Primitiivisessä alkuyhteisössä voidaan ajatella, että yksilön olemassaolo on täysin kiinteästi riippuvainen yhteisöstä, siinä mielessä, että tämä yksilö ei tietenkään ollut mitenkään tietoinen siitä, että oli yksilö. Tietysti yksilö on aina kiinteästi riippuvainen yhteisöstään, myös nykyään, vain vapauden määrä eli vaihtoehtojen määrä voi vaihdella. Tällä primitiivisen yhteisön vaihtoehtojen niukkuudella tarkoitan sitä, että yksilö on kiinteästi sidottuna ensisijaisesti omiin vanhempiinsa, koska nämä tietysti vastasivat lapsiensa elämän edellytyksistä. Ja mitään muita vaihtoehtoja ei ollut kuin palvella oman perheensä ja sukunsa parasta, koska mitään muuta ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Valta tietysti alkoi keskittyä tietyille suvuille, koska tämä valta edellytti tietynlaista erikoistumista, nimittäin arvovaltaa. Valtaa pitävä johtaja tietysti suosi omaa poikaansa ja antoi valtaa tälle. Tietysti jos oma poika ei ollut isänmielestä tarpeeksi pätevä, niin valta ehkä annettiin jollekin lähisukulaiselle. Tietysti periytyvästä vallasta on myös aina täytynyt taistella, mutta kun joku suku noudattaa tiettyjä periaatteita ja arvoja, niin se kykenee synnyttämään arvovaltaa, jota taas ei voida nopealla väkivaltaisella murhaamiskampanjalla saavuttaa; koska arvovalta on nimenomaan suurieleistä ja hidasta. Arvovaltaa omaavista ihmisistä tulee yliluonnollisia, koska nämä ovat sukunsa evoluution kautta saaneet erityislaatuisia ominaisuuksia, niin sen takia heihin kohdistetaan palvontaa ja jumalointia, koska näyttää siltä, että he ovat paljon suurempia kuin muut valaanpyrkijät. Tietysti myös kilpailevia sukuja syntyy ja nekin saavuttavat arvovaltaa pitkällisten ja ankarien itseensä kohdistuvien jalostuspyrkimysten kautta. Mutta kuitenkin tavallisista muihin tehtäviin erikoistuneista yksilöistä, jotkut kenties jo kuolleet, yksilöt näyttävät omaavaan suurempaa valtaa kuin nämä uudet vallantavoittelijat. Ehkäpä nämä kuolleet suurten sukujen suuret johtajat nostetaan jumalien asemaan, kun he ovat kuolleet? Nimittäin siksi, että teot, joita he ovat yhteisön eteen tehneet vaikuttavat niin suurilta ja mahtavilta, ja nimenomaan siksi, että heitä kunnioittavat eivät ymmärrä miten he itse sellaisia voisivat tehdä. Siksi heistä tuntuu mahdottomalta uskoa, että he olisivat tavallisia ihmisiä, näiden suurten ihmisten täytyi olla jotenkin erityslaatuisia.
Yhteisöjen kasvaessa kooltansa, myös ylhäisiä sukuja kohtaan tunnettu pelko ja kunnioitus kasvavat, koska se etäisyys käskijöiden ja käskettävien välillä kasvaa suunnattomaksi. Miten palvelijasukuun syntynyt voisikaan koskaan tehdä mitään sellaista mitä ylhäiseen sukuun syntynyt voi tehdä? Jos valta periytyy, niin vallan edellytyksenä on ainakin paljon suuria tekoja, ehkäpä palvelijasuku voisi jalostaa itseänsä, jos se pyrkisi muuttumaan paremmaksi suvuksi itseään jalostamalla, mutta kukaan yksilö ei voi hypätä valtaan tuosta vain, koska valta liittyy kiinteästi sukuihin. Arvovallan puute estää yksilöitä saavuttamasta valtaa, vaikka he olisivatkin yksilöin vaikka kuinka erinomaisia.
Yhteisön rakenne on sellainen, että erikoistuminen johonkin tiettyyn tehtävään tapahtuu jonkin suvun yhteisenä voimanponnistuksena. Yhteisön tehtävistä taistelevat tietynlaiset suvut ja ei suinkaan ole niin, että kaikki suvut olisivat kiinnostuneita vain vallasta. Useimmat nimittäin ovat tyytyväisiä siihen, että saavat elää vain rauhassa, palvellen yhteisöä ansiokkaasti.
