Miulla on itsellä paha syömishäiriö ja ongelma on että olen alkanut pelkäämään myös lapseni puolesta.
Pelkään sitä että lapseni kohtaa samallaisen helvetin kuin itselläni on.
Pelkään että lapseni lihoo ja että koulussa kiusataan.
Pelkään että lapselleni tulee yhtä paska itsetunto kuin minulla.
Tänään sain kohtauksen, kun mieheni antoi lapselle herkkuja vaikka ei ollut namipäivä. Isovanhemmat ovat myös kamalia herkuttelijoita, ja suorastaan kammoksun kun näen lapsen ahmivan kahvipöydässä pullia ja pasteijoita.
Haluaisin lapselle normaalit ruokailutottumukset. En pidä lasta nälässä ja haluan että kotona on lautasmallit, monipuolinen ruokavalio, säännölliset ruokailut jne. Eli kaiken normaalin. En kiellä herkkuja ja meillä onkin namipäivä kerran viikossa.
Lapsi ei ole ylipainoinen, eikä mitään hätää ole. Kasvaa ja voi hyvin, on onnellinen. Kaikki on hyvin, mutta silti..
Pelkään ihan kamalasti että tämä painajainen periytyy. Olen pari kertaa havahtunut, kun olen lapsen kuullen sanonut omasta syömisestäni, että en voi kun lihon muuten.(kadun!) Yritän parhaani mukaan pitää omat ongelmani salassa aliarvioimatta lapsen viisautta.
Tämä on ihan kamalaa ja kärsin todella paljon. Rakastan lastani eniten maailmassa ja pelkään että mokaan jotenkin. Tai että en saa rakennettua lapselle tervettä itsetuntuoa. Kaikenlaiset tunnot tässä myllertävät.
Toivon kommentteja ja ajatuksia.
Pelkään sitä että lapseni kohtaa samallaisen helvetin kuin itselläni on.
Pelkään että lapseni lihoo ja että koulussa kiusataan.
Pelkään että lapselleni tulee yhtä paska itsetunto kuin minulla.
Tänään sain kohtauksen, kun mieheni antoi lapselle herkkuja vaikka ei ollut namipäivä. Isovanhemmat ovat myös kamalia herkuttelijoita, ja suorastaan kammoksun kun näen lapsen ahmivan kahvipöydässä pullia ja pasteijoita.
Haluaisin lapselle normaalit ruokailutottumukset. En pidä lasta nälässä ja haluan että kotona on lautasmallit, monipuolinen ruokavalio, säännölliset ruokailut jne. Eli kaiken normaalin. En kiellä herkkuja ja meillä onkin namipäivä kerran viikossa.
Lapsi ei ole ylipainoinen, eikä mitään hätää ole. Kasvaa ja voi hyvin, on onnellinen. Kaikki on hyvin, mutta silti..
Pelkään ihan kamalasti että tämä painajainen periytyy. Olen pari kertaa havahtunut, kun olen lapsen kuullen sanonut omasta syömisestäni, että en voi kun lihon muuten.(kadun!) Yritän parhaani mukaan pitää omat ongelmani salassa aliarvioimatta lapsen viisautta.
Tämä on ihan kamalaa ja kärsin todella paljon. Rakastan lastani eniten maailmassa ja pelkään että mokaan jotenkin. Tai että en saa rakennettua lapselle tervettä itsetuntuoa. Kaikenlaiset tunnot tässä myllertävät.
Toivon kommentteja ja ajatuksia.
Vastaukset 3
Vanhimmat
en tiedä mitä tuohon sanoisi mutta äidilläni oli anoreksia, ja tulipase sitten minullekkin.
pikkusenkaan lipsahtaa, vanhempana lapsikin 'tajuaa'
Niin ei oman äitinikään syöminen ole aina normaalia ollut. Hyvin kyllä salannut, sillä palaset loksahtelivat paikoilleen vasta kun itse sairastuin. Mitään syömiseen liittyvää kummempaa en lapsuudesta muista.
Äitini kertoi minulle anoreksiastaan kun olin lahtunut 10 kiloa epäterveelisellä tavalla.
sain vaan lisäintoa aluksi, kun huomasin itseni peilistä oli pakko ravistella itsensä hereille.
helppoa se ei tule(/eikä ole) olemaan.
saanko kysyä,onko lapsesi tyttö vai poika?
syömishäiriöthän ovat yleisempia tytöillä.
lapsena minäkin söin ihan normaalisti, pitsat ja muut herkut oli tietenkin lempiruokia koska niitä sai niin harvoin.
nykyään en pitsaan juuri koske..
en osaa sanoa tohon muutakun että tutki lastasi varsinkin teininä(pahin aika sairastua, luulisin)
mutta älä missään nimessä ala tyrkyttämään ruokaa.
se vain pahentaa tilannetta:/