Minun vaistoni ovat aina vahvasti puhuneet sitä alhaisomaista käsitystä vastaan, että hyvän argumentin perusta olisi jossain sen omassa totuudenmukaisuudessa taikka objektiivisuudessa. Pikemminkin argumentaation esteettisenä ilmiönä tai kokemuksena, joka tuottaa juuri tietynlaisia mielentiloja, voisi olla jopa parempi argumentaation totuudenmittari!
En voi olla kuulematta alempien ihmisten esittämiä argumentteja, koska alempia ihmisiä on tietysti suhteellisesti enemmän kuin parempia ihmisiä. Miten me sitten olemmekaan tottuneet arvioimaan argumentteja? Ne eivät ainakaan saisi olla sisäisesti ristiriitaisia. Mutta toisaalta juuri tämä subjektiivinen sisäisyys sulkee pois objektiivisuuden mahdollisuuden, emme voi ulkoa asettaa jonkin sisäisen ristiriitaisuutta, koska se ristiriidattomuushan juuri on sen sisäisen edellytys. Tässä tapauksessa totuus on itse itsensä tavoittamattomissa. Silloinhan totuus onkin oiva esimerkki klassisesta kehäpäätelmästä. Tässä mielessä totuus onkin oiva taisteluväline, sellaisille, jotka tarvitsevat lisävarusteita pärjätäkseen; siis niille joilla ei alun perin jo ole niitä ominaisuuksia, joita he havittelevat. Tässä mielessä voitaisiin sanoa, että totuudellisuus on hankittu ominaisuus, joka ei periydy. Kun taas tyhmyys on synnynnäinen ominaisuus, joka periytyy huonojen sukujuurten kautta! Tyhmimmät lukijat älkää huolestuko, voin toki itse iskeä ruman sammakon argumentaatioin miekallani halki, ennen kuin prinsessa ehtii suudella sitä ja sammakko muuttua prinssiksi; siis selkokielisesti sanottuna, argumentaatioissa voidaan toki vedota totuuteen, mutta vain silloin kun itse ei uskota tähän takamaailmaiseen totuuteen.
Arvoja käsittelevissä argumenteissa asetetaan vallitsevat arvot kyseenalaisiksi, siispä ristiriitaisiksi, jonkin ulkoisen tutkijan näkökulmasta katsottuna. Osoitetaan jokin synnynnäinen vääräksi. Vallitsevassa olotilassa on jotain vikaa, johon tietysti halutaan vaikuttaa jollain arvoja koskevalla muutoksella. Arvothan ovat ne mittarit, joilla yksityisten ihmisten arvoa arvioidaan, aina jostain tietystä subjektista. Kun me itse arvioimme toista, ihmistä, niin tässä tietysti ilmenee vastakkainasettelu, kuinka arvioidaan oma arvo ja kuinka arvokas tämä toinen subjekti on verrattuna omaan subjektiimme. Mittariksi asetetaan tämä subjektiivinen sisäinen totuutemme ja sen väitetään olevan objektiivinen, subjektista riippumaton. Kun kaunaihminen kertoo meidän kaikkien olevan samanarvoisia, niin silloinhan hän nimenomaan alentaa itseänsä parempien arvoa, repimällä nämä alhaison kuraojaan, julmasti omaa arvoansa tällä tavalla parantaen. Kuten sanonta kuuluu, työväellä ei ole mitään menetettävää, mutta voitettavana heillä on koko maailma! Tässähän tietysti myönnetään, että alempi ei ole lähelläkään ylempiä, mutta nautinto, joka syntyy siitä, että näkee parempien epäonnistuvan tuottaa suunnatonta mielihyvää ikuiselle epäonnistujalle; jos minä en saa, niin et saa sinäkään!
Kaunaihminen ei pidä omasta peilikuvastaan, vaan vaatii siihen parannusta. Tämä parannus voi tapahtua vain, jos joku toinen, jolla jo on näitä parempia ominaisuuksia, luopuu jostain paremmista ominaisuuksistaan. Kaunaihmisen tyytyväisyys syntyy sitä kautta, että joku toinen saa maistaa ”oikeudenmukaisuutta” tai ”totuutta”, jolla tasoitetaan arvoja matalamielisten mieliksi. Kun taas ne toiset, jotka ovat tyytyväisiä omaan pelikuvaansa, eivät vaadi mitään muutoksia arvoihin, vaan vaativat niiden säilyttämistä. Tässä asettuvat siis vastakkain ne joilla jo on parempia ominaisuuksia ja ne, joilla ei niitä vielä ole. Kaikki tietysti haluavat nämä ominaisuudet saavuttaa, mutta onko oikein viedä niitä niiltä, joilla ne jo synnynnäisesti ovat? Onko varastettu kauneus kaunista? Onko arvojen muuttaminen lopulta mikään muutos ollenkaan, vaiko kenties vain kauneuden sisällön tuhraamista, vaikka itse tuhraajakin tietää sisimmissään, että hän tuhoaa jotain kaunista, mutta koska tämä kaunis on hänen oman ”kauneutensa” tiellä, niin silloin tämä olemassa oleva kauneus saa väistyä tämä uuden ”kauneuden” tieltä. Loppuen lopuksi nämä oikeuden tavoittelijat ovat töykeitä ja säädyttömiä törkyihmisiä, valtaa hinnalla millä hyvänsä, huonomaku ohittaa hyvänmaun, koska ei hyväksytä omaa huonommuutta, vaan vaaditaan jotain parempaa tilalle.
Voimme siis havaita, että hierarkiassa ei voi koskaan tapahtua mitään muutosta, hierarkia on ikuinen. Jokainen saa aina ansionsa mukaan, asettuu omalle paikallensa hierarkiassa. Ainoastaan ihmistyypit ja – luoneet voivat vaihdella hierarkiassa, siis millaiset luonteet ovat hierarkian huipulla. Ei siis ole mitenkään mahdotonta ajatella, että kukkulankuningas olisi heikko ja ruma, sillä huipulle voidaan kivuta monia eri teitä. Mutta ovatko vaivalloisimmat, mutkaisimmat ja salaisimmat reitit sitten parempia kuin hierarkian huipulle syntyminen? Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että ainakin tahdonvoimaa tarvitaan huipulla pysyttelemiseen, heikot eivät kestä korkeita ilmanaloja, vaan karsiutuvat ja putoavat lujaa korkealta kovalle maalle. Papit eivät suinkaan ole heikkotahtoisia, vaan erittäin voimakastahtoisia ja sitkeitä yrittäjiä, he takertuvat lujasti kiinni vuoren huippuun ja eivät suinkaan putoa helpolla; epäonnistuttuaankin he kieltävät epäonnistuneensa, he kieltävät täydellisesti epäonnistumisen mahdollisuuden.
Tarkastelkaamme nyt sitten jotain aktuaalisen tosimaailman sisäistä ristiriitaa ilmaisevaa objektiivista totuutta; ikään kuin todistaaksemme oma totuutemme todeksi. Teknologianhan kerrotaan parantavan olotiloja tai kehitysavun antavan ihmisarvoisen elämän kehitysmaan asukkaille. Nämä siis ovat aktuaalisia alhaisomaisia väitteitä, joissa on tietty ”sisäinen” ristiriita. Teknologiauskossahan on vastakkain asetettuina vanha ja uusi, kaikki mikä on vanhaa, on huonoa ja kaikki mikä on uutta, on hyvää. Hyvyys tulee uuden teknologian abstraktista aritmeettisesta paremmuudesta, kun uusi teknologia on tehokkaampi välineellisesti kuin edeltävä teknologia, niin silloin voidaan helposti kalkyloida prosentuaalinen ”parannus” menneeseen ja olleeseen teknologiaan. Useinkaan ei tajuta, että ei välineiden teho vaikuta ihmisten välillä vallitsevaan ikuiseen hierarkiaan millään tavalla. Itse hierarkia on ikuinen, vaikka muutosta tapahtuukin. Muutosta ei vain voi tapahtua arvoissa, muutos tapahtuu aina jossain muussa. Kun kehitysmaiden oloja verrataan länsimaisten ihmisten oloihin, niin tietysti nämä kehitysmaiden olot näyttävät huonommilta, koska olemme teknologisesti eri tasoilla, mutta kuitenkin teknologinen eroavaisuus ei indikoi arvohierarkian erilaisuudesta, vaan nimenomaan todistaa hierarkian olemassaolosta. Oloja voidaan parantaa vaikka missä, mutta tämä parantaminen on aina aritmeettista ja suhteellista parantamista, joka on jatkuvassa inflaatioissa. Kun parannuksia saadaan aikaan, niin toisaalla, parannuksien arvo laskee samassa suhteessa. Siksi maailmaa pitää parantaa ikuisesti, joka toisaalta vain on yksi todiste hierarkian ikuisuudesta. Vaikka eihän hierarkian olemassaoloa tietenkään tarvitse todistaa, koska se vain yksinkertaisesti on ikuinen ja muuttumaton.
En voi olla kuulematta alempien ihmisten esittämiä argumentteja, koska alempia ihmisiä on tietysti suhteellisesti enemmän kuin parempia ihmisiä. Miten me sitten olemmekaan tottuneet arvioimaan argumentteja? Ne eivät ainakaan saisi olla sisäisesti ristiriitaisia. Mutta toisaalta juuri tämä subjektiivinen sisäisyys sulkee pois objektiivisuuden mahdollisuuden, emme voi ulkoa asettaa jonkin sisäisen ristiriitaisuutta, koska se ristiriidattomuushan juuri on sen sisäisen edellytys. Tässä tapauksessa totuus on itse itsensä tavoittamattomissa. Silloinhan totuus onkin oiva esimerkki klassisesta kehäpäätelmästä. Tässä mielessä totuus onkin oiva taisteluväline, sellaisille, jotka tarvitsevat lisävarusteita pärjätäkseen; siis niille joilla ei alun perin jo ole niitä ominaisuuksia, joita he havittelevat. Tässä mielessä voitaisiin sanoa, että totuudellisuus on hankittu ominaisuus, joka ei periydy. Kun taas tyhmyys on synnynnäinen ominaisuus, joka periytyy huonojen sukujuurten kautta! Tyhmimmät lukijat älkää huolestuko, voin toki itse iskeä ruman sammakon argumentaatioin miekallani halki, ennen kuin prinsessa ehtii suudella sitä ja sammakko muuttua prinssiksi; siis selkokielisesti sanottuna, argumentaatioissa voidaan toki vedota totuuteen, mutta vain silloin kun itse ei uskota tähän takamaailmaiseen totuuteen.
Arvoja käsittelevissä argumenteissa asetetaan vallitsevat arvot kyseenalaisiksi, siispä ristiriitaisiksi, jonkin ulkoisen tutkijan näkökulmasta katsottuna. Osoitetaan jokin synnynnäinen vääräksi. Vallitsevassa olotilassa on jotain vikaa, johon tietysti halutaan vaikuttaa jollain arvoja koskevalla muutoksella. Arvothan ovat ne mittarit, joilla yksityisten ihmisten arvoa arvioidaan, aina jostain tietystä subjektista. Kun me itse arvioimme toista, ihmistä, niin tässä tietysti ilmenee vastakkainasettelu, kuinka arvioidaan oma arvo ja kuinka arvokas tämä toinen subjekti on verrattuna omaan subjektiimme. Mittariksi asetetaan tämä subjektiivinen sisäinen totuutemme ja sen väitetään olevan objektiivinen, subjektista riippumaton. Kun kaunaihminen kertoo meidän kaikkien olevan samanarvoisia, niin silloinhan hän nimenomaan alentaa itseänsä parempien arvoa, repimällä nämä alhaison kuraojaan, julmasti omaa arvoansa tällä tavalla parantaen. Kuten sanonta kuuluu, työväellä ei ole mitään menetettävää, mutta voitettavana heillä on koko maailma! Tässähän tietysti myönnetään, että alempi ei ole lähelläkään ylempiä, mutta nautinto, joka syntyy siitä, että näkee parempien epäonnistuvan tuottaa suunnatonta mielihyvää ikuiselle epäonnistujalle; jos minä en saa, niin et saa sinäkään!
Kaunaihminen ei pidä omasta peilikuvastaan, vaan vaatii siihen parannusta. Tämä parannus voi tapahtua vain, jos joku toinen, jolla jo on näitä parempia ominaisuuksia, luopuu jostain paremmista ominaisuuksistaan. Kaunaihmisen tyytyväisyys syntyy sitä kautta, että joku toinen saa maistaa ”oikeudenmukaisuutta” tai ”totuutta”, jolla tasoitetaan arvoja matalamielisten mieliksi. Kun taas ne toiset, jotka ovat tyytyväisiä omaan pelikuvaansa, eivät vaadi mitään muutoksia arvoihin, vaan vaativat niiden säilyttämistä. Tässä asettuvat siis vastakkain ne joilla jo on parempia ominaisuuksia ja ne, joilla ei niitä vielä ole. Kaikki tietysti haluavat nämä ominaisuudet saavuttaa, mutta onko oikein viedä niitä niiltä, joilla ne jo synnynnäisesti ovat? Onko varastettu kauneus kaunista? Onko arvojen muuttaminen lopulta mikään muutos ollenkaan, vaiko kenties vain kauneuden sisällön tuhraamista, vaikka itse tuhraajakin tietää sisimmissään, että hän tuhoaa jotain kaunista, mutta koska tämä kaunis on hänen oman ”kauneutensa” tiellä, niin silloin tämä olemassa oleva kauneus saa väistyä tämä uuden ”kauneuden” tieltä. Loppuen lopuksi nämä oikeuden tavoittelijat ovat töykeitä ja säädyttömiä törkyihmisiä, valtaa hinnalla millä hyvänsä, huonomaku ohittaa hyvänmaun, koska ei hyväksytä omaa huonommuutta, vaan vaaditaan jotain parempaa tilalle.
Voimme siis havaita, että hierarkiassa ei voi koskaan tapahtua mitään muutosta, hierarkia on ikuinen. Jokainen saa aina ansionsa mukaan, asettuu omalle paikallensa hierarkiassa. Ainoastaan ihmistyypit ja – luoneet voivat vaihdella hierarkiassa, siis millaiset luonteet ovat hierarkian huipulla. Ei siis ole mitenkään mahdotonta ajatella, että kukkulankuningas olisi heikko ja ruma, sillä huipulle voidaan kivuta monia eri teitä. Mutta ovatko vaivalloisimmat, mutkaisimmat ja salaisimmat reitit sitten parempia kuin hierarkian huipulle syntyminen? Joka tapauksessa näyttäisi siltä, että ainakin tahdonvoimaa tarvitaan huipulla pysyttelemiseen, heikot eivät kestä korkeita ilmanaloja, vaan karsiutuvat ja putoavat lujaa korkealta kovalle maalle. Papit eivät suinkaan ole heikkotahtoisia, vaan erittäin voimakastahtoisia ja sitkeitä yrittäjiä, he takertuvat lujasti kiinni vuoren huippuun ja eivät suinkaan putoa helpolla; epäonnistuttuaankin he kieltävät epäonnistuneensa, he kieltävät täydellisesti epäonnistumisen mahdollisuuden.
Tarkastelkaamme nyt sitten jotain aktuaalisen tosimaailman sisäistä ristiriitaa ilmaisevaa objektiivista totuutta; ikään kuin todistaaksemme oma totuutemme todeksi. Teknologianhan kerrotaan parantavan olotiloja tai kehitysavun antavan ihmisarvoisen elämän kehitysmaan asukkaille. Nämä siis ovat aktuaalisia alhaisomaisia väitteitä, joissa on tietty ”sisäinen” ristiriita. Teknologiauskossahan on vastakkain asetettuina vanha ja uusi, kaikki mikä on vanhaa, on huonoa ja kaikki mikä on uutta, on hyvää. Hyvyys tulee uuden teknologian abstraktista aritmeettisesta paremmuudesta, kun uusi teknologia on tehokkaampi välineellisesti kuin edeltävä teknologia, niin silloin voidaan helposti kalkyloida prosentuaalinen ”parannus” menneeseen ja olleeseen teknologiaan. Useinkaan ei tajuta, että ei välineiden teho vaikuta ihmisten välillä vallitsevaan ikuiseen hierarkiaan millään tavalla. Itse hierarkia on ikuinen, vaikka muutosta tapahtuukin. Muutosta ei vain voi tapahtua arvoissa, muutos tapahtuu aina jossain muussa. Kun kehitysmaiden oloja verrataan länsimaisten ihmisten oloihin, niin tietysti nämä kehitysmaiden olot näyttävät huonommilta, koska olemme teknologisesti eri tasoilla, mutta kuitenkin teknologinen eroavaisuus ei indikoi arvohierarkian erilaisuudesta, vaan nimenomaan todistaa hierarkian olemassaolosta. Oloja voidaan parantaa vaikka missä, mutta tämä parantaminen on aina aritmeettista ja suhteellista parantamista, joka on jatkuvassa inflaatioissa. Kun parannuksia saadaan aikaan, niin toisaalla, parannuksien arvo laskee samassa suhteessa. Siksi maailmaa pitää parantaa ikuisesti, joka toisaalta vain on yksi todiste hierarkian ikuisuudesta. Vaikka eihän hierarkian olemassaoloa tietenkään tarvitse todistaa, koska se vain yksinkertaisesti on ikuinen ja muuttumaton.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Paha kenelle paha? Tietääkö paha olevansa paha? Luulisi pahan taistelevan maailman vääryyttä vastaan, kun maailma on niin paha ja epäoikeudenmukainen paikka hänelle. Niin ja milloin ihminen etuja ajaessaan ottaa todella kaikki houmioon? Mikä on hyväksi kaikille?
Tulikin mieleen raamattuhan esittää oikeudenmukaisuus säännöiksi pelkkiä kieltoja. Siispä raamatun mukaan ei edes kannata yrittää tehdä hyvää, vaan kannattaa olla vain tekemättä pahaa. Jospa raamattu onkin oikeassa ihmisen on turha yrittää olla hyvä, koska ei sitä ole ja varsinkaan silloin kun pyrkii siihen ei hän sitä ole.
Ajattelun subjektiivisesti koettu koherenttisuus ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että argumentit muotoillaan nimenomaan ulkoapäin tuleviin haasteisiin. Argumentit ovat kosketuspinta objektiivisuuteen, ja väistämättä ne ovat myös vaikutuspinta.
Lähtökohtaisesti legitimoidut ja annettuina otetut hierarkiat pitäisi täsmentää sisällöllisesti. Mitä merkitsee esim., ettemme länsimaisen kulttuurimme piirissä enää usko siihen synnynnäistä eriarvoisuutta perustelleeseen argumenttiin, jonka mukaan jonkun aatelisen suonissa virtaisi erilaista verta kuin rahvaan?
Kuka on kaunaihminen, ketä ja mitä kohtaan tuntee kaunaa (kateutta?). Voiko todellisia kykyjä kadehtia? Jos ymmärtää mitä todelliset kyvyt pitävät sisällään, silloin omaa itsekin edellytyksiä näihin kykyihin. Jos taas kadehtii jotain ulkokohtaista seikkaa, esim. menestystä tai suosiota, tosiasia on että hyvin kyvykkäät ihmiset hyvin harvoin ovat niitä jotka ovat suurten kansanjoukkojen suosiossa. Kyvykkäiden edelläkävijöiden ja joukkosuosiota jakavan jäljestätulevien lauman välillä on yleensä usesamman vuosikymmenen kuilu. Millainen siis on kadehtimisen kuvio konkreettisesti?
Koen niin että äänensävysi etsivät legitimaatiota yli-ihmisopeille. Übermensch-hurmiota? Onko näin? Miksi?
koska individualismin mukaisesti olemme omaksuneet olevamme yksilöitä, jotka ovat ominaisuuksiensa summia. Jokainen olio yksilö, johon liittyy sitten erilaisia ominaisuuksia, niin ovat kuitenkin samanarvoisia, siis omaavat ihmisoikeudet, joita ei voi myydä, vaikka haluaisi. Miksi sitten olemme omaksuneet kaikenlaisia oppeja, jotka vaikuttavat arvoihimme? Varmaankin siksi, että on ollut sallittua pohtia arvokysymyksiä tai ylipäänsä harjoittaa ajattelua, joka jo sinänsä on yksinäistä, siispä yksilöllistä touhua. Täysin ”vapaaehtoisesti” (= keinojen puutteessa) omaan maailmaansa sulkeutuva erakko tekee salaisesti mielessänsä omia suunnitelmiansa voidakseen palata todelliseen maailmaan, saavuttaakseen suosioita ja arvostusta, luotuaan ensin jotain keinoja, joita ei jo ollut olemassa. Niin tällaisiako sitten pitäisi arvostaa sen sijaan, että arvostettaisiin niitä, jotka menestyvät jo alun alkaen?
Kaunaihmisellä Nietzsche tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmisen koko olemassaolo saa tarkoituksensa siitä, että se reaktiivisena olentona saa olemassaolollensa tarkoituksen, kun se voi syyttää jotain toista omista kärsimyksistään. Kun taas ne, joihin tämä kauna kohdistetaan, eivät tarvitse mitään tarkoitusta olemassaolollensa, koska he ovat jo tyytyväisiä tilaansa.
Puhut nyt kansansuosiosta, sehän siis tarkoittaa sitä, että sellaista saadaan mielistelyllä ja vetoamalla siihen mitä kansa haluaa. Toisaalta ainahan ei näin ole ollut, että kansa olisi se, jonka suosioilla olisi jotain merkitystä. Pikemminkin nämä ns. herrat ovat muokanneet kansansa sellaiseksi kuin he itse ovat, koska kansa on voinut ottaa oppia herran olemuksesta ja sitä kautta tulla terveiksi ja oppia jotain luonnetta, jota heillä itsellä ei tietenkään ole. Jos joukolle tulee johtaja, jolla on luonnetta, niin joukko omaksuu tämän luonteen helposti, jos johtaja vain on tarpeeksi itsevarma ja vakuuttava.
Ja tietysti Nietzschen selitys sille, miksi sinustakin vaikuttaa siltä, että suurten joukkojen suosiossa olevat ovat jotenkin naurettavia narreja, niin on se, että nämä kaunaihmiset ovat kääntäneet nämä alun perin vallinneet arvot nurinpäin. Ja mikä on tämä yli-ihmisoppi? Napoleon valloittamassa maailmaa ja kärsivät lapset huutamassa verta vuotavien vanhempiensa vieressä, on siis sinun käsitys siitä? Kannattaa myös huomata, että aristokratiasta ei voida mitenkään edetä fasismiin. Ennen kuin voidaan sanoa minun ihannoivan yli-ihmistä, niin ensin täytyy määritellä mitä sillä tarkoitetaan.
Aristokratiasta voidaan mitä vaivattomimmin taantua fasismiin. Kun heikot imevät itselleen voimaa vahvemmista, fasimin edellytykset ovat tarjottimella.
Demokratian, ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden, tuoma lisä-arvo on nimenomaan sitä, että jokainen voi sisäistää oman nahkansa alle niin hallitsijan kuin hallittavan roolit. Tämä on vastavoima niin aristokratialle kuin fasismille.
Napoleon tarvitsi yleisen asevelvollisuuden saadakseen miehiä armeijaansa. Se oli keisariuden vastaisku demokratian esiinmurtautumista kohtaan. Fasismi osoitti miten helposti demokratia on poispyyhittävissä tai kuinka se saattaa sairastua. Historian kokonaiskuvassa kuitenkin niin fasisti Hitler kuin aristokraatti Mannerheimkin ovat naurettavia narreja.
Kuninkaat ovat vihoitelleet toisiaan vastaan, ja sotatantereilla verensä ovat heittäneet ne joiden veri ei ole ollut yhtä kallista. Näiden järjestelmien ylevöittäminen on turhaa. Ne eivät ole koskaan palkinneet sitä mikä historiallisesti on osoittautunut inhimillisesti arvokkaimmaksi.
Eivät todellisia kykyjä. Eivät älyä eivätkä luovuutta. Eivät edistystä. Eivät mitään siitä mikä erottaa ihmisen eläimestä.
Kansallissosialismihan on itse asiassa yhdistettyä kansallismielisyyttä ja sosialismia. Kansallismielisyys saa alkunsa merkantilismin ajoilta, kun kuninkaat alkoivat kilpailla toisten kuninkaitten kanssa myös taloudella. Kuviteltiin, että kulta on yhtä kuin rikkaus. Nyt me sitten ihmettelemme miten nämä aristokraattiset kuninkaat saattoivat olla niin tyhmiä, että luulivat kullan määrän olevan yhtä kuin kansakunnan rikkaus, vaikka maassa olisikin samaan aikaan ollut nälänhätä. Tietysti ylhäiset suvut arvostivat kultaa ja eivät osanneet oikein eläytyä alempien ihmisten osaan ja siten heidän oli vaikea ymmärtää jotain sellaista asiaa kuin massatuotanto, koska kuninkaallisilla ja aatelisillahan ei koskaan ollut mitään puutetta mistään. Joten oli helppo kuvitella, että kulta ja rikkaus ovat sama asia, koska kuninkaalliset eivät koskaan olleet kokeneet alhaista näkökulmaa maailmaan.
Kansa tietysti yhdistyi merkantilismin aikana, koska kansalle luotiin yhteinen päämäärä; sen kansakunnan parasta varten kasattiin ja puurrettiin yhdessä. Kuitenkaan tämä kansan yhdistämisen tarkoitus (siis kun kuninkaalliset alkoivat soveltaa ”liberaaleja” taloudellisia metodeja kansakuntansa talouteen) ei ollut tuhota säätyjä ja luoda jotain homogeenista kansakuntaa, vaan kuninkaat vain näkivät hyötyvänsä itse siitä. Kannattaa myös pohtia miksi Euroopassa ei aristokratian aikoihin (Rooman tuhon jälkeen) mikään kuningaskunta saavuttanut ylivaltaa, vaan aina vain hegemonian. Olisikohan vastaus ehkä siinä, että nämä ylhäiset suvut pitivät jopa vihollisinaan olevia aatelisia ja kuninkaallisia arvokkaampina kuin omaa alhaisoansa? Loppuen lopuksi sodankäynnissä ei ollut kyse vihollisten lopullisesta tuhoamisesta, vaan kunniasta. Ajatuskin vihollisten täydellisestä tuhoamisesta olisi ollut täysin säädytöntä. Kun taas kansallissosialistit, jotka demokratian/liberalismin suorittaman säätyjen tuhon ansiosta, toimivat yhtenä kansana, jossa kaikki olivat yhtä arvokkaita. Kaikki nimittäin palvelivat samaa päämäärää, kukaan ei ollut toista arvokkaampi. Tämän takia myös ajatus viholliskansojen lopullisesta tuhoamisesta kävi mahdolliseksi. Aristokraatit eivät koskaan yrittäneet parantaa maailmaa, vaan elivät ikään kuin sokeasti, ilman mitään varsinaisia pyyteitä tulevalta. Kun taas nämä maailmanparantajat, kuten kansallissosialistit, pyrkivät muuttamaan vallitsevaa maailmaa paremmaksi. Aristokraateille olemassa oleva maailma on kaikista paras ja siihen ei tarvita yhtään mitään muutosta.
Kun sitten tuot esille sen, että jotkut alemmat joutuvat kärsimään, vaikka sitten sodissa. Niin oletko sitten huomioinut sen, että ihmisiähän kuolee nykyisinkin demokraattien tekemien päätöksien kautta. Suomessa tieliikenteessä kuolee 400 ihmistä vuodessa, onko tässä sitten kyse raasta massamurhasta? Voisihan poliitikot tehdä jotain tämän asian eteen? Jos taas jossain sodassa kuolee ihmisiä, niin miten se eroaa siitä, että niitä kuolee jonkin poliittisen päätöksen takia rauhanaikana? Ja miksi pitkä elämä on välttämättä yhtä kuin hyvä elämä? Luuletko että terveys tulee siitä, että parannetaan sairaita, vai siitä, että eletään terveellisesti? Nythän kuka tahansa saa vapaasti tuhota oman ruumiinsa ja syyttä siitä vielä muita.
Mitä sitten tulee tähän ”ikuiseen hierarkiaan”, josta jo aiemmin mainitsin, niin tällä tarkoitan lähinnä sitä, että käytännössä on olemassa aina ne käskijät ja käskettävät. Se mikä sitten on käskyjen sisältö, niin se on se mikä vaihtelee. On siis turha kuvitella, etteivätkö ihmiset olisi aina eriarvoisia. Koska käskijät ovat luonnostaan arvokkaampia, koska he ovat harvinaisempia kuin käskettävät.
Et siis taida tajuta sitä, että kun kaikki ovat tasa-arvoisia, niin silloin jokin kansa on paljon helpompi saada toimimaan jonkin tietyn ajatuksen mukaisesti. Kun jos taas olisi olemassa säätyjä, niin silloin nämä säädyt ajavat aina ensisijaisesti omia etujansa, eivätkä kaikki säädyt omaksu helpolla samoja ideoita. Kansallissosialistithan saivat helposti kaikki ihmiset valtaansa, koska demokratiassa kaikille tarjotaan vain yhdenlaista ajatusvirtaa, joten silloin on paljon helpompi myrkyttää tämä juomavesi vaarallisilla ajatuksilla. Etkä tajua sitä, että jokainen säätyhän huolehtii omistansa, silloinhan myös jokaisella säädyllä on omat oikeudet ja velvollisuudet, vaikka he ovatkin kaukana toisistaan. Tällöin alhaisoa ei suinkaan riistetä tai alisteta, koska heillä on aivan oma maailmansa.
Ja kaikki tämä vain historiallisena analyysina, eikä suinkaan pidä tehdä mitään sellaisia johtopäätöksiä, että miten tuosta nyt voitaisiin soveltaa jotain tulevaan, koska sellaista ei suinkaan saa tehdä.
kaunaihminen kysyn: mitä tulee demokratian jälkeen?
Olen ajatellut, että alkulaumassa ihmisen sosiaalinen sidonnaisuus on tiukkaa ja hänen paikkansa valtahierarkiassa täysin määrätty. Kehittyminen eläimestä ihmiseksi on yhden linjan osalta periaatteessa luonnehdittavissa yksilöllistymiseksi.
Esimerkiksi Friedrich Hayek pitää markkinatoimijoita yksilöllistymisen edelläkävijöinä. Tämän mukaisesti markkinatalouden arvo sisältyy siihen, että se edustaa aitoa kehityslinjaa.
Todellisia arvoja voitaisiin siis etsiä kahdesta suunnasta: ihmisen sosiaalisuuden suunnasta, ja toisaalta yksilöllistymisen suunnasta. Eri aikoina nämä eri suuntiin palautuvat voimat ovat muodostaneet keskenään erilaisia liittoja. Tällainen on ihmisen osa.
Tasa-arvon ideat voivat toteutua ratkaisuna sosiaalisuuden vaatimuksiin, ja inhimillisten kykyjen mahdollisuudet toteutua yksilöllisyyden suojassa.