Kun ihmisten kyky ajatteluun kehittyy, niin silloin yksilö voi salata omia tunteitansa ja pidättää niitä muilta salassa. Tätä ennenhän tietoisuus toimi niin, että jokaisen yksilön tunteet saattoi suurin piirtein havaita silmillänsä, mitään salaisuuksia ei sinänsä ollut. Tai salailua ei ollut, koska ei ollut ymmärrystä tai kykyä salailuun. Ajattelu taas tuo yksilölle mahdollisuuden parantaa itseänsä ja muiden käsitystä itsestään jo elinaikanaan, kun se taas ennen oli mahdollista vain pitkällisellä ja piinavalla suvun päättäväisyydellä. Silloin kehittyy pappislaji, joka ottaa haltuunsa jumalten omaavan arvovallan, kertomalla olevansa itse jumalien palvelijoita, jotka tietävät mitä jumalat haluavat meidän tekevän. Toisaalla taas syntyvät filosofit, jotka ovatkin kiinnostuneita vain tiedosta, eivät suinkaan jumaluuksista. Nämä kaksi lajia tietysti kamppailevat tästä ajattelunmaailman mahdollistamasta arvovallasta. Nyt ei verisukulaisuudella olekaan enää merkitystä, tässä arvovallan lajissa, vaan koulukunnilla ja omaksutuilla opeilla ja niiden saavuttamalla arvovallalla voidaan nostaa omaa arvoa ajattelunmaailmassa. Tietysti papit ja filosofit syntyvät myös osittain jonkin yhteisön tarpeen takia, koska yhteisö kasvaa suuremmaksi kokonaisuudeksi, jolloin sen täytyy muuttua myös sisältä, jotta se voisi kestää kasvun aiheuttamat sisäiset paineet.
Koska yhteiskunta on suuri ja ajattelua tarvitaan yhtenäistämään laajojen massojen toimintatapoja, jotta yhteiskunta pysyisi kasassa, niin arvovalta, joka on liittynyt sukuihin, irtoaa jossain määrin syntyperästä. Tietenkään ihmiset eivät ole unohtaneet ja eivätkä koskaan unohdakaan veren ja ajatuksen suhdetta, mutta koska ne, jotka käyttävät ajatuksen valtaa, eivät anna armoa verenperinnölle. Vaan armotta ohittavat sellaisen periytyvän arvovallan ja alkavat operoida joidenkin tehokkuus yms. muiden välineiden avulla. Tällöin kun ihmisiä ei arvioida heidän sukunsa arvovallan kautta, vaan jonkin yksilöllisten ominaisuuksien kautta, niin silloin periytyvän vallan luomat elämää ylläpitävät suhteet saavat joustaa Ajatuksen edessä. Nimittäin esim. kristinusko, stoalaisuus jne. tällaiset ideologiat ottavat omaan elämää ylläpitävään organisaationsa kaikki ne, jotka he vain saavat värvättyä mukaansa. Jos siinä jotkin perhesuhteet ajautuvat ristiriitaan, niin tämä uuden ideologian kannattaja voi siis taistella omaa sukuansa vastaan ja saada elantonsa tästä ideologiasta. Sukujen vallanaikanahan tämä ei tietenkään olisi voinut käynyt päinsä, koska silloin jokainen saattoi saada elantonsa vain tottelemalla suvun omia lakeja. Kaikki suvuttomat olivat yhtä kuin kuolleita.
