On tuotu esille monta kertaa että ihminen, joka vain vuosikausia roikkuu nettideiteissä eikä itse koe löytävänsä ketään, on itsestään liikoja luuleva omahyväinen pikku p.ska. Voipi olla. Voipi olla olemattakin. Jos on kyse yli 35-vuotiaasta ihmisestä, voihan olla että hän tuntee itsensä jo niin hyvin että tietää millaisen toisen ihmisen kanssa sopii yhteen, ja varsinkin että millaisen kanssa ei.
Itkemälläkään eivät muutu yhteensopiviksi sellaiset jota eivät sitä ole. Määrä ei takaa laatua eli siis paremmin juuri sitä yhteensopivuutta, eli vaikka miten paljon olisi vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajia ns. tarjolla, niin ei välttämättä siihen sankkaan sakkiin siltikään osu sitä yhteensopivaa.
Ne ihmiset jotka olisivat valmiita aloittamaan suhteen lähes kenen kanssa tahansa ovat tämän palstan suuria sankareita (ja marttyyreita). Länkytetään tyytymisestä ja runoillaan kuinka kuka vaan sopivan ikäinen ja kenties kokoinen ihminen kävisi, kunhan tämä vain suostuisi suhteeseen.
Mikä näistä kehen tahansa tyytyjistä tekee niin armoitettuja pyhimyksiä, olisi kiva tietää? Entäs jos juuri he ovatkin niitä tyhjiä unelmia päässään pyöritteleviä haahuilijoita joilla on korviensa välissä valmiina nätti pikku satu johon sitten vaan tungetaan näyttelijäksi ensimmäinen vastaan tuleva sopivan sukupuolen edustaja, halusi tämä tai ei?
Kun mietin miten monen ihmisen kanssa olen joutunut olemaan se osapuoli joka toteaa että ei sovittaisi yhteen, ja miten monet haukut olen siitä saanut osakseni, niin en voi kuin ihmetellä että mikä jumalauta siinä on että kun yritän ajatella toistakin ihmistä ja sitä että hänellä olisi oikeasti hyvä olla, niin saan aina henkisesti turpaani? Onko joillekin aikuisille ihmisille jotenkin jumalattoman vaikeaa tiedostaa arkisia realiteetteja? Jos esim. toinen haluaa paljon seksiä, ja toinen vain vähän, niin minkä ihmeen takia kannattaisi tutustua yhtään sen pidemmälle sitten kun tuollainen seikka syystä tai toisesta on tullut ilmi, eikä ole oikeasti vielä mitään toisilleen, ei ehkä edes tavattukaan livenä?
Miksei vaan voi todeta että jaaha, parempi kun etsimme toisaalta kumppania? Miksi pitää aina suuttua ja kostaa toiselle se että tämä on pilannut ne nätit pikku näytelmät sieltä toisen ihmisen korvien välistä - kuka käskee kuvittelemaan päässään etukäteen aivan mahdottomia eli kokonaista suhdetta ja miten se etenee juuri kuten itse haluaa?
Itseäni ei ainakaan kiinnosta tippaakaan ryhtyä miksikään marionetiksi toisen ihmisen fantasioihin. Haluan ihastua toiseen ihmiseen arjessa ja todellisuudessa, juuri sellaisena kuin hän on, ja että hän ihastuu minuun sellaisena kuin minä olen. Eikä niin että ihastumme yhdessä ihastumiseen ja yritämme kuvitella toisemme sellaisina mitä emme ole, tai peräti muokata toisistamme oman idolimme.
Itkemälläkään eivät muutu yhteensopiviksi sellaiset jota eivät sitä ole. Määrä ei takaa laatua eli siis paremmin juuri sitä yhteensopivuutta, eli vaikka miten paljon olisi vastakkaisen (tai saman) sukupuolen edustajia ns. tarjolla, niin ei välttämättä siihen sankkaan sakkiin siltikään osu sitä yhteensopivaa.
