En tule toimeen lapseni kanssa

kolmen melkein saman ikäisen pojan isänä käytin oman isäni tapoja joka joutui sisarustensa ja äitinsä kanssa Viipurista evakkoon. ei tehdä mitään uusavuttomia vaan jätkiä jotka pystyy joskus huolehtimaan omasta perheestään, kuri ja kuri ei mitään nyky vääristelyä joka käsittää kännissä lasten hakkaamisen vaan remmiä pahoista teoista heti ja selvinpäin. itse jopa vihasin isääni kunnes tajusin äijä oli oikeassa. ja jos esim. poikalapset ei kunnioita omaa isäänsä ei ne kunnioita muutakaan lakia. ja kyllä minä isänä kotona painotin jätkiä kun olen töissä te tottelette äitiä. mutta naisilla on se paha vika että ne raivoaa ja turhia uhkailuja, kun minä sanoin jos ei lopu niin lätisee ja pari kertaa pikku tukistus ja kakarat ties aina kun äijän ääni kovenee niin se loppuu varmaan ei se uhkaile. ja kolme aikuista kunnon miestä ja hyvät välit.

Olen huomannut kahdesta tuttavani lapsessa samat oireet - jotenkin varmastis teilläkin pitäisi isän ottaa ohjat ja tosiaan sanoa pojalle, että "pitää uskoa äitiä" yms. Isä ei saa liueta töihin yms. Olisiko mitään iltapäiväkerhoa yms. johon lapsen voisi vielä purkamaan energiaansa tai jotain liikuntakerhoa?s

Kaverini lapsi on myös kuriton - ja siellä äiti ohjentaa lasta kokoajan, mutta lipsuu aina. Poika on hvetin villi, Isä pakoilee vastuuta - eikä ole juuri kotona koskaan. Raskaaksi se käy äidille kun isä ei jaa kasvatusvastuuta.

Suosittelen, että yhdessä päätätte, että pidätte pojalle lempeän puhuttelun siitä, että äiti pitää totella ja, että toimitte yhdessä.

Poikanne on varmasti suloinen lapsi, mutta rajojen puute saattaa aiheuttaa levotonta käytöstä.

Minulla on 3,5 vuotias lapsi, joka on ilkikurinen. Minunkin on vaikea useimmiten tulla hänen kanssa toimeen. Rajat on, ja ne pitää. Ei silti tunnu uhmaikä millään koskaan helpottavan... 2 vuotta jo jatkunut, eikä ollut helppo vauvakaan. Ehkä tunteisiini vaikuttaa sekin, että perheen 2 muuta lasta ovat kiltimpiä. Sellaisia helpommin tottelevia. Vanhin eli eskari on todella empaattinen, todellinen hurmuri. Huolehtii aivan tästä 3,5v riiviöistäkin, vaikka tämä pikkusisarus hakkaisi isompaa.

Välillä häpeän lastani. Tuntuu etten ymmärrä miksi hän ei pysähdy ja kuuntele. Miksi hänelle ei ole vielä kehittynyt taitoa ajella mitä saa tai ei saa muille ihmisille tehdä. Ja että ruinaamalla ei saa tahtoaan läpi -ikinä. Miten silti jaksaa ruinata ja inttää vastaan joka hommassa, vaikka periksi se saa?

Toisaalta on niitäkin hetkiä, kun tuo lapsi suurellisesti kertoo miten paljon hän rakastaa, hän halaa kaikella pienen ihmisen voimallaan, hän tarrautuu käteeni kun häntä pelottaa yms... Niillä hetkillä tunnen suunnatonta rakkautta, ja toivoa siitä että jonain päivänä vielä voisin tuntea hänet, ja nähdä hänet hyvänä ihmisenä.

Tiedän niin tunteen ja olen itse siitä äärimmäisen huonolla omatunnolla ja surullinen. Olen kahden tyttölapsen äiti. Nuorimmainen on jo kouluun menossa ja tänään viimeksi aivan mahdoton. Ei kuuntele, kiukkuaa, uhmaa, kiroilee, uhkaa rikkoa tavaroita (välillä rikkookin), ei halua pukea ja tekee kaikin tavoin koko perheen olon riitaisaksi ja hankalaksi. Mikään puhe, jäähy, uhkailu, rangaistukset ei tunnu tehoavan. Hyviäkin hetkiä on, kun niitä taas tänäkin iltana pysähdyin oikein hakemaan ja miettimään, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että MIKSI elämä lapsen kanssa on näin hankalaa. Isäkin perheessä on, mutta painaa töitä kuin heikkopäinen ja muuten luistelee lastenhoitovastuusta. Korkeintaan ärähtää ja huutaa (yleensä silloin, kun ei minun mielestäni olisi niin tarvekaan).
En silti sano, etten tätä hankalaa lastani rakastaisi. Rakastan koko sydämestäni ja säälin siksi, että hän saa niin paljon negatiivista palautetta ja yhdessäolomme on usein niin ikävän sävyistä. Ei silti mahda mitään, että tänään, kun nuorin oli nukahtanut ja me loppuperhe juttelimme ja katselimme yhdessä jotain viihdeohjelmaa, mieleen hiipi, kuinka helppoa elämä olisikaan, kun olisi vain tuo yksi sävyisä isosisko :( En siis osaa auttaa, mutta empatiaa tarjoan ja jaksamista toivotan. Itse haluaisin kuulla tarinoita jo lapsensa kasvattaneilta. Onko näistä uppiniskaisista penikoistakin kasvanut ihan kelpo aikuisia? ;) Ja jos alkuperäinen kirjoittaja on vielä linjoilla - onko teillä tilanne helmikuusta mitenkään muuttunut tai oletteko hakeneet/saaneet apua?

Taidat olla sen tarpeessa, että pääset töihin lomalle. Se on enemmän kuin yleistä, joten hanki työpaikka vie lapset hoitoo. Lapsia jaksaa kummasti paremmin kun on muutakin seuraa ja ei tarvitse olla heidän kanssa kokoaikaa.

Mulla on kanssa haastava lapsi, oli suuritarpeinen vauva, englanninkieltä jos taitaa, paljon löytyy aiheesta spirited child. Jotkut lapset ovat aika voimakastahtoisia ja heillä voi olla myös aistiherkkyyksiä, joten he kuormittuvat ja rasittuvat nopeammin ja alkavat kiukutella helpommin. Minulla voisi olla kuitenkin joitain vinkkejä omaan kokemukseeni pohjautuen. Voimakastahtoiselle voi antaa vaihtoehtoja: menetkö kylpyyn vai suihkuun? Siivoatko lelut nyt, vai käytkö ensin hampaiden pesulla? Meillä ainakin toimii hyvin, lapsi kokee, että häntä ei vain komenneta ylhäältä päin. Pitää myös muistaa, että voimakastahtoisessa lapsessa on johtaja-ainesta, ja kannattaako tämä piirre yrittää kitkeä kokonaan pois? Itse oli lapsena todella haastava ja muut sisarukseni olivat helppoja. Minua pidettiin ilkeänä ja hankalana ja kasvatettiin nujertamalla. Se sitten kostautui murrosiässä, kun pääsin purkamaan ahdistusta alkoholiin. Voimakastahtoisen ihmisen sinnikkyydellä ja päättäväisyydellä vein kuitenkin opintoni hienosti läpi ja nyt toimin yrittäjänä. Ylioppilasjuhlissa isäni piti minulle puheen ja sanoi että tämä tyttö menee läpi vaikka harmaan kiven. Positiivista palautetta olisi tosin tarvittu vähän aikaisemminkin. Koin itseni useimmiten huonoksi, en osannut iloita onnistumisistani ja ajattelin, että en minä oikeasti ole hyvä missään. Pitkän aikaa olen saanut kasvattaa itsetuntemustani ja opetella näkemään itseni positiivisesti ja nyt se vihdoin, lähes 40-vuotiaana alkaa onnistua. Tämän takia en halua lastani kasvattaa nujertamalla. Meillä on tiukat rutiinit, ja niistä ei luisteta, eikä niiden kanssa enää tarvitse taistella, koska ovat jo niin itsestään selviä. Annan paljon positiivista palautetta, en vain onnistumisista vaan ihan lapsesta itsestään, "olet ihana, rakastan sinua". Herkkuja meillä ei syödä ollenkaan, emme tarvitse yhtään ylimääräisiä kierroksia. Kaupassa voidaan kävellä karkkihyllyn ohi ilman, että lapsi edes kääntää päätään. Juttelen lapsen kanssa paljon ja kyselen ja yritän löytää syitä sille, miksi hän käyttäytyy huonosti, jos on tottelematon. Joskus taustalla onkin ollut jokin ikävä asia päiväkodissa, jota lapsi sitten purkaa kotona äitiin. Miksi siis rankaisisin häntä tästä kiukuttelusta? Keskustelen lapsen kanssa siitä asiasta joka vaivaa häntä ja yritän opettaa, että hän voi kertoa kaikesta äidille. Kuri meillä tarkoittaa sitä, että noudatetaan arkirutiineja ja kodin sääntöjä. Rankaisemisen sijaan yritän kuitenkin aina löytää syyn lapsen käyttäytymiseen.

Jospa lapsella on esim ADHD tai uhmakkuushäiriö/käytöshäiriö tai molemmat? Ei hän varmasti käyttäydy rasittavasti tahallaan. Kaikki lapset haluavat käyttäytyä oikein ja hyvin. Joka kerta kun hän rasittaa sinua, hän varmasti kärsii sisimmissään ja kokee epäonnistuvansa. Hankalaa ja rasittavaakin lasta pitää vain kärsivällisesti rakastaa.