Antiikin Kreikassa ja Roomassa hallitsivat suuret suvut, mutta kuitenkin näiden kulttuurien vaikutuspiirissä saattoi kehittyä sitä vastustavia voimia. Kreikkalainen filosofia ja kristinusko, kummatkin koituivat näiden edellä mainittujen kulttuurien kohtaloksi. Kreikkalaisten älyllisyys tuhosi kaiken arvovallan, jota kreikkalaiset olivat pitkällisesti vaalineet. Rooman imperiumin tuhoksi ei koituneet ulkoiset viholliset, siihen nämä nimittäin olivat liian heikkoja. Vaan Rooman tuhoksi koitui sisäinen rappiotila, kristillinen moraali tuhosi suurten sukujen pitkällisten kamppailujen kautta saavuttaman arvovallan. Kuka tahansa saattoi katkoa suhteensa sukuunsa, mikäli tämä ei nöyrtynyt kristillisen Jumalan edessä. Aseina heillä ei suinkaan ollut miekkoja tai kilpiä, vaan he vetosivat alhaison alhaisimpiin tunteisiin ja tuhosivat aluksi alhaison moraalin ja sitä kautta kaikkien ylhäisten arvovalta katosi, mikäli nämä eivät nöyrtyneet Herran edessä. Roomalaisten suurten sukujen pitkällisesti kehittämä korkeampi moraali tuhottiin hetkessä ja tästä rappiosta tietysti seurasi kristinuskon voitto. Rooma ei suinkaan tuhoutunut barbaarien tai muiden vihulaisten ansiosta, vaan se itse asiassa kaapattiin sisältä käsin kristittyjen käsiin. Myös kristittyjen sisältä hajottaman Rooman valloittaja germaanit joutuvat kristittyjen karmean vallankäytön uhreiksi. Eurooppa vaipui syvään taantumuksen aikakauteen, kaikki ylhäiset suvut olivat tämän pappisideologian vallan alla. Kuitenkin kristinusko oli aivan liian naiivisti sulattanut sisäänsä kreikkalaisen filosofian, kuvitellen, että se voisi täysin vailla seurauksia anastaa tällaisen perinnön itsellensä. Kuitenkin kreikkalainen filosofia koitui kristinuskon maallisen vallan kohtaloksi, kun filosofia oli sallittua, niin silloin myös järkeily saattoi löytää uusia uria, niitä alkuperäisiä joilta se oli alkunsakin saanut. Nimittäin kreikkalaisten perintöä ei voinutkaan sulattaa sokeaan dogmaattiseen uskoon, vaan se oli jatkuvasti kehittyvää uskoa. Miksi tyytyä johonkin ideologiaan, miksi emme kyseenalaista kaikkea arvovaltaa, jota ylipäätänsä on olemassa? Tällöin kriitikko, Sokrates voi aina tarvittaessa korjata omia puheitansa, jotta olisi taas jälleen kerran kukkulan kuningas. Järki murtautui dogmaattisen kristinuskon läpi, joka ei ollut edes viitsinyt vakiinnuttaa omaa maallista valtaansa vallanhallinto-organisaatioihin. Kun taas kreikkalainen perinne vapauduttuaan kristittyjen ikeestä alkoi kehittää omia maallisen vallan hallintojärjestelmiänsä.
Demokraattinen valtio, tasa-arvo, liberalismi, sosialismi jne. nämä kauheat käsitteet syntyivät vain sukujen arvovallan kumoamiseksi. Keskiajalla valtiomuotona oli vielä jonkinlainen monarkia, ylhäisten sukujen periytyvä valta. Keskiajan päätyttyä järkeily ja sukusuhteiden julma pilkkominen pääsee suurimpaan julmuuteensa. Demokratian ja tasa-arvon, moraalin nimissä sekoitetaan suvut sellaisen ruman käsitteen alle kuin kansa. Eihän meitä suinkaan elätä suku, vaan valtio, jonka ruumis kansa on! Valtioissa erikoistuminen tapahtuu koulutuksen avulla, enää ei olekaan suutarisukuja, vaan suutarikouluja! Eihän syntyperällä ole väliä, vain niillä yksilöominaisuuksilla, joita vaaditaan tuohon tiettyyn orjantehtävään! Suurin herrahan on tietysti valtiovalta ja tämän hirmuinen viha syntyperäistä valtaa vastaan. Tärkeämpää on millaiseksi me tulemme, kuin se mitä me jo olemme. Kaikki voidaan muokata sopiviksi ja ne jotka eivät sovellu tiukkaan moraalinmuottiin laitetaan vankilaan. Tässä syntyy myös täydellinen epäluottamus yksilöä kohtaan, vain jokin virallinen ja objektiivinen taho voi todistaa jollain olevan arvovaltaa. Kunhan vain vaaditut muodolliset vaatimukset täytetään jonkin valtiota palvelevan auktoriteetin valvonnan alla, niin silloin yksilö kyllä on sopiva johonkin tiettyyn orjantehtävään. Se miten katsotaan, kertoo tietysti onko tällainen kaupunki-ihminen vapaampi kuin sukuunsa ja vereensä sidottu ihminen. Jos me voimme taistella kaikin voimin sitä vastaan mitä me olemme, mutta emme voi missään tapauksessa tunnustaa sitä mitä me olemme, niin olemmeko me muka vapaampia (ja eikö vapaus itsekin ole jo jokin arvostus?) kuin sukujen arvovaltaan sidotut ihmiset? Jos yksilöllisten valintojen määrä on suuri vain sen takia, että me voimme valita monia eri kouluja ja sellaisia ylhäältä annettuja ja rakennettuja individuaalisia vaihtoehtoja, niin miten se eroaa siitä, että me synnymme johonkin tiettyyn tehtävään? Onko individualismi vihaa sukujuuria kohtaan? Millainen on se yksilö, jolla ei ole sukujuuria?