Ne ihmiset jotka olisivat valmiita aloittamaan suhteen lähes kenen kanssa tahansa ovat tämän palstan suuria sankareita (ja marttyyreita). Länkytetään tyytymisestä ja runoillaan kuinka kuka vaan sopivan ikäinen ja kenties kokoinen ihminen kävisi, kunhan tämä vain suostuisi suhteeseen.
Mikä näistä kehen tahansa tyytyjistä tekee niin armoitettuja pyhimyksiä, olisi kiva tietää? Entäs jos juuri he ovatkin niitä tyhjiä unelmia päässään pyöritteleviä haahuilijoita joilla on korviensa välissä valmiina nätti pikku satu johon sitten vaan tungetaan näyttelijäksi ensimmäinen vastaan tuleva sopivan sukupuolen edustaja, halusi tämä tai ei?
Kun mietin miten monen ihmisen kanssa olen joutunut olemaan se osapuoli joka toteaa että ei sovittaisi yhteen, ja miten monet haukut olen siitä saanut osakseni, niin en voi kuin ihmetellä että mikä jumalauta siinä on että kun yritän ajatella toistakin ihmistä ja sitä että hänellä olisi oikeasti hyvä olla, niin saan aina henkisesti turpaani? Onko joillekin aikuisille ihmisille jotenkin jumalattoman vaikeaa tiedostaa arkisia realiteetteja? Jos esim. toinen haluaa paljon seksiä, ja toinen vain vähän, niin minkä ihmeen takia kannattaisi tutustua yhtään sen pidemmälle sitten kun tuollainen seikka syystä tai toisesta on tullut ilmi, eikä ole oikeasti vielä mitään toisilleen, ei ehkä edes tavattukaan livenä?
Miksei vaan voi todeta että jaaha, parempi kun etsimme toisaalta kumppania? Miksi pitää aina suuttua ja kostaa toiselle se että tämä on pilannut ne nätit pikku näytelmät sieltä toisen ihmisen korvien välistä - kuka käskee kuvittelemaan päässään etukäteen aivan mahdottomia eli kokonaista suhdetta ja miten se etenee juuri kuten itse haluaa?
Itseäni ei ainakaan kiinnosta tippaakaan ryhtyä miksikään marionetiksi toisen ihmisen fantasioihin. Haluan ihastua toiseen ihmiseen arjessa ja todellisuudessa, juuri sellaisena kuin hän on, ja että hän ihastuu minuun sellaisena kuin minä olen. Eikä niin että ihastumme yhdessä ihastumiseen ja yritämme kuvitella toisemme sellaisina mitä emme ole, tai peräti muokata toisistamme oman idolimme.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Etsin täältä contakteja, olen niin ujo niin ajattelin aloittaa netistä ouhumisesta, ja jos löytyy joku nokialta tai tampereelta, minulla on koko päivä aikaa kuunnella toista ihmistä.
Tein eilen päätöksen lopettaa humeet mutta en siksi että en pitänyt huumeista, enne kun tein tätä kaikkia, vihasin ihmisiä, itseäni ja kaikkea nyt tuntuu että olen parantunut mutta haluan todistaa sen itselleni lopettamalla huumeet.
Nyt minun suunnitelma on joka päivä tulla tänne kello 16-20 ja vastata ihmisten viesteihin ihmisenä ja ystävänä.
vastaan viesteihin mihin muut eivät kehtaa tai uskalla, minä en välitä kuinka säälittävältä näytän koska uskon itseeni, ja tiedän sydämmessäni että mitä teen on oikein.
Tiedän sen koska olen ollut koko elämäni yksin ja tavannut paljon muita samanlaisia kuin minä, tiedän että te olette siellä, tiedän koska meitä on niin paljon.
uusi elämäntarkoitukseni on auttaa niin monta ihmistä kuin pystyn, en osaa vielä mitään mutta minun on pakko oppia, en suostu enää ikinä palaamaan menneisyyteen, olen parantunut mutta silti sairas.
parantunut että olen löytänyt itseni mutta sairas kun olen ollut raskas huumekäyttäjä.
