Eli olen yrittänyt muutamia kertoja keskustella miesystäväni kanssa mitä hän toivoo parisuhteeltamme, onko halua vakiintua, haluaako lapsia. yms.
Miehen vastaus on katotaan nyt päivä kerrallaan, miltä tämä näyttää.
Vakiintumisesta puhuessa, eipä ole miettinyt asioita, ehtiihän niitä.
Lapsista, mikäpä kiire tässä on.
Olemme kuitenkin jo 40 joten lapsia jos aikoo niin kiire tulee. Itsestäni vain tuntuu että mies odottaa jotakin ihmettä tai kuvittelee jostakin syystä nuortuvansa ja aikaa olevan loputtomiin. Itse kaipaisin ainakin jonkinlaista ajatusta siitä mitähän kaipaa ja haluaa. Mutta mitään en saa
Miehen vastaus on katotaan nyt päivä kerrallaan, miltä tämä näyttää.
Vakiintumisesta puhuessa, eipä ole miettinyt asioita, ehtiihän niitä.
Lapsista, mikäpä kiire tässä on.
Olemme kuitenkin jo 40 joten lapsia jos aikoo niin kiire tulee. Itsestäni vain tuntuu että mies odottaa jotakin ihmettä tai kuvittelee jostakin syystä nuortuvansa ja aikaa olevan loputtomiin. Itse kaipaisin ainakin jonkinlaista ajatusta siitä mitähän kaipaa ja haluaa. Mutta mitään en saa
Vastaukset 17
Vanhimmat
no teillä alkaa se "perhejuna" olemaan mennyttä.. noita asioita olis pitänyt pohtia aika ajoissa..
ja mitä tuollaisten jahkailijamiesten kanssa tekee, tuo on niin tyypillistä käytöstä sellaiselta "Peter pan" mieheltä..kuvitellaan että ollaan ikuisesti nuoria ja voidaan tehdä mitä huvittaa, kunhan ei tarvi vastuuta mistään kantaa.
Kyllä minunkin mielestä se juna meni jo. Sitä lasten hankintaa ei kannata lykätä loputtomiin kaikilla tekosyillä. Kun minä täytän 40v on mun lapset 19v, 18v ja 12v ja silti musta tuntuu, että tuo iltatähti tuli hankittua liian myöhään. Ei tässä iässä (nyt36v)enää jaksa. Mä haluan nukkua yöni, käyttää aikaa itseeni ja omiin harrastuksiini. Luojan kiitos ei vaippojen vaihtoa, korvatulehduksia ja hiekkakakkuja ja sormiruokaa. Kyllä me kaverin kanssa säälittiin yhtä tuttua kun päätti lisääntyä nyt ja hankki lapsen. Käsittämätöntä alkaa näin vanhana siihen rumbaan. Hyvähän mun äitinä on sanoa että ei ne lapset ole niin kaikki elämässä kun nyt itse sen tiedän että tyytyväisenä olisin ilmankin pärjännyt. Mikään ei ole hirveämpää kuin rakastaa jotain ihmistä enemmän kuin elämää ja itseään ja tietää että jos niille sattuisi jotain niin koko sun maailma lakkaa olemasta siitä hetkestä. Että sä tappaisit silmää räpäyttämättä toisen ihmisen niiden vuoksi ja ottaisit itseltäsi hengen koska et voi elää ilman heitä. Lapsen saamisen myötä sinä kuolet ja koko aiempi minuutesi loppuu ja kuihtuu pois. Et ole enää sinä. Olet äiti. Mieti nyt tosissasi haluatko olla edes äiti vai löytyisikö se mielekkyys elämään kevyemmistä asioista.
Höpöhöpö, 7 18. Minulla on 22 vuotias poika ja keskimmäinen 4v ja odotan kolmatta. Ikää on 46v. Mikään juna ei ole aloittajalta mennyt. Minuus ei poistu vaikka tekee lapsia, vaipat ja muut hoituu ihan samalla tavalla kuin nuoremmalakin, jaksan valvoa ja kuljemme mieheni kanssa rinkkareissuilla lapsen kanssa. Sitten kun tama misterX syntyy, jatkamme elämää ihan normaalisti.
Ja nyt aloittajan kysymykseen, totta sinun täytyy saada vastauksia mieheltä. Oletko hänelle niin tärkeä että hän ajattelee viettävänsä loppuelämänsä kanssasi? Oletteko olleet kauan yhdessä? Onko miehellä ollut suuria pettymyksiä parisuhteissaan? Pelkääkö sitoutumista.