Yhteisöjen kasvaessa kooltansa, myös ylhäisiä sukuja kohtaan tunnettu pelko ja kunnioitus kasvavat, koska se etäisyys käskijöiden ja käskettävien välillä kasvaa suunnattomaksi. Miten palvelijasukuun syntynyt voisikaan koskaan tehdä mitään sellaista mitä ylhäiseen sukuun syntynyt voi tehdä? Jos valta periytyy, niin vallan edellytyksenä on ainakin paljon suuria tekoja, ehkäpä palvelijasuku voisi jalostaa itseänsä, jos se pyrkisi muuttumaan paremmaksi suvuksi itseään jalostamalla, mutta kukaan yksilö ei voi hypätä valtaan tuosta vain, koska valta liittyy kiinteästi sukuihin. Arvovallan puute estää yksilöitä saavuttamasta valtaa, vaikka he olisivatkin yksilöin vaikka kuinka erinomaisia.
Yhteisön rakenne on sellainen, että erikoistuminen johonkin tiettyyn tehtävään tapahtuu jonkin suvun yhteisenä voimanponnistuksena. Yhteisön tehtävistä taistelevat tietynlaiset suvut ja ei suinkaan ole niin, että kaikki suvut olisivat kiinnostuneita vain vallasta. Useimmat nimittäin ovat tyytyväisiä siihen, että saavat elää vain rauhassa, palvellen yhteisöä ansiokkaasti.
Kun ihmisten kyky ajatteluun kehittyy, niin silloin yksilö voi salata omia tunteitansa ja pidättää niitä muilta salassa. Tätä ennenhän tietoisuus toimi niin, että jokaisen yksilön tunteet saattoi suurin piirtein havaita silmillänsä, mitään salaisuuksia ei sinänsä ollut. Tai salailua ei ollut, koska ei ollut ymmärrystä tai kykyä salailuun. Ajattelu taas tuo yksilölle mahdollisuuden parantaa itseänsä ja muiden käsitystä itsestään jo elinaikanaan, kun se taas ennen oli mahdollista vain pitkällisellä ja piinavalla suvun päättäväisyydellä. Silloin kehittyy pappislaji, joka ottaa haltuunsa jumalten omaavan arvovallan, kertomalla olevansa itse jumalien palvelijoita, jotka tietävät mitä jumalat haluavat meidän tekevän. Toisaalla taas syntyvät filosofit, jotka ovatkin kiinnostuneita vain tiedosta, eivät suinkaan jumaluuksista. Nämä kaksi lajia tietysti kamppailevat tästä ajattelunmaailman mahdollistamasta arvovallasta. Nyt ei verisukulaisuudella olekaan enää merkitystä, tässä arvovallan lajissa, vaan koulukunnilla ja omaksutuilla opeilla ja niiden saavuttamalla arvovallalla voidaan nostaa omaa arvoa ajattelunmaailmassa. Tietysti papit ja filosofit syntyvät myös osittain jonkin yhteisön tarpeen takia, koska yhteisö kasvaa suuremmaksi kokonaisuudeksi, jolloin sen täytyy muuttua myös sisältä, jotta se voisi kestää kasvun aiheuttamat sisäiset paineet.