Miksi kerron tämän teille, koska en välitä miltä se näytää haluan auttaa ihmisiä, en välitä edes itsestäni.
Jos edes autan yhtä ihmistä edes pienessä asiassa niin olen onnistunut, en ikinä lopeta ihmisten auttamista vaikka itse vielä tarvitsen tukea, annan tukea takaisin loputtomasti.
En voi vihata ketään, paitsi ihmisiä jotka käyttöytyvät kuin eläimet
Anteeksi kun purkauduin mutta tekstisi tuli suoraan sydämmeen, kiitos, kiitos ihminen.
Kiitos. :) Olen itsekin joskus vastaillut "nolla-aloituksiin", eli sellaisiin mihin kukaan ei reagoi millään tavalla.
Ja sitäkin olen miettinyt että ihminen ei tule koskaan täysin valmiiksi. Siinä mielessä tuntuu oudolta että nettideittailusta keskustellessa monet tuntuvat vaativan että ihmisen pitää olla suorastaan täydellinen ennen kuin hänellä on minkään maailman lupaa alkaa kumppania itselleen etsimään.
Pakottomuutta tämä touhu kaipaisi enemmän. Sitä että ei ole pakko yhtään mitään. Ei olla sitä tahi tätä, jos ei ole. Kyllähän ihmisiä riittää vaatimaan kaikkea mahdollista, jos ikinä sille tielle erehtyy että pyrkii tyydyttämään muiden toiveita jokaikinen kerta kun niitä ilmaistaan.
Hyvä Iiro, jatka samaan malliin!
Jos ätmi asettaa naiselle jotain kriteerejä, hän on nirso ja naisettomuus on oma vika. Jos ei aseta kriteerejä, on tyhmä kun kuvittelee että joku nainen huolisi hänet. Ei ole helppo olla ätmi. Teet niin tai näin, toimit aina väärin.
Hyvä kirjoitus ap:ltä! Minä väitän, että iso osa ongelmaa on nettideitti itse. Eli luonnoton tapa tutustua ja ihastua. Nettideittaamaan ryhdytään sillä mentaliteetillä, että nyt löytyy justiinsa kumppani ja siihen ihastutaan heti. No eihän se niin mene ja pettymysten ja turhautumisen kierre on valmis. Olisin myös valmis uskomaan, että naisilla on netistä seuraa etsiessään rima aika korkealla ja miehillä taas matalalla. Ja tästähän seuraa selvä kohtaanto-ongelma. Tietysti jokaisella oma yksilöllinen tapansa arvottaa oma itsensä ja asettaa rima kiinnostuksen kohteilleen. Mutta nettideitti sisältää silti vahvan lupauksen sen oikean kumppanin löytymisestä ja vielä niin, että aina olisi mahdollisuus löytää vielä parempi.
Kenenkään ihmisen ei pitäisi laskea omaa rimaansa sillä tavoin, että "tyytyy" johonkin mikä ei tunnu omalta. Sen sijaan ihmisten tulisi etsiä sitä oman tasoistaan ja aidosti kiinnostavaa kumppania. Ja se ei välttämättä löydy netistä. Itselleni on käynyt niin, että vuosien aikana netistä on kyllä löytynyt seksikumppaneita mutta ei sitä oikeaa onan tasoistani seurustelukumppania. Sen sijaan netin ulkopuolelta on löytynyt ihmisiä, joihin olen tuntenut oikeaa aitoa kiinnostusta ja vetovoimaa. Olen ollut ihastunut ja rakastunut, mutta se tunne syntyy luonnostaan. Se ei synny pakottamalla nettideitistä poimitun seuralaisen kanssa kahvitreffeillä. Tosi lottovoitto saa olla, jos se siellä syntyy. Älkää menkö ihmiset siihen halpaan, että luulette ihastuneenne kun kerran elämässänne pääsette nettitreffeille. Ja älkää ihmeessä soimatko sitä treffikumppanianne, mikäli hän ei teistä kiinnostu. Jos hän ei kiinnostu, niin silloinhan hän oli juuri sinulle väärä kumppani. Ja etsintä jatkuu...