Kaikille se ei vaan ole niin auvoisaa. Itselläkin into oli saada ensimmäinen kova, mutta kyllä se karmeus iski vasten kasvoja kun vauvan syliin sai. Mulla meni vuosi siihen että edes pystyin kuiskaamaan kuinka kauhuissani olin. Enkä ole ainoa äiti jonka mielestä lapsen syntymä on minän kuolema. Onneksi kuolla ei voi vain kuin kerran.
Miksi ihmeessä hankit lisää lapsia, jos lapset ovat sinusta niin kuvottavia että tarvitsee toisia äitejä sääliä?
Tuossa iässä nyt ei lapsia voi enää tehdä. Ostakaa nukke kun se mies ei sitä oikeaa lasta kuitenkaan hoida.
Ihan jokaisen oma asia minkäikäisenä lapsensa tekee. Ei kuulu kenellekkään muulle. Ärsyttää ihmiset, jotka arvostelevat. Kaikilla ei ole ollut mahdollista hankkia lapsia nuorempana ja jos lasta haluaa, se hankitaan sitten 4-kymppisenä. Joku systeemi sopii toisille, joku muu taas toiselle. Fyysisesti helpompaa ja turvallisempaa kyllä nuorempana, mutta niinkuin sanottu kenekään tarvitse arvostella toisten ratkaisuja.
Ei tietenkään. Kannattaa nyt kuitenkin muistaa se down riskikin. Kyllä se kokkeli tietysti vanhoillakin munilla syntyy. Toinen juttu on tosiaan se että miten mies sopii kuvioihin. Muista ensimmäisen lapsen kohdalta viereisen pedin 41v ensisynnyttäjän. Liikettäkään ei tehty lukematta sitä kirjasta ja kun vielä selvästi akateemisia olivat niin puhelun oli jatkuvassa käytössä kun tutulta tohtorilta kyseltiin neuvoja kymmenen kertaa päivässä. Mahtoi kotona yltyä tilanne helvetiksi kun niin kädetöntä porukkaa olivat. Viimeisintä kun synnytin niin pariskunta joka oli saanut keskosen oli jo lähellä viitäkymppiä. Rouva oli kuin mummo ulkonäöltää ja synnytys oli vienyt niin huonoon kuntoon että kolmantena päivänä jaksoi tulla lastaan katsomaan kun jo jaksoi hetken istua pyörätuolissa. Ne riskitkin kannattaa tiedostaa että helpommin se vammainen lapsi syntyy vanhalle. Synnytyksessä voi mennä kummankin henki.
Palasin katsomaan ja jotenkin nyt tuntuu että tämän keskustelun pointti onkin suuntautunut lapsiin ja siihen saako niitä vaiko ei, ja kuinka suuri on vammautumisriski. Hoitoalan ammattilaisena kyllä tiedän riskit ja mahdollisuudet, hoidanhan keskosvauvoja työkseni vauvojen teholla. Lapsettomuushoitojakin saa vielä yli 40vuotiaana. Ja down riski on noin 1:110. Mutta taas kun tekee lapsen yli 40vuotiaana elää yleensä pidempään. No, näistä asioista en edes ala väitteleen täällä, luulen että minulla on enemmän tietoa riskeistä ja eduista kuin monella muulla.
Minun tarkoitukseni olikin saada apuja tuohon keskustelun avaamiseen ja miten miehen saa yleensä puhumaan, vai onko mieheni vain niitä ihmisiä jotka huomaa 70v että elämä meni jo. Ja kaikki jäi tekemättä.
Useammin tuntuu käyvän niin ,että kun niitä lapsia on niin kova kiire saada aikaiseksi. Kaikki jää tekemättä. Lapset rajoittavat kuitenkin elämää melko paljon. Nimimerkillä kokemusta on, onneksi tuli tehtyä vähän myöhemmällä iällä niin ei jäänyt kokemukset ja elämykset kokematta.
Se on niin yksilöllistä mitä tekee nuoruutensa. Minulla se olisi luultavasti kulunut juomiseen ja satoihin irtosuhteisiin. Eli siis ihan hukkaan heitettyä elämää. Sen hyvin tunnen itseni että tiedän että ei olisi tullut matkusteltua eikä opiskeltua eikä mitään muutakaan. Lapset nuorena oli hyvä valinta minulle. Elämä alkoi tuntua mielekkäälle vasta päälle kolmekymppisenä ja joka vuosi on edellistä parempi. Nuorempana en nauttinut mistään ja elämä oli tyhjää. Tuli sitten lapset ja unohti ylipäätään elää tämän kipeän vuosikymmemen 20-30. Mutta aiheeseen niin ap. taitaa olla aika mahdoton tehtävä sulla. Jos halu isäksi ei ole tuossa vaiheessa jo kirkastunut niin ei sellaista tulekaan.
Mies on yhden kerran sanonut että haluaa lapsia siis ihan meidän suhteen alussa, kun ei oltu kuin tapailuasteella. Mutta nyt kun yritän asiaa kysyä niin vastaus on tuo mikäpä kiire tässä on.
Ehkä mun pitää vaan tyytyä siihen että teen lapsen yksin, ilman isää. Tai isä ehdokkaita löytyisi useitakin.
Minua vain hämmentää että edellisissä suhteissa miehet on ollut se joka on halunnut lapsen ja painostanutkin lapsen tekoon, itse halusin kuitenkin opiskella ja matkustaa. Ja sen takia en lapsia ole tehnyt. Nyt on upea ammatti ja paljon ystäviä ympäri maailmaa. Kielitaitoa on ja kokemusta työskentelystä muuallakin kuin Suomessa.
Ehkä mulle nyt sattui sitten se suomalainen lassukkamies, joka haikailee ikuista nuoruutta Tai kuvittelee että jostain pulpahtaa hänen eteen 20v tyttönen jonka kanssa on aikaa paljon. En tiedä, kun en saa miestä puhumaan.
Miehistä ei kukaan ota selvää. Minunkin mies seurustelun ensimmäisenä kahtena vuotena mies painotti että ero tulee jos tulen raskaaksi. Mentyämme naimisiin sai kolmen vuoden paasaamisen jälkeen minut suostumaan sterilisaatioon. Nyt se sitten haluaa lapsen! Minua edeltäneen avopuolisonsa kanssa oli yrittänyt 2 vuotta lasta, mutta ei tullut. Minun kanssa säännöt oli ihan eri. No oli mikä oli. Minä en halua edes hamsteria mieheni kanssa saatika lasta. Ajatus on niin vastenmielinen että todennäköisesti hylkäisin miehen ja lapsen. En vain voisi rakastaa mitään mikä saa alkunsa mieheni lanteista.
Olin itse sitoutumiskammoinen.
Eräänä aamuna, aamusession jälkeen opiskelijakäpässäni, nykyinen vaimoni sanoi, että hänen mielestään meidän pitäisi mennä kihloihin.
Joo, joo!
Koska siinä tilanteessa en vastustanut niin hän hoiti kaikki valmistelut ml. lyhyehkön kihlausajan jälkeiset, pienimuotoiset häät.
Tuossa kihlausvaiheessa sanoin, etten halua lapsia enne kuin varmistamme, ettei niiden tarvitse varttua riitaisessa kodissa kuten minun.
Ensimmäinen syntyi 3:n vuoden kuluttua.
Kuukauden kuluttua tulee liittomme 45v ikään.
Aihe on hankala, jos toinen haluaa lapsia ja toinen ei. Molemmissa tapauksissa joku on tyytymätön oli niitä lapsia tai ei. Vaihtoehtoina ei varmaan ole muuta kuin eri, jos ei halua, että jompikumpi tulee ehkä myöhemmin katkeraksi. Voihan sillä haluamattomalla osapuolellakin tietysti mieli muuttua. Itselläni on käynyt hyvä tuuri, kun en itse halua lapsia eikä halua puolisokaan. On aikaa omille jutuille ja ei tarvi stressata ajatuksella, että milloinkahan se aihe taas nousee esiin.
Itse haluaisin keskustella tulevaisuudesta miehen kanssa, haaveista, unelmista, peloista, jos toinen ei pysty kertomaan mitä haluaa, toivoo, kaipaa. Niin mistä tietää onko toinen edes samoilla aalloilla tulevaisuuden suhteen.
Vai onko suomalaisten miesten niin vaikea keskustella haaveistaan, peloistaan, unelmistaan. Ehkä olen tottunut ulkomailla asuessani erilaiseen avoimuuten miesten kanssa. Vaikka monissa kulttuureissa miehet ovat machoja, he myös ovat herkkiä näyttämään mitä sisimmästä löytyy.
Ei naisia tarvitse pelätä, eikä tunteiden kertomista
Sammutatte kaikki laitteet ja istutte pöydän ääreen, katsot miestä silmiin ja kysyt, mitä sinä haluat?