Koska yhteiskunta on suuri ja ajattelua tarvitaan yhtenäistämään laajojen massojen toimintatapoja, jotta yhteiskunta pysyisi kasassa, niin arvovalta, joka on liittynyt sukuihin, irtoaa jossain määrin syntyperästä. Tietenkään ihmiset eivät ole unohtaneet ja eivätkä koskaan unohdakaan veren ja ajatuksen suhdetta, mutta koska ne, jotka käyttävät ajatuksen valtaa, eivät anna armoa verenperinnölle. Vaan armotta ohittavat sellaisen periytyvän arvovallan ja alkavat operoida joidenkin tehokkuus yms. muiden välineiden avulla. Tällöin kun ihmisiä ei arvioida heidän sukunsa arvovallan kautta, vaan jonkin yksilöllisten ominaisuuksien kautta, niin silloin periytyvän vallan luomat elämää ylläpitävät suhteet saavat joustaa Ajatuksen edessä. Nimittäin esim. kristinusko, stoalaisuus jne. tällaiset ideologiat ottavat omaan elämää ylläpitävään organisaationsa kaikki ne, jotka he vain saavat värvättyä mukaansa. Jos siinä jotkin perhesuhteet ajautuvat ristiriitaan, niin tämä uuden ideologian kannattaja voi siis taistella omaa sukuansa vastaan ja saada elantonsa tästä ideologiasta. Sukujen vallanaikanahan tämä ei tietenkään olisi voinut käynyt päinsä, koska silloin jokainen saattoi saada elantonsa vain tottelemalla suvun omia lakeja. Kaikki suvuttomat olivat yhtä kuin kuolleita.
Antiikin Kreikassa ja Roomassa hallitsivat suuret suvut, mutta kuitenkin näiden kulttuurien vaikutuspiirissä saattoi kehittyä sitä vastustavia voimia. Kreikkalainen filosofia ja kristinusko, kummatkin koituivat näiden edellä mainittujen kulttuurien kohtaloksi. Kreikkalaisten älyllisyys tuhosi kaiken arvovallan, jota kreikkalaiset olivat pitkällisesti vaalineet. Rooman imperiumin tuhoksi ei koituneet ulkoiset viholliset, siihen nämä nimittäin olivat liian heikkoja. Vaan Rooman tuhoksi koitui sisäinen rappiotila, kristillinen moraali tuhosi suurten sukujen pitkällisten kamppailujen kautta saavuttaman arvovallan. Kuka tahansa saattoi katkoa suhteensa sukuunsa, mikäli tämä ei nöyrtynyt kristillisen Jumalan edessä. Aseina heillä ei suinkaan ollut miekkoja tai kilpiä, vaan he vetosivat alhaison alhaisimpiin tunteisiin ja tuhosivat aluksi alhaison moraalin ja sitä kautta kaikkien ylhäisten arvovalta katosi, mikäli nämä eivät nöyrtyneet Herran edessä. Roomalaisten suurten sukujen pitkällisesti kehittämä korkeampi moraali tuhottiin hetkessä ja tästä rappiosta tietysti seurasi kristinuskon voitto. Rooma ei suinkaan tuhoutunut barbaarien tai muiden vihulaisten ansiosta, vaan se itse asiassa kaapattiin sisältä käsin kristittyjen käsiin. Myös kristittyjen sisältä hajottaman Rooman valloittaja germaanit joutuvat kristittyjen karmean vallankäytön uhreiksi. Eurooppa vaipui syvään taantumuksen aikakauteen, kaikki ylhäiset suvut olivat tämän pappisideologian vallan alla. Kuitenkin kristinusko oli aivan liian naiivisti sulattanut sisäänsä kreikkalaisen filosofian, kuvitellen, että se voisi täysin vailla seurauksia anastaa tällaisen perinnön itsellensä. Kuitenkin kreikkalainen filosofia koitui kristinuskon maallisen vallan kohtaloksi, kun filosofia oli sallittua, niin silloin myös järkeily saattoi löytää uusia uria, niitä alkuperäisiä joilta se oli alkunsakin saanut. Nimittäin kreikkalaisten perintöä ei voinutkaan sulattaa sokeaan dogmaattiseen uskoon, vaan se oli jatkuvasti kehittyvää uskoa. Miksi tyytyä johonkin ideologiaan, miksi emme kyseenalaista kaikkea arvovaltaa, jota ylipäätänsä on olemassa? Tällöin kriitikko, Sokrates voi aina tarvittaessa korjata omia puheitansa, jotta olisi taas jälleen kerran kukkulan kuningas. Järki murtautui dogmaattisen kristinuskon läpi, joka ei ollut edes viitsinyt vakiinnuttaa omaa maallista valtaansa vallanhallinto-organisaatioihin. Kun taas kreikkalainen perinne vapauduttuaan kristittyjen ikeestä alkoi kehittää omia maallisen vallan hallintojärjestelmiänsä.