Kiitos.
Olen aikalailla kyllästynyt näissä nettideiteissä nimenomaan siihene ttä saan sitä soimausta osakseni kun ilmoitan (mahdollisimman kohteliaasti toki) toiselle että hän ei ole tyyppiäni tai syystä a, b, c suhteesta ei tulisi mitään. On vaikea ymmärtää minkä takia pitää jaksa kertaa tosensa jälkeen aikuisen ihmisen taholta lapsellinen raivokohtaus kun ei ne unelmat toteudukaan tosielämässä.
Olen ollut siinä käsityksessä että kun tapaa jonkun ihmisen, siinä kuitenkin on tutustumisvaihe jonka aikana tilanne voi kehittyä periaatteessa ihan mihin suuntaan hyvänsä. Kun olen elämäni varrella muutaman kerran tykästynyt toiseen ihmiseen, on se tuntunut siltä että oli mukamas alusta asti selvää että ollaan yhdessä, mutta tottahan toki se olisi voinut lähteä etenemään toisinkin. Sitä pitää liian helposti asioita itsestäänselvinä kun niitä jälkikäteen miettii. Pitäisi tajuta että ei se että on muutaman kerran ihastunut ja se on johtanut johonkin ole tae siitä että aina käy samalla tavalla jonkun toisen kohdalla.
Kaikkein hankalimpia tapauksia mielestäni ovatkin juurikin nämä newbiet jotka tulevat kenties pitkän suhteen jälkeen nettideitteihin mukaan ja luulevat että täältä heti löytyy joku. Jos ei löydy, niin sitten vaikka pakotetaan löytymään. Olin aikoinani kade kun tuntui että eksäni löysi aina vaan uuden, ja taas uuden, ja yhä uuden, ja samana aikana minä en löydä ketään. Sittemmin olen tajunnut että ne eksän lyhykäiset suhteet taisivat hyvin pitkälti perustua sille että hän oli innostunut suhteessa olemisesta sinänsä, ja maalaili itselleen asiat aina hyvin päin aina kun tapasi tarpeeksi viehättävän ihmisen.
Ei se ole mikään meriitti että helposti löytää jonkun, jos helposti sitten tulee erokin.
Tietenkin nettideitissä odotuksena on, että sopiva kumppani löytyy ns. heti ja helposti. Niinhän sen pitääkin olla, se on nettideitin koko tarkoitus: siellä on vain ihmisiä, jotka etsivät kumppania, tarjonnasta valitaan itselle sopiva(t) ja pari muodostuu, kun kaksi huolii toisensa. Systeemi ei vain toimi, koska naiset ovat nirsoja, eivät piittaa yhteensopivuudesta mitään ja tekevät valintansa vain kemioiden ja muun epämääräisen hömpän perusteella. Naiselle ei riitä, että löytää sopivan miehen, vaan pakit voidaan lätkäistä millä tahansa verukkeella. Naisten toiminnan takia miesten on pakko laskea vaatimustasoaan.
PS. Älkää leikkikö tyhmää ja tulkitko, että minun mielestäni mm. ihastumisella ja seksillä ei olisi mitään osaa parisuhteessa. Näkemykseni on, että nuo tulevat kyllä luonnostaan siinä ohessa, kun parin valinta tehdään paremmilla kriteereillä.
Jos molemmat kertovat alusta asti rehellisesti ja avoimesti itsestään kaiken oleellisen, ei pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä, mihin suuntaan suhde kehittyy, vaan molempien on helppo tehdä valintansa. Tietenkin jos nainen perustaa valintansa siihen, että mies ei vienyt ensitreffeillä jalkoja alta, niin eihän sellaista arpapeliä mies voi ennustaa, ja silloin saakin kiukustua naisen sekoilusta.
Kai minäkin sitten olen tyhmä, mutta olen oppinut elämässäni käytännön kokemuksista mitä on keskinäinen vetovoima ja millaista on, kun sitä ei ole. Se on tunne, joka voi syntyä saman tien kun tapaa ihmisen ensimmäisen kerran, vaikkei olisi edes tiennyt koko ihmisestä mitään ennen sitä. Minulle on käynyt tällainen tilanne elämässäni neljä kertaa. Eihän se tarkoita, että samantien oltaisiin hypätty suhteeseen vaan tapaamisesta on jäänyt kutkuttamaan se tunne ja halu tutustua toiseen tarkemmin ja ottaa niistä tunteista selvää. Ihastuminen ja rakastuminen kehittyy pikku hiljaa ja kyse ei ole mistään analyyttisestä huolimisesta. Järkeilyä ovat elämäntilanteen pohtimiset, oman kelpaamisen pohtiminen, pelkääminen ja muiden suhtautumisen pohtiminen. Järkeilyä on toisen ominaisuuksien, ulkonäön, tyylin, käyttäytymisen, älykkyyden pohtiminen. Järkeilyä on pohtia vaikka sitä toimiiko keskinäinen kemia sängyssä tai ovatko omat tunteet aitoja. Niillä ei ole mitään tekemistä todellisen vetovoiman ja kemian kanssa. Surullista, että maailmassa on ihmisiä jotka eivät ole tätä saaneet kokea.
Ja täytyy vielä lisätä, että nuo minun neljä kertaani eivät ole siis tapahtuneet nettideittikumppaneiden kanssa vaan oikeassa elämässä. Nettideitissä on liikaa järjenvalintaa, kun valitaan treffikumppani joidenkin abstraktien tietojen perusteella. Nettideittien kanssa minullakin on kyllä syntynyt tapailua ja sutinaa vällyjen välissä, mutta niillä ei ole ollut mitään tekemistä muun kuin keskinäisen haluamisen kanssa. Seksuaalista vetovoimaa on tietysti pitänyt olla ja se on, kuten toisessa viestissä kirjoitin johtunut lähinnä tilanteen luomasta fiiliksestä. Vähän niinkuin baarielämän yhden illan jutuissa.
Aika hassua, kirjoitat ettei naiselle riitä että löytyy se sopiva mies...eli sinun mielestäsi sopiva ja millä lailla sopiva jos kuitenkin antaa pakit?
Ongelma juuri se että mies löytää sopivan kun perskoko tai naama tyydyttää, ja kuvittelee että näillä pärjää suhteessa...sitten matkan varrella paljastuvat ne muut naisen ominaisuudet ja ruvetaan valittamaan milloin mitäkin, kun suhde ei luista. Unelmoijat jotka usko että kumpannin löytäminen on niin helvetin helppoa ja valittavat kun nainen etsii syvällisempää kuin "olet ihan ok".
Mitä kiukustumista on siinä että toinen ei koe toista tavatessa eroottisesti viehättävänä? En sanoisi sitä sekoiluksi että rehellisesti kertoo että toinen ei ole omaa tyyppiä (noin nätisti sanottuna).
Mutta tietenkin jos tapaillaan useita kertoja ja sitten jossain myöhemmässä vaiheessa nainen tai mies vasta saa kakaistua että ei oikein ole viehättynyt, niin se on tietenkin typerää touhua. Kyllä se pitää pystyä heti sanomaan, jos sen heti tajuaa. Loputon toisen tunteiden säästäminen johtaa vain entistäkin pahempaan kohtaukseen sitten aikanaan kun ei pysty enää teeskentelemään.
Entäs jos ei tule? Itse en ole koskaan ollut mikään tunneautomaatti josta alkaa herumaan oikeaoppisia tunteita kunhan olen tarpeeksi kauan jonkun ihmisen kanssa tekemisissä.
Pari kertaa olen koettanut suhdetta sellaisen ihmisen kanssa jonka ominaisuudet sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Mutta koska jostain syystä kyseinen ihminen itse ei sitten vaan kumminkaan ole herättänyt minussa ihastumista ja mieltymistä, parin kk jälkeen on ollut sellainen olo että repii kohta tukan päästään jos on vielä pakko jatkaa suhdetta. Joten enpä sitten ole jatkanut.
Meillä täällä länsimaissa ei ole järjestettyjä avioliittoja joissa ihmisillä ei oikein ole mitään muuta mahdollisuutta kuin yrittää olla toisilleen vaikka hampaat irvessä siedettävät.
Ikää kun on enemmän kuin 35 v huomaa kyllä miestenkin olevan nirsoja. Saa lukea juttua miten miehet muistelevat parikymppisen rakkauksiaan. Kuka keski-ikäinen pärjää jonkun haavekuvan rinnalla? Jos toinen muistelee kaiholla nuoruutensa rakkauksia, ei hän näe mitään arvostettavaa ikäisessään rupsahtaneessa ihmisessä. Rakkautta miehet eivät vanhemmiten enää havittele, riittää pelkkä seksikin.
Ehkä sitten vielä vanhempana, eläkeiässä, alkaa taas kiinnostamaan muukin kuin seksi, kun se ei enää ole niin laadukasta eikä siihen pysty kauhean usein.
Ei näissä asioissa järjellä ole mitään tekemistä. Ensin pitää tulla ihastus ja sitten vasta ruvetaan katsomaan että toimiiko suhde käytännössä. Ihminen nyt vaan toimii sillä tavalla. Katso vaikka kaikkia paskoja suhteita, joissa on ties mitä ongelmia ja silti ei osata erota. Tunteet vievät ja järki vikisee, niin se vaan on enkä haluaisikaan mitään muuta kaikesta huolimatta. Kumppanin etsiminen ei ole mitään auton ostoa.
Aika surullista, jos ihmiset oikeasti ovat niin pinnallisia nykyään että parisuhteetkin ovat vaan kertakäyttökulutusta. Kun itse tulin nettideittiin pitkästä liitosta eroamisen jälkeen, olin innokkaana luomassa suhdetta lähes jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja vähän ihastustakin oli ilmassa. Mielestäni se johtui siitä, että uudessa elämän vaiheessa oli energiaa ja innostus kaikkeen uuteen oli suuri. Silloin ottaa vastaan uudet jutut miettimättä sen enempää, mistä siinä on kyse. Esim. juuri seksin suhteen, jos on vuosia kärsinyt seksin puutteesta, niin toki sitä haluaa sekstata mahdollisimman paljon, kun sitä seksiä on saatavilla. Sitten ajan myötä tunteet tasaantuu ja alkaa ymmärtämään itseään ja tarpeitaan paremmin. Itselleni olen sittemmin vain nostanut rimaa kumppaniehdokkaiden suhteen, koska tuntuu että sitä seksiäkin haluaisi mieluummin harrastaa vain sen oikean kanssa. Mielestäni tämä koko deittailu on tavallaan mielentila. Oikeassa vireessä jaksat tapailla ja tutustua innokkaana moniin uusiin ihmisiin. Harmaan ja tylsän arjen keskellä haluaisi mieluummin keskittyä sen yhden tutun ja turvallisen kanssa puuhailuun, eikä säpinöidä jossain netissä. Harmi vaan, ettei sitä yhtä nyt satu tässä olemaan... :)
Ne ihmiset jotka olisivat valmiita aloittamaan suhteen lähes kenen kanssa tahansa ovat tämän palstan suuria sankareita (ja marttyyreita). Länkytetään tyytymisestä ja runoillaan kuinka kuka vaan sopivan ikäinen ja kenties kokoinen ihminen kävisi, kunhan tämä vain suostuisi suhteeseen. "
Minulle on tullut käsitys että ulkonällä tai muilla seikoilla ei ole suurta merkitystä vaan sillä että mies tai nainen jota ajattelee vaikka baarissa mahdollisena potentiaalisena kumppanina vastaa tunteisiin.