Mitä ajatuksia teissä herättää Lars von Trierin elokuva Melancholia, jossa Maapallo törmää jättiplaneettaan, joka on tunkeutunut Aurinkokuntaan, ja tuhoutuu, samoin kaikki elämä? Filmin fysiikka on kyllä mahdoton ihan painovoimalakienkin näkökulmasta, mutta se ei ole pääasia. Olennaisempi on eksistentiaalinen kysymys siitä, onko Maapallon loppu kaiken loppu, ja onko hyvä, onko suorastaan helpotus että kaikki loppuu, onko elämä ja itsestään tietoinen olemassaolo universumissa sinänsä... Paha? Seuraava vuoropuhelu elokuvan lopulla on omituinen, vaikuttava:
Justine: The earth is evil. We don't need to grieve for it.
Claire: What?
Justine: Nobody will miss it.
Claire: But where would Leo grow?
Justine: All I know is, life on earth is evil.
Claire: Then maybe life somewhere else.
Justine: But there isn't.
Claire: How do you know?
Justine: Because I know things.
Claire: Oh yes, you always imagined you did.
Justine: I know we're alone.
Claire: I don't think you know that at all.
Justine: 678. The bean lottery. Nobody guessed the amount of beans in the bottle.
Claire: No, that's right.
Justine: But I know. 678.
Claire: Well, perhaps. But what does that prove?
Justine: That I know things. And when I say we're alone, we're alone. Life is only on earth, and not for long.
Ihminen tahtoo uskoa, että galaksimme ja koko maailmankaikkeus on elämää suorastaan pullollaan. Varsinkin tiedeporukka hokee "elämän synnyn todennäköisyyttä" ja jopa vieraiden sivilisaatioiden olemassaoloa ehtimiseen melkein uskonnollinen kiihko silmissään. Entäpä jos tuolla mustuudessa ja tyhjyydessä ei sittenkään ole mitään eikä ketään? Ja on jopa hyvä ettei ole? Ja että aivan kuten meidän elämämme aikanaan sammuu ja sulaudumme olemattomuuteen, elämä itsessään häviää universumista Maapallon myötä, haihtuu kuin ahdistava uni ikuiseksi tiedottomuudeksi?
Justine: The earth is evil. We don't need to grieve for it.
Claire: What?
Justine: Nobody will miss it.
Claire: But where would Leo grow?
Justine: All I know is, life on earth is evil.
Claire: Then maybe life somewhere else.
Justine: But there isn't.
Claire: How do you know?
Justine: Because I know things.
Claire: Oh yes, you always imagined you did.
Justine: I know we're alone.
Claire: I don't think you know that at all.
Justine: 678. The bean lottery. Nobody guessed the amount of beans in the bottle.
Claire: No, that's right.
Justine: But I know. 678.
Claire: Well, perhaps. But what does that prove?
Justine: That I know things. And when I say we're alone, we're alone. Life is only on earth, and not for long.
Ihminen tahtoo uskoa, että galaksimme ja koko maailmankaikkeus on elämää suorastaan pullollaan. Varsinkin tiedeporukka hokee "elämän synnyn todennäköisyyttä" ja jopa vieraiden sivilisaatioiden olemassaoloa ehtimiseen melkein uskonnollinen kiihko silmissään. Entäpä jos tuolla mustuudessa ja tyhjyydessä ei sittenkään ole mitään eikä ketään? Ja on jopa hyvä ettei ole? Ja että aivan kuten meidän elämämme aikanaan sammuu ja sulaudumme olemattomuuteen, elämä itsessään häviää universumista Maapallon myötä, haihtuu kuin ahdistava uni ikuiseksi tiedottomuudeksi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensinnäkin tämä Larssi on ihan vitun seko minä minä keskeinen masennuksesta itkevä tekotaiteellista paskaa tekevä pelle.
Lefdfassa oli ainoa hyvä kohta 3 minuuttia lopusta. Ei herättänyt muuta kuin huvittuneisuutta ja naurua.