Demokraattinen valtio, tasa-arvo, liberalismi, sosialismi jne. nämä kauheat käsitteet syntyivät vain sukujen arvovallan kumoamiseksi. Keskiajalla valtiomuotona oli vielä jonkinlainen monarkia, ylhäisten sukujen periytyvä valta. Keskiajan päätyttyä järkeily ja sukusuhteiden julma pilkkominen pääsee suurimpaan julmuuteensa. Demokratian ja tasa-arvon, moraalin nimissä sekoitetaan suvut sellaisen ruman käsitteen alle kuin kansa. Eihän meitä suinkaan elätä suku, vaan valtio, jonka ruumis kansa on! Valtioissa erikoistuminen tapahtuu koulutuksen avulla, enää ei olekaan suutarisukuja, vaan suutarikouluja! Eihän syntyperällä ole väliä, vain niillä yksilöominaisuuksilla, joita vaaditaan tuohon tiettyyn orjantehtävään! Suurin herrahan on tietysti valtiovalta ja tämän hirmuinen viha syntyperäistä valtaa vastaan. Tärkeämpää on millaiseksi me tulemme, kuin se mitä me jo olemme. Kaikki voidaan muokata sopiviksi ja ne jotka eivät sovellu tiukkaan moraalinmuottiin laitetaan vankilaan. Tässä syntyy myös täydellinen epäluottamus yksilöä kohtaan, vain jokin virallinen ja objektiivinen taho voi todistaa jollain olevan arvovaltaa. Kunhan vain vaaditut muodolliset vaatimukset täytetään jonkin valtiota palvelevan auktoriteetin valvonnan alla, niin silloin yksilö kyllä on sopiva johonkin tiettyyn orjantehtävään. Se miten katsotaan, kertoo tietysti onko tällainen kaupunki-ihminen vapaampi kuin sukuunsa ja vereensä sidottu ihminen. Jos me voimme taistella kaikin voimin sitä vastaan mitä me olemme, mutta emme voi missään tapauksessa tunnustaa sitä mitä me olemme, niin olemmeko me muka vapaampia (ja eikö vapaus itsekin ole jo jokin arvostus?) kuin sukujen arvovaltaan sidotut ihmiset? Jos yksilöllisten valintojen määrä on suuri vain sen takia, että me voimme valita monia eri kouluja ja sellaisia ylhäältä annettuja ja rakennettuja individuaalisia vaihtoehtoja, niin miten se eroaa siitä, että me synnymme johonkin tiettyyn tehtävään? Onko individualismi vihaa sukujuuria kohtaan? Millainen on se yksilö, jolla ei ole sukujuuria?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Historian kuluessa todellakin eri puolilla on elänyt käsityksiä, joiden mukaan ihmisten arvo määräytyisi veren perusteella. On ajateltu että ihmiset ovat synnynnnäisesti eriarvoisia, koska heidän suonissaan virtaa erilaista verta.
Jos yhteiskuntaa redusoidaan taaksepäin kohti esihistoriaa, heimot, klaanit, suvut ja perheet tulevat jossain vaiheessa vastaan. Mutta onko alkuyhteisö jokin perusperheen ympärille muodostuva suku?
Aristokraattisten asenteiden puolustelu käy päinsä jos kuvitellaan sukuperinnölle jokin todellinen sisältö. Tällaiselle saattaa olla katetta, tai sitten ei. Esimerkkejä löytyy kummastakin suunnasta. Yksi vastaan tuleva kysymys koskisi esim. sitä perustuuko ammattikuntalaitos ihmisten todellisiin taipumuksiin, vai estääkö lokerointi ihmisiä kehittämästä muita kuin odotusten mukaisia taipumuksia.
Eurooppalainen historia on uudella ajalla nostanut "demokraattisen" valtion ohi syntyperän perusteella määräytyvän arvoaseman. Tähän kehitykseen sisältyy kykyjen ja ihmisarvon eriyttäminen toisistaan, mikä on kaunis ja hyväksyttävä pyrkimys, vaikkei sitä täydellisesti pystyttäisikään toteuttamaan.