- samaa läpikäyvä
En tiedä luetko tätä enää, mutta ajattelin silti kurjoittaa. Itse olen 25-vuotias, eli hieman nuorempi, mutta samanlaisten asioiden keskellä. Minä juuri viime vkolla kerroin äitilleni (facebookin kautta) asiat, jotka minua ottavat päähän (kerroin siis miltä asiat ovat minusta tuntuneet ja miten olen menneisyydessä olevat asiat kokenut ja miltä minusta tuntuu nyt) ja otin hänestä taukoa. Nyt jo helpottaa! En ole vastuussa hänestä, enkä kenestäkään muusta perheen jäsenestä, tällä hetkellä vain itsestäni. Tuo on varmasti vaikea tilanne, kun äitisi alkaa olla jo aika vanha, mutta silti ei kannata moittia itseään. Sinulla on myös oma elämä ja,saat elää sitä kuten tahdot ja niin että sinulla on hyvä olla! Se on KAIKKEIN tärkeintä! Minäkään en aio kokonaan äitiini katkaista välejä, mutta hänen seurassaan tulee vain paha olo, ja siitä en pääse mihinkään, eikä hän itse näe sitä mitä tekee ja eikä pysty ottamaan vastaan, kun hänelle siitä sanoo. Mm. Sain ison kasan syytöksiä niskaani kun pistin facebookiin ne viestit, mutta sisulla ne selvitin, enkä murtunut. Minun elämäni ei pyöri äitini tahdon ja oikkujen ympärillä. Jos äitini tarvitsee apua jossain, autan ilomielin. :) Mutta jos hän käyttäytyy idioottimaisesti, kerron hänelle mitä hänen käytöksrnsä saa minussa aikaan. Ilkeilyä ei tarvitse sietää, eräs hyvä lista löytyy netistä "omien oikeuksien lista". Se on myös omien puolien pitämistä. Mä toivon, että löydät rauhan itsellesi tämän asian suhteen. :) Ja suosittelen myös kirjaa "Enkö koskan ole tarpeeksi riittävä?" jatkuva kritisointi, haukkuminen, pelossa eläminen on väsyttävää ja siitä on oikeus lähteä. Onnea matkallesi! Olet hyvää ansainnut!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Medvedev: Suomi tuhoutuu ydinsodassa ensimmäisenä
Venäjän ydinaseilla on lyhyin matka Suomeen, joten ydinsodassa Suomi tuhoutuu heti sodan alkuminuuteilla, muilla mailla6662512Hotellille löytyi ostaja....
Tämän päivän Kainuun Sanomissa oli uutinen, että pesänhoitajan mukaan Hotelli Kainuu myydään ensiviikolla. Hieno homma,301246- 1091158
Saana airola ja. muusikko spekulaatiota
Saara airolan kirja muusikko mies. Oisko redrama tai lauri tähkä? Saana oli 13 v vuonna 2014 Tekoäly sanoo : tähkä Julki111083- 93955
Onko se loukkaavaa
Kun joka kerta tuijotan sun peppua. En mahda sille mitään, että se vangitsee katseeni. Pohdin vain että ei minusta ole k104915Jos saisit palata takaisin johonkin vuoteen
Mikä vuosi se olisi? Ja mitä siinä hetkessä tapahtuisi?101873Mitäs peitsarissa on tapahtunut eilen illalla
Mikkelissä iso poliisioperaatio https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/39ef020c-2d81-4d72-b720-651f458ba3e236815Onko kaivattusi seinäruusu?
Kun hän saapuu paikalle, huomaako kukaan, vai kääntyvätkö päät? Onko se hyvä vai huono juttu? Oletko sinä huomattu vai50769- 64741