turhaa puhetta

Kyllä tunnen olevani elävän leski, ei minulla ole aviomiestä ollut viiteentoista vuoteen. On ollut hoidettava, vaipat vaihdettava,käänneltävä, itse ei pysty muuhun kuin nielemään ruokansa, ei tiedä mitä ajattelee kun ei puhu mitään, ei kai ymmärrä tilaansa.
Nyt on sairaalan vuodeoasastolla. Elämäni tuntuu tyhjältä, hoittyö täytti kaiken aikani, sitä kesti kauan. En tahdo oppia elämään vapaana.

Kyllä sinä nyt ylireakoit ja dramatisoit.en minä ole sanaa"elävänleski"keksinyt,myös eronnut on elävänleski.

Jokainen elää surunsa tavallaan.Kyllä kuolemaa olisi hyvä käsitellä molenpien elinaikana,kun se kuitenkin on tosiasia,että kutsu tulee ennemmin taikka myöhemmin.

Poikani teki itsemurhan 22vuotiaana,ei ollut ennakkovaroituksia,ei sairautta.Mieheni on 85v.alzheimerikkö,se on heillä suvunperintönä,samoinkuin sairaaloinen mustasukkaisuus.

En tiettääkseni ole elostellut millään elävänleskellä,enkä pysty toisen suruun sisälle pääsemään.
Meillä on sururyhmiä,minä kävin aikoinaan terapiassa,kun kahdet hautajaiset jouduin järjestämään puolenvuoden sisällä,he olivat vanhoja ihmisiä ja sairaita.

turha

Mie tehnyt surutyötä psykologin avustuksella, ja tosi hyvä tekee minulle.Elo ei ole niin raskasta, kun saa ammattiapua. Nyt on kevyempää olla, surutyötä tehden.
Itse kyllä koen että olen elävän leski, mies kun nyt syötettävä ja kaikessa autettava , vähän kävelee enää, ei puhu eikä mitään. Olen jo jättänyt jäähyväiset terveelle miehelleni, oli ilo tuntea ja rakastaa. Tämä alzheimerin runtelema on kuin vieras kuori, hoidan tietenkin, mutta ei hän ole se jonka tunsin.
Lopullinen kuolema on suuri helpotus, koko perheelle. Katsella kun toinen taantuu kasviksi ei ole mitään elämää, ei edes sairastavalle.
Menetin niin paljon, 5 kauhun vuotta. Toivottavasti saan elää edes hetken terveenä ja onnellisena vielä, ja nauttia tyttärestämme.
Suru on kumma juttu, siitäkin pitää päästää irti, ja koittaa ajatella kuin intiaanit " että olipas kiva tuntea tuo ihminen " juhlia sitä että sai kokea ja elää ja rakastaa ne vuodet mitä sai.
Aikansa kaikella, elämä jatkuu, kun antaa haavojen parantua.
Olen löytänyt uusia ystäviä, elämä taitaa jatkua, kaikesta huolimatta,
Siitä olen iloinen että selvisin/ selviän tästä, tulematta katkeraksi , enkä usko että lopullinen kuolema enää murra minua tämän enempää, oikeastaan toivon koko sydämestäni, että mieheni pääsee pois.

Varmaan omaishoitajan suru on syvempi, koska on niin ollut kokoaikaisesti sidottu ja kiinni hoidettavassaan. Kun omainen kuolee, niin suru jää, on väsynyt ja elämän sisältö on rakennettava täysin uusita palikoista.

Tänään luin tarinana naisesta jolla syöpäkasvain päässä, pieniä lapsiakin hänellä oli 2 kpl. Mut se asenne ja ilo vaikka tietää että häviää taistelun. Hän harrasti samanlaista surun purkua niinkuin mie, itkee pari tuntia oikein kunnolla ja purkaa itseään, sitten taas jatkaa elämistä. Jatkuva tihruttaminen ja sureminen ei ole hyväksi , vie ihmisen vaan alemmaksi ja alemmaksi, itsekin olin siinä kuopassa.
Nykyään istun saunassa ja kiroilen ja itken silloin kun astia on liian täynnä, sit helpottaa ja taas eteenpäin. Toinen vaihtoehto on piiiitkät kävelylenkit, joskus vaan istun ja parantelen Saimaan rannalla, se ulapalle tuijoittaminen on tosi eheyttävää.

Mikähän sitä on kun aviomies on yksi lapsi lisää, syöttämisineen, pukemisineen ja vaipanvaihtoineen. Yöunetkin jäävät yhtä vähiin kuin lasten ollessa pieniä. Mihinkään ei pääse jos ei saa hoitajaa kuten lastenkin pienenä ollessa.
Naimisissa on, itsellä olis elämää ja terveyttä jäljellä, voi vain katsella kdehtien ikäisiäni preja jotka harrastavat ja matkustelevat yhdessä.
Meillä omaishoitajillakin on vain tämä yksi ainoa ainutkertainen elämä.
En halua hyjätä hoidettavaa puolisoani, halaisin enemmän vapaata että kontakti ulkomaailmaankin säilyisi.

Niin, täytyy sanoa, että kyllä on kuin lasta hoitais.Silloin kun mieheni kotona, päivystää samalla tavalla kuin lapsen ollessa pieni, saa syöttää pukea ja pestä, yöllä herää monta kertaa.Ainut ero on että lapsi kehittyy ja kuuntelee ja oppii.Mies ei tiedä mistään mitään enää.
Jatkuva läsnäolo ja tämä vierestä seuraaminen, ihmisen taantumista alkutekijöihin on niin valtava psyykkinen prässi, että oksat pois.
Onneksi on jotenkin ollut voimia, laittaa aikoinaan intevalliin, jotta saa omia juttuja tehdä.Maksaa se ja tuki olematon, mutta oma pää ja elämä ja tytär ajaa kyllä nyt miehen edelle.Ei se ole hylkäämistä jos toista laittaa laitokseen se on järjellä ajattelemistä ja rakkautta sekin että luopuu.
Katselin eilen kun vein miestäni hoitoon, ei hänellä edes väliä enää missä on, jatkoi vaan kävelemistä niinkuin ennen, ei edes tunnista tai huomaa kun mie oon poissa.Oikein olen tehnyt, ja sydän luopuu, ja kyllä siitä selviää, ei alzheimerille mahda yhtikäs